Nimi: Taivaiden celesta
Kirjoittaja: jossujb
Fandom: Doctor Who: Jago & Litefoot
Tyylilaji: tää ois niinku sellanen, pining xD
Ikäraja: K-11
Paritus: Henry Gordon Jago/George Litefoot
Vastuuvapaus: Oikeudet kuuluvat kokonaan muille tahoille kuin minulle.
A/N: Tämän tarinan tapahtumat sijoittuvat jotakuinkin kahdeksannen kauden jakson Encore of the Scorchies jälkeen, joka päättyy siis teatterissa tapahtuneeseen tulipaloon. Lisäksi tässä on viittauksia myös spesiaaleihin Voyage to Venus ja Stage Fright, sekä koko viidennelle kaudelle siellä sun täällä. Jokseenkin vapauksia ottaen tosin, esimerkiksi sen, mitä helkkaria tapahtui Magnus Greelin aikakabinetille viidennen kauden jälkeen, oli käsitelty sarjassa vähän sillee et joo, Litefoot on vaan niin seniili et se unohti sen jonnekin xD
Taivaiden celesta
Herra Jago istui pikkuruisella puupallilla ja nakutteli kumivasaralla takapuolen koristenauloja uudelleen verhoiltuihin katsomonpenkkeihin. Onneksi rungot eivät olleet vahingoittuneet tulipalossa pahasti, mutta kankaat ja pehmusteet menivät luonnollisesti pilalle. Sinällään onni kuitenkin, ettei herra Jago ollut ehtinyt teatterinsa saneerauksessa vielä pintamateriaaleihin, ja toisaalta onnistuneet uusioratkaisut estivät palon leviämisen rakenteisiin.
Jagoa puistatti ajatella, mikä katastrofi siitä olisi tullut, elleivät uudenmalliset paloturvallisuusrakennelmat olisi valmistuneet jo alkuvuodesta. Ja sekin vielä, että hän oli niin kovin nihkeästi alun perin suhtautunut koko projektiin! Laskeskellut teatterin varoja ja tarkkaan harkinnut ajaisiko remontti hänet perikatoon. Nythän se nähtiin, että kaukaa viisaus palkittiin.
Yhteen tuoliin meni muutaman sataa kuparinaulaa. Permannolla oli kahta vaille vajaa kolmesataa paikkaa, parvekkeella kaksisataa, puhumattakaan nyt sitten aitioista… kuparin hinta oli sitä paitsi nousussa, että jo pelkästään siitä muodostui merkittävä lovi finansseihin. Herra Jago malttoi kuitenkin naulata juuri niin monta naulaa kuin silmään näytti hyvältä.
”Noh niin! Oletkos siinä valmis! Kyllä tässä sopii herrain ja rouvain pyllytellä”, Jago ihasteli valmista tuolia, joka piti enää vain pultata kiinni katsomoon.
”Käsiteltyä heinää, hevosenjouhta, lumppuvanua, reilummin verenpunaista samettia, apukangasta, koristenauhaa… onneksi sentään jousia ei tarvinnut ostaa!” hän puhisi ja hieroi käsiään. Jagon sormet olivat jousien solmimisesta ruvella, mutta eipä ne koskaan pehmeät ole ollutkaan. Mistään niin hyvin näekään kuin kämmenistä, kuka kukin on. Vaikka herra Jago olisi priimaluokan esiintymisasussaan näyttänyt herrasmieheltä, kädet viimeistään paljastivat sen, että hän teki raskasta työtä.
Eipä siksi, asiat voisivat olla erittäin paljon huonommin – hän voisi olla vielä töissä Alhambran burleskiteatterissa tienaten alle punnan viikossa! Se oli ollut raakaa aikaa se. Herra Jago oli repinyt takkinsa yhden kerran rikki, mutta hänellä ei ollut varaa maksaa räätälille edes sitä, että olisi leikannut vaikka halvemmasta pakasta uuden hihapalan. Hän oli kirjaillut siihen sitten itse ruusukuvion jostain vanhasta lapsesta nyhtämällään villalangalla. Esiintynyt Alhambrassa räävittömälle yleisölle ja tehnyt kaikenlaista sellaista, josta ei hienossa seurassa tule mainitakaan.
