Nimi: Lisää viyranialaisesta teknoviruksesta
Kirjoittaja: jossujb
Fandom: Doctor Who
Tyylilaji: Piruilua puhelimessa ja muuta technobabblea.
Ikäraja: S
Paritus: Kuudes Tohtori/Ainley!Mestari
Vastuunvapaus: Oikeudet kuuluvat kokonaan muille tahoille kuin minulle.
A/N: Viyranilainen virus Big Finishin lyhyessä kuunnelmassa
Urgent Calls, jonka pohjilta tämä idea minulle käytännössä tuli. Jos muuten haluat jonkun helpon kuunnelman, josta aloittaa Big Finishin kanssa räplääminen, niin Urgent Calls on siihen varsin hyvä, se ei sisällä oikeastaan mitään muuta kuin Kuudennen Tohtorin ilman kumppaneita, yksinkertaisen tarinan ja puheluita. Näin niin kun, off-topikkina vaan.
Kirjottettu
DW-joulukalenteriin, luukkun 20. Ja tässä olikin sitten kaikki 10 luukkua jotka ks. kalenteriin kirjoitin. Melkoinen postausvyöry lyhyessä ajassa, I know.
Lisää viyranialaisesta teknoviruksestaTohtori ei henkilökohtaisesti omistanut puhelinta. Kuvitelkaapa aikamatkustajan liittymäpaketin ehtoihin määritelty roaming-maksujen tähtitieteellinen arvo, eikä tarvitse enää hetkeäkään miettiä miksei. Mutta toki hän toisinaan vastasi puheluihin.
”Halojaa?” tokaisi Tohtori melko tuimasti erääseen toimistopöydän nurkalla pirisseeseen mustaan luuriin, ”Olen pahoillani, mutta tavoittelemanne henkilö ei ole juuri nyt tavoitettavissa. Paikallinen interdimensionaalinen vääristymä on lukinnut hänet paralleelitodellisuuteen. Haluatteko jättää viestin?”
”Mutta Tohtori! Tämä vallan ihastuttava yllätys. Kuinkas sattuikaan”, vastasi tuttu, äärimmäisen mairea, mutta valehtelematta aidosti ilahtunut ääni lankojen toisesta päästä.
”Ai
sinä. Niin kiihottavaa kuin olisikin kanssasi haastaa riitaa, minulla on juuri nyt tähdellisempääkin tekemistä. Mitä asiaa sinulla sitä paitsi voi olla jonkun naistenlehden toimitusjohtajalle?” sanoi Tohtori todella närkästyneenä, karistellen sen vähänkin kohteliaisuuden, mitä hän oli saanut alkuun itsestään kerättyä. Mestarin ääretön huvittuneisuus tavoitti hänet ääniaaltojen lisäksi eritoten psykologisella tasolla.
”Kenties kyseinen taho on kiinnostunut allekirjoittaneen täydellisestä henkilökuvasta? Mitä sanot, pitkä kuukauden pääjuttu, kansikuva minusta jonkun hulppean huvilan terassilla? Sisäsivuilla tyylikkäitä mustavalko-otoksia omistamistani taide-esineistä”, Mestari maalaili, eikä ollut vaikea kuvitella hänen istuvan rennosti jossakin mukavassa design-ihmeessä, pyörittelemässä puhelimen saparonarua pikkusormensa ympärille.
”Älä imartele itseäsi. Ketään ei kaltaisesi megalomaanikko ja umpihullu hiihtäjä kiinnosta.”
”Aa. Entä jos keskiaukeamalla olisi plyysisohvalla hienostuneesti aseteltu alaston napakuva?”
Veri kuohahti Tohtorin suonissa yhtä nopeasti kuin Mestari antoi ilmi tyytyväisyytensä nauramalla.
”Kun puhuin
kiihottumisesta, tarkoitin älyllistä stimulaatiota. Jota nähtävästi ei ole tämänkään puhelun nimissä havaittavissa”, hän tuhahti. Tuosta rasittuneemmaksi jos hän muuttuisi, saattaisi häneltä joku paikka vielä revetä.
”Kuinka ilkeästi sanottu”, voivotteli Mestari oikein liioitellun pahastuneena, ”Kyllä minä muistan ne päivät, kun olisit kiljunut taide-erotiikan edessä riemusta. Kenties tyylitajusi ei rapautunut viime regeneraation jäljiltä ainoastaan vaatemakusi suhteen, vaan olet myös muilta osin esteettisesti jälkeenjäänyt.”
”Nyt lopetat sen vinoilun tai minä tulen ja lopetan sen itse!” kivahti Tohtori ja oli lähellä lyödä luurin korvaan. Sitä hän ei kuitenkaan tehnyt, kenties omaa masokistisuuttaan. Hän ei ole koskaan loppupeleissä sanonut Mestarille muuta kuin ehdottomasti ehkä.
”Ow. Kamalaa. Minähän aivan vapisen. Tule rakas ja rankaise minua”, Mestari lirkutteli Tohtorin ihon alle kaivertautumisesta soikeana. Ärsyttäminen oli kuitenkin nautinto vailla vertaa, nimenomaan ehkä tämän uuden ja selvästi edellistä lyhytpinnaisemman Tohtorin kohdalla. Aikaisempien Tohtoreiden kiusaamisella oli vaihteleva historiallinen menestys, mutta tämä kova, ja vähän ehkä julma inkarnaatio oli ihanan takakireä. Sellainen, jolta mielellään ottaisi piiskaa.
Tohtori itse taisi vaistota tämän ajatuksenkulun omia aikojaan tuskastumisesta päätellen.
