Nimi: Peuranaiset
Kirjoittaja: Minä
Ikäraja: K11
Tyylilaji: drama, scifi, one-shot
Yhteenveto:Me nuoremmat, tytöt vasta, olimme kuin peuroja autojen valokeiloissa, säikkyjä ja hauraita. Meille kaikki oli uutta ja jännittävää, hieman pelottavaakin. ”Aikuiset” sen sijaan hymyilivät toisilleen, nauroivat ja juttelivat. He juttelivat hoitajien kanssa luontevasti, kuin tuntisivat heidät.
Varoitukset: viittaus keisarinleikkaukseen, lapsesta luopuminen
A/N: Parhaat ideat tulee aamuyöllä, eikös niin? Luin joskus Anu Holopaisen kirjan Molemmin jaloin, ja siitä tuli inspiraatio tähän tekstiin. Toivottavasti pidätte, kommentit ovat haluttuja.
Peuranaiset
Laitos oli kaiken kliinisyyden keskelläkin kodikas. Käytäviä reunustivat vihreät kasvit ja verhotkin olivat hennon siniset. Pääsimme joka päivä puutarhaan kävelemään ja hoitajat hymyilivät meille koko ajan. He olivat ystävällisiä, rauhallisia ja äidillisiä. He koputtivat joka aamu oveen, toivottivat hyvää huomenta. Loppu puolella he toivat aamiaisen sänkyyn vaikka lempeästi kehottivatkin meitä liikkumaan ihan loppuun asti, se oli kuulemma terveellistä.
Minun huoneeni oli pieni mutta kodikas. Sänky oli pehmeä ja juuri sopiva särkevälle selälleni. Kylpyhuone tuntui valtavalta, minun ei tarvinnut pelätä kaatavani jotain kumoon asioidessani siellä. Sain hautoa särkeviä, turvonneita jalkojani vadissa joka tuoksui laventelilta. Suuret ikkuna huoneessani avautuivat puutarhaan, ja lempeä kesätuuli puhalsi kevyesti leyhytellen hiuksiani. Aina vihreän vaahteran lehdet kahisivat tuulessa ja nenääni leyhähti ruohon tuoksu. Vaatekaappi oli täynnä mukavia, ilmavia vaatteita joissa oli helppo olla. Tunikoita ja mekkoja, jotka oli helppo pujottaa päälle. Sukkia emme tarvinneet, sujautimme jalkoihimme sandaalit joita ei tarvinnut edes sitoa. Lämpötila ei koskaan ollut liian kuuma ja öisinkin oli mukavan viileää. Meillä oli ihanteelliset olot, kaikki tuntui täydelliseltä.
Mutta syy, miksi olin siellä, laitoksessa, oli kaikkea muuta kuin mukava tai helppo. Sillä minä oli raskaana. Enkä saanut pitää lastani, sisälläni kasvavaa ihmeellistä olentoa. Se kuuluisi Valtiolle, se kasvatettaisiin samantyylisissä laitoksissa kuin tämä. Olin nimittäin vasta kuusitoista. En ollut sovelias saamaan lapsia, eikä minulla ollut siihen lupaa. Äitini oli yrittänyt kaikkensa saadakseen luvan, sillä hän muisti. Hän muisti, millaista on rakastua ja tulla raskaaksi. Millaista on saada lapsi, jota ei koskaan saa rinnoilleen kaiken sen kivun jälkeen. Minulla on nimittäin isoveli, jota en koskaan tavannut. Hän kuului Valtiolla samalla tapaa kuin minunkin lapseni tulisi kuulumaan. Enkä koskaan tapaisi veljeäni tai lastani, sillä heidät vietäisiin pois. Olin kuullut, että joskus aikaisemmin ihmiset olivat keskeyttäneet epätoivotun raskauden. Olin kysynyt sitä lääkäriltä, mutta tämä oli sanonut sitä epäeettiseksi. Että jokainen elämä, jopa epätoivottu, oli oikeutettu elämään. Sisälläni kasvava lapsi oli lahja, joka oli otettava vastaan, halusin tai en. Ja minähän halusin, enemmän kuin mitään muuta, saada lapsen. Mutta en näin, en tällä tavalla. En täällä.
Meitä yritettiin piristää, minua ja muita tyttöjä. Me pelasimme lautapelejä, söimme hyvää ruokaa. Juttelimme keskenämme vaatteista ja hiuksista. Siitä, mitä tekisimme kun pääsisimme pois. Emme puhuneet lapsista, vauvoista. Emme pystyneet, sillä jokainen tiesi lähtevänsä laitoksesta arpi vatsassaan. Siellä täällä käyskenteli nuoria naisia, ylväinä kuin hirvaat. Me nuoremmat, tytöt vasta, olimme kuin peuroja autojen valokeiloissa, säikkyjä ja hauraita. Meille kaikki oli uutta ja jännittävää, hieman pelottavaakin. ”Aikuiset” sen sijaan hymyilivät toisilleen, nauroivat ja juttelivat. He juttelivat hoitajien kanssa luontevasti, kuin tuntisivat heidät. He jakoivat kokemuksiaan kovaan ääneen keskustellen niin, että me nuoremmat kuuntelimme viereisessä pöydässä pelokkaina ja silmät suurina. Muistan monet kerrat ajatelleeni, että he vain paisuttelivat totuutta. Ettei nykyään enää mikään voi olla niin sotkuista. Ettei mikään voi sattua niin paljoa, että täytyy ihan oikeasti huutaa. Eikä se mennytkään niin, ei ainakaan meillä peuroilla. Kun meidän aikamme lähestyi niin meidät vietiin toiseen rakennukseen, jossa meidät nukutettiin. Ja kun heräsimme, olimme tyhjiä. Meissä ei ollut mitään, vatsamme oli taas litteä. Makasimme useamman päivän vuoteessa kipuillen ja itkien. Vain hetkeä aikaisemmin olin tuntenut lapsen liikkeet sisälläni, nähnyt pienet kohoumat kun se oli potkinut. En ollut koskaan saanut tietää, oliko lapseni tyttö vai poika. Meille ei kerrottu mitään, meitä vain paimennettiin. Emme olleet enää peuroja, nuoria ja vikkeliä, nyt olimme lehmiä. Hitaita, surusilmäisiä, valmiina lähtemään takaisin maailmaan. Valmiina tekemään velvollisuutemme. Valmiita palaamaan yhteisöön.
Itkin varmaan kuukauden sen jälkeen, kun lapsi oli otettu sisältäni. Jotta en toistaisi vanhoja virheitäni, minulta oli otettu kohtu pois. En enää koskaan kantaisi lasta sisälläni. Joskus, kun olisin valmis, saisin pienen nyytin syliini. Saisin jonkun nuoren peuran lapsen, jonkun joka oli tehnyt saman virheen kuin minä aikoinani. Enkä koskaan rakastaisi lasta yhtä paljon kuin sitä, jonka olin menettänyt. Ihan niin kuin minunkaan äitin ei rakastanut minua, eikä hänen äitinsä häntä.
