Nimi: Sydäntalven hiljaisuus
Kirjoittaja: Crysted
Fandom: Muumit
Ikäraja: S
Disclaimer: Omistan vain oman mielikuvitukseni, en hahmoja tai paikkoja
A/N: Osallistuu haasteeseen
Sanaboolia ja sattumankauppaa (sanat: maksullinen, äänekäs, kirkas / tikapuut, maito, jäätikkö / lentää, maustaa, somistaa) ja ficlet300 sanalla sydäntalvi.
Viikon muista harmaista päivistä poiketen tämänpäiväinen sää oli kirkas. Niin Tuutikki oli ainakin kertonut, Muumipeikko itse kun oli herännyt vasta tänään, toisaalta onnekkaasti ottamaan talven vähäiset auringonsäteet vastaan. Nyt Muumipeikkosta tuntui hassulta, että häntä oli aluksia harmittanut herätä niin yllättäen yksin keskellä talvea. Kun kukaan Muumitalon muista asukkaista ei ollut herännyt, Muumipeikko oli päättänyt suunnata uimahuoneelle, jossa hän tiesi Tuutikin majailevan talvisin.
Muumipeikko istui uimahuoneen rahilla kaminan kyljessä siemaillen Tuutikin tekemää kalasoppaa, jonka hän oli saanut itse maustaa säilötyillä yrteillä, joita hän oli tuonut Muumitalosta tuliaiseksi. Hän oli arvellut, ettei Mammaa haittaisi, keväällähän tämä kuitenkin kylväisi uusia yrttejä kasvimaalle.
Muumipeikko ei ollut nähnyt montaa talvea, mutta mikä erotti tämän talven edellisistä oli se, että jäinen meri oli lumen peitossa, joten sitä oli vaikea erottaa maan peittämästä lumesta. ”Meri näyttää nyt kovin samalaiselta kuin maa, eikö näytäkin?” Muumipeikko jakoi aatteensa Tuutikille.
”Näyttäähän se”, Tuutikki tuumasi. ”Puut vain puuttuvat.”
Alava meri näytti kovin suojattomalta noin paljaana. ”Pidän enemmän kesäisestä merestä”, Muumipeikko totesi.
”Jäätikössä on myös omat puolensa”, Tuutikki huomautti. ”Aallot eivät lyö uimahuoneen lautoja vasten, on hiljaisempi nukkua.”
Vain hetken ajan näkynyt aurinko alkoi jo painua jäätikön taakse, kirjaten lumen maitoa muistuttavasta valkoisesta sävyittäen kellertävän, pinkin ja punaisen sävyiksi. Tuutikki oli kutsunut lyhyttä auringonnäkymistä sydäntalven merkiksi. Muumipeikko ei ollutkaan kuullut sanaa ennen, mutta hän piti siitä kovasti.
”Tälläistä maisemaa voisi melkein luulla maksulliseksi”, Tuutikki naurahti.
Muumipeikko hymähti myöntävästi. Maisema oli kyllä kaunis. Muumipeikko naurahti miettiessään miten Nipsu saattaisi tarttua Tuutikin lauseeseen hieman jämäkämminkin.
Kalasoppa loppui, mutta Muumipeikko ja Tuutikki istuivat yhä rahella katsellen auringon piiloleikkiä. Kuu erottui nyt pimeytyvältä taivaalta hienosti. Muutama lintu lensi ikkunan ohi välittämättä kylmästä talvi-ilmasta. Muumipeikko alkoi mietiskelemään miten ihanaa linnunelämä voisi olla. Jos hänellä olisi siivet, hän varmasti lentäisi juuri nyt aurinkoa kohden, pyytämään aurinkoa jäämään vielä hetkeksi. Mutta kyllä Muumipeikko tiesi, että aurinko oli itsepäinen. Se oli oman itsensä herra, mutta väistyi silti joka ilta taivaalta antaen ystävänsä kuun valoittaa yötaivasta.
Talvi oli tosiaan hiljaisempi kuin kevät, Muumipeikko huomasi matkallaan takaisin Muumitaloa kohti. Täysikuun valossa hänen matkansa taittui turvallisesti. Tuutikki oli selittänyt, että kuun valo heijastui oikeasti auringosta, joka oli Muumipeikon mielestä erikoista. Aurinko siis valaisi hänen matkaansa, vaikkei sitä itse edes näkynyt.
Muumipeikkoa jäi melkein ihmetyttämään miten talven hiljaisuus oli kaikessa komeudessaan melkein äänekäs. Kun lintujen laulu ja metsäneläinten tassut eivät aiheuttaneet pihahdustakaan, Muumipeikko kuuli selvästi lumen narskuvan jalkojensa alla ja häntänsä huiskimassa lunta perässä. Kaikessa erikoisuudessaan, Muumipeikko piti kovasti juuri tuosta narskuvasta äänestä.
Kun lumen peittämä Muumitalo alkoi häämöttämään horisontissa Muumipeikko tunsi kiitollisuutta, sillä häntä alkoikin jo väsyttää. Vaikka lumi oli toki ihmeellistä, siinä oli huomattavasti raskaampaa kävellä.
Muumipeikko tarttui lumen peittämiin tikapuihin ja ravisti enimmät lumet alas jotta hänen olisi turvallista kivuta ylös huoneeseensa. Kivuttuaan pienestä ikkunasta sisään Muumipeikko lausui vielä kuulle tervehdyksensä ennen kuin ryömi vällyjen väliin odottamaan kevättä.