”Enhän minä edes tiedä missä Rassilonin selän takana sinä taas piileksit ja kiusaat universumia olemisellasi!” hän vänkyi, ” Sano nyt suoraa, onko sinulla jotain tekemistä tämän käsillä olevan ulottuvuusrepeämän kanssa vai ei? Jos ei, niin suksisitko suorinta tietä vaikka ämmänsuohon.”
”Itse asiassa, tarkoitukseni oli tavoittaa aivan toisia henkilöitä aivan toisessa ajassakin. Pyöritin numeron näemmä väärin. Yhteensattuma sinällään, sillä olit
kiihkeänä ajatuksissani juuri silloin.”
”Voi ei”, parahti Tohtori, nyt paljon vähemmän ärtyneenä ja enemmän huolestuneena, ”No siinä tapauksessa kyseessä ei todellakaan ole sattuma.”
”Niinkö?” kysyi Mestari vain maltillisen kiinnostuneena. Hän olisi mieluummin jatkanut piikittelyä, mutta tilaisuus taisi juuri ajaa hänestä ohi.
”Ei, kyseessä on viyranialaisten mahdollisesti vahingossa levittämä, bioteknologisesti suunniteltu teknovirus. Se tunkeutuu aivoihin ja saa uhrinsa soittamaan vääriin numeroihin, mutta alitajuisesti haluttuihin kohteisiin”, kertoi Tohtori tyystin pahimman epämukavuutensa unohtaen. Harmillista toki, mutta kovin tyypillistä – Tohtoria oli aina kiihottanut kaikenlaisten asioiden ratkominen ennemmin kuin pelkkä verbaalinen tai fyysinen valtapeli. Mutta Mestari päätti olla tänään myötämielinen.
”Jännittävä sovellus. Äkkiseltään mieleeni tulee esimerkiksi kaksi toisilleen tuntematonta agenttia, jotka voisivat pitää toisiinsa yhteyttä tuntematta toistensa tarkkaa sijaintia tai yhteystietoja. Vain ajattelemalla tavoitettavaa ja soittamalla mihin hyvänsä numeroon, mistä tahansa laitteesta, riittää”, hän myötäili ystävällisesti. Tohtori tuumiskellessaan käveli ilmeisesti toimistopöytää ympäri, niin pitkälti kuin johtoa riitti.
”Niin, tai tartuttamalla vakoiltavan sillä tavalla saa urkittua sellaista tietoa, minkä kohde muuten tajuaisi pitää salassa.
Hmph! Minä luulin jo kertaalleni selvittäneeni tämän sotkun! Mitäköhän pirua minulta on jäänyt huomaamatta”, hän aprikoi ääneen.
”Tämä ei ole siis ensimmäinen kertasi?”
”Ei. Tosin aikaisemmin minulle soitteli muuan mukava teleoperaattori-ihminen nimeltä Lauren. Hänen alitajuntansa tavoitti minut puhelinkopista.”
”Saako kysyä minkä vuoksi?”
”Hänen selkärankaansa oli pesiytynyt hengenvaarallisia metallisia loiseliöitä. Hän oli soittamassa äidilleen, mutta sai viyranialaisen virustartunnan ja soittikin sitten minulle.”
”Koska hän alitajuisesti halusi parasta mahdollista apua! Jännittävää”, Mestari veti päättelyketjun loogiseen pähkinänkuoreensa. Viyranialaiset olivat tosiaan Mestarinkin mittapuulla varsin kekseliäitä. Tosin, jos Tohtorin arvelu piti paikkaansa, niin he eivät olleet päästäneet uusinta innovaatiotaan vapaaksi tarkoituksella. Hiukan ehkä jopa harmillista, sillä Mestari olisi mieluummin ollut jonkun harkinnanalaisen hyökkäyksen kohde, kuin vahingossa viruksen tielle vain osunut. Niin tai näin, ainakin tartunnan seuraukset olivat ennen muuta miellyttävät.
”Kuulehan, minulla ei ole tässä aikaa keskustella siitä mikä sinusta on kiinnostavaa ja mikä ei. Jatketaan tätä keskustelua joskus toiste”, sanoi Tohtori ja Mestari tiesi, että mikään inttäminen ei saisi häntä enää pysymään kauaa linjoilla.
”Toki. Soita sinä seuraavalla kertaa minulle”, hän pyysi yllättävän myöteliäästi, ellei peräti kutkuttavasti.
”Enkä varmasti soita”, Tohtori puhahti, mutta ei ollut vaikea kuulla pientä hämmennystä sieltä töksäytyksen seasta. Joskus paras tapa kiusoitella on olla liian miellyttävä. Se jää kytemään.
”Älä viitsi olla noin tylsä”, sanoi Mestari tietäen varsin hyvin, ettei Tohtoria olisi voinut syyttää mistään suuremmasta synnistä kuin tylsämielisyydestä. Seikka, joka piti paikkansa inkarnaatiosta riippumatta: mutta eritoten tällä kertaa ja tässä hetkessä.
”No, no,
hrmph!” Tohtori hymähti kaikin puolin pöyristyneenä. ”Mistä numerosta minä sinut sitten tavoittaisin?” hän lisäsi, tuskin tajuamatta pelanneensa itsensä Mestarin pussiin.
”Eiköhän se selviä ihan vain kokeilemalla, rakkain Tohtorini. Kuulemiin”, kujersi Mestari ja painoi luurin kiinni säilyttääkseen viimeisensanan etunsa. Tohtorille ei jäänyt muuta mahdollisuutta kuin soittaa takaisin, sillä ei kai hän nyt voinut jättäytyä ehdoin tahdoin sanattomaksi.
FIN