Uusi Regency-teatteri oli herra Jagon ylpeys, vaikka hän sen omistajaksi sattui vähän niin kuin vahingossa. Se ei ollut yhtä korkeaprofiilinen kuin Palace aikoinaan, mutta tietyllä tapaa Jago piti Regencysta ehkä enemmän. Täysi katastrofihan se tulipalo olisi ollut toista edellisenä syksynä tai sitä aiemmin, sillä aiemmat vuodet olivat olleet tulojen suhteen surkeat. Nyt, herra Jagon pelastukseksi, kuukausia täysiä saleja myynyt Scorchies-nukkenäytelmä oli lihottanut kassat pulleiksi.
Toki Scorchies-nuket olivat myös aiheuttaneet tuon vakavan tulipalon näyttämöllä, joka teki kieltämättä todella rumaa jälkeä. Toisaalta, eipähän heille siksi yhtään mitään tarvinnut maksaakaan. Siksi herra Jago ei ollut vielä hätää kärsimässä. Mikäli hän saisi salin uusittua jouluksi, hänen ei tarvitsisi radikaalisti vähentää väkeä, tai tinkiä tulevan näytelmän laadusta.
Toki se tarkoitti aivan silmitöntä määrää työtä ja yötä päivää valvomista. Välillä Jago vain istui sotkuisessa toimistossaan, nuokkui pöydän päällä ja laski silmät ristissä pennyjä yhteen.
Tanssijatytöille palkanmaksu oli kaikista vaikeinta, sillä he olivat niin nuoria, etteivät varsinaisesti osanneet tehdä juuri mitään remonttimielessä hyödyllistä. Eikä Jagolla toisaalta ollut sydäntä passittaa heitä kadullekaan. Jago tiesi omasta kokemuksesta, kuinka kurjaa esiintyvälle taiteilijalle on joutua taivasalle, nuoria naimattomia naisia varsinkaan kun ei otettu yhtään minnekään lämmittelemään. Jago ei halunnut olla vastuussa siitä, että lähettäisi mukavia nuoria tyttöjä välillisesti kehruuhuoneelle kärsimään.
Onneksi osa tytöistä oli niin sukkelaa sorttia, että heidät saattoi laittaa esiintymään muuallakin kuin teatterissa. Harrodsin tavaratalossa varsinkin tykättiin tempauksista. Laulamisesta, helpoista trapetsitempuista ja sen sellaisesta maksettiin ihan rahaa. Ihmiset sitä paitsi suhtautuivat herra Jagon epäonneen myötämielisesti. Toisin oli ollut Palacen skandaalin aikaan, mutta Jago oli noussut sittemmin sosiaalisella arvoasteikolla. Ero ansaitun ahdingon ja harmillisen, sympatiaa herättävän tragedian välillä on hiuksen hieno. Herra Jago nautti kuitenkin nyt yleisön laupeudesta. Joulunäytelmä oli myyty loppuun etukäteen.
Juoksupoika keskeytti herra Jagon työskentelyn tuomalla sähkeen. Jago antoi hänelle rahan ja laski vasaran lattialle.
”Huh? Mikäs murheen airut se tämä nyt sitten on? Toivottavasti ei velkoja”, sanoi Jago ja avasi sähkeen. Siinä luki seuraavaa.
Western Union
Impressaari Henry Gordon Jago, Regency-teatteri, Lontoo, joulukuun kymmenentenä, 1894.
UUTINEN AHDINGOSTASI KANTAUTUI AIKOJEN TAA. JÄTIN KIRJEESSÄ LAHJAN BAKER STREETILLE. AVAINHAN SINULLA ON. VOI HYVIN. TERVEISIÄ PROFESSORILLE.
Allekirjoittanut:
Claudius Dark
”Pullonkorkit sentään”, sanoi Jago. ”Missähän hiivatissa se avain oli viimeksi? Mahtaakohan Litefoot, se vanha pöllö, tietää...”
Baker Street 107 oli salaperäinen korkea rakennus, joka kuului herra Jagon ja professori Litefootin yhteiselle ystävälle, joka tässä yhteydessä käytti nimeä ”Dark”. Oikeaa nimeä he eivät tietäneet, mutta häntä kutsuttiin ”Tohtoriksi”. Tohtorilla oli useammat kasvot, kuten oli nimiäkin.
Litefoot ja Jago olivat asustelleet jonkin aikaa Tohtorin asunnossa virkavaltaa pakoillessaan, mutta syytteiden rauettua asia oli jäänyt vähän unohdukseen. Kaipa se avain oli Litefootilla. Hänhän se heistä oli se, joka piti sellaisista asioista huolta.
Tosin, todettakoon myös, että professori Litefoot oli vanhuuttaan sen verran höperöitynyt, että jos hän oli laittanut sen huolella talteen, niin sitä ei kyllä löydä enää kissat ja koiratkaan. Niinhän siinä oli käynyt sen himputin Magnus Greelin aikakabinetinkin kanssa – professori oli sanonut piilottavansa sen, ettei kukaan voisi käyttää sitä aikamatkustukseen pahat mielessään. Ihan hyvä ajatus. Ainoa vaan, ettei hän itsekään muistanut minkälaiseen koloon oli sen jemmannut.
Kuinkahan todennäköistä oli, että avain olisi vielä tallessa? Aikakabinetti oli kuitenkin kokonaisen miehenvetoinen komero ja Baker Streetin avain sellainen pikkiriikkinen vanhanajan kotiavain.
Professori oli ehdottanut treffejä Punaisessa tuvassa myöhemmin illalla, joten herra Jagon ei tarvinnut erikseen lähettää viestiä kysyäkseen olisiko hän tavoitettavissa. Eipä toisaalta, Litefootin löytäminen puolivahingossa ollut tavan mitenkään vaikeaa. Mikäli hän ei ollut kotonaan, tai St. Thomasin sairaalassa, hänet yleensä löysi poliisilaitokselta, muutamasta kirjakaupasta tai tupakkaliikkeestä. Sikäli mikäli hän ei ollut törmännyt johonkin eriskummalliseen - silloin hän oli vääjäämättä vaikka missä pinteessä.
Se professori Litefootissa oli nimenomaan hassua, että hän eli muuten täysin säännöllistä elämää, mutta auta armias jos jokin herätti hänen mielenkiintonsa – sitten hän seurasi vaikka murhamiestä kotiin, jos se nyt vain jotenkin tyydyttäisi hänen uteliaisuutensa. Herra Jago oli taas täysin päinvastainen henkilö. Hänen elämänsä oli yhtä sirkusta joka Jumalan päivä – mutta ongelmiin hän ei itseään ajanut tahallaan.
Herra Jagon entratessa professori Litefoot odotti jo mielipöydässään. Hän istui jalat ristissä, hopeakahvainen kävelykeppi pöydänkulmalla ja kirjoitti muistikirjaan harakanvarpaita. Herra Jago ei ollut varma, oliko käytössä latinalaiset aakkoset vai hanzimerkit. Pirukaan ota selvää lääkäreiden käsialasta, siksi helvetissä on varmasti hyvin vähän lääkäreitä. Myypä joku sielu, kun allekirjoituksena on sellainen kärpäsenkakka.
”Ah, Jago! Kuinka remonttisi sujuu? Otin vapauden tilata mielioluttasi. Sanopa, tummaa ensin, vaaleaa sitten, menikö lähelle oikein?” sanoi Litefoot hirveän tyytyväisenä itseensä. Kyllähän se olut toisaalta maistuikin, erityisesti kun joku muu hoiti laskun. Baariemäntä ei välttämättä enää herra Jagon piikkiin myisikään.
”Riippuu illanvieton agendasta, professori hyvä! Mikäli tarkoitus on seurustella sydämestä asti, on parempi aloittaa kevyesti ja edetä loogisesti kohti raskassarjaa.”
”Entä toisin päin?” kysyi Litefoot. Jago kohahti ja veti liiviään topakasti suoremmaksi.
”No se on sitten ihan rehellisen humalahakuista”, hän totesi. Litefoot ei olisi voinut olla yhtään hilpeämmällä tuulella, sillä hän naurahti viikset oluessa.
”Eli tämä meni sitten heti kättelyssä ryyppäämiseksi! Erittäin mukavaa”, hän sanoi tavalla, joka oli ehkä hivenen ironinen, sillä Litefoot muuten oli melkein raitis mies. Omaksi huvikseen hän saattoi juoda tilkallisen sherryä jälkiruuaksi, tai ehkä pulloviiniä, mikäli tilanne kohteliaisuuden puolesta niin vaati. Olutta hän joi vain herra Jagon mieliksi ja salli itsensä humaltua vain hänen seurassaan.
Professori oli niin poikkeuksellisen hyvällä tuulella, että herra Jago unohti pitkäksi aikaa koko sähkeen ja avainasian. He juttelivat polveilevasti aiheesta toiseen. Professori Litefoot valitti työasioista. Hänet oli kuulemma passitettu koko sairaalan laajuisessa henkilöstön terveystarkastuksessa psykologin juttusille. Valitettavasti tohtori Hilary Standish oli professorin tuttava ja rasittava sellainen. Oli diagnosoinut heti alkuunsa Litefootissa kuolemanpelon, harhaluuloisuushäiriön ja impulsiivisuuden.
”Ajattele nyt, Henry! Minä, kuolemanpelkoinen! Minähän se jos joku tiedän mitä kuoleman jälkeen tapahtuu. Pallor-, livor-, algor-, ja rigor mortis, tässä järjestyksessä, enkä ole vielä poikkeusta nähnyt.”
”Entä meidän Ellie, sitten?” kysyi Jago, viitaten siis baarin emäntään, joka juuri vei edelliset kolpakot pois uusien tieltä. Hän oli, miten sen nyt sanoisi kauniisti, elävä kuollut – vampyyri. Tosin Ellie ei ollut sen paremmin vaarallinen kuin verehimoinenkaan. Litefoot tuumi vastaustaan hetken.
”Yksi poikkeus, siis”, korjasi Litefoot harkiten. ”Entä ne harhaluulot sitten?”
”En minä niistä tiedä mitään, en ole sitä laatua kallonkutistaja”, Jago levitteli käsiään jo aika veikeässä nousuhumalassa. ”Mutta kyllä sinä aika hätiköivä sählä olet ja varsinainen kiviriippa sydämessäni välillä!”
”Tsoh!” puuskahti Litefoot, yhtä hyvin hönössä. Jago päätti lisätä vettä myllyyn.
”Kyllä, kyllä! Vai mitä muuta kuin harkinnan puutetta se tahtoo sanoa, että lähdit sen herra Sandersin kanssa päivälliselle monta kertaa, vaikka kyseessä oli pahinta laatua paatunut murhamies.”
”Vieläkö sinä olet siitä noin mustasukkainen! Älä jaksa. Ikivanha asia.”
”Ahaa! Tuo on yksi piirre lisää – pitkäjännitteisyyden puute! Tohtori Standish lienee suhteesi prikulleen oikeassa.”
Mikäli Litefoot olisi oikeasti loukkaantunut, hän olisi välittömästi synkistynyt. Se, että hän näytti mieltään niin selkeästi elehtien, oli Jagolle selvä merkki siitä, että kiusoittelu miellytti häntä ja oli hauskaa. Litefoot nyrpisti nenäänsä ja nipisti sitten Jagoa leikkisästi mahasta.
”Taidat ärsyttää minua aivan tahallasi. Tai sitten Hilary on taivutellut sinut piinaaman minua vapaa-ajallanikin, mokoma.”
”Minkäs minä poloinen sille voin, että olet niin helposti härnättävissä?” sanoi Jago sydän niin kiintymystä täynnä. Hän rakasti professori Litefootia oikein kovasti. Sekä ystävänä, että hieman enemmänkin… vaikkei se nyt tietysti ollut ihan sopivaa. Eivätkä he aiheesta koskaan oikein suoraa olleet puhuneet. Herra Jago odotti professorin tekevän aloitteen, mikäli hän haluaisi viedä heidän ystävyytensä syvemmälle tasolle. Ehkä se oli se luokkaero edelleen, joka sai Jagon epäröimään. Professorin kädet tuntuivat pehmeiltä hänen rakkoisia ja kovia kämmeniään vasten.
Äkkiä varsinainen asia pulpahti Jagon mieleen kuin pohjasta irronnut puinen tappi. Hän kertoi Tohtorilta saamastaan sähkeestä ja kysyi Baker Streetin avaimesta. Professori Litefoot oli tässä vaiheessa jo sen verran päissään, ettei selvästi välittänyt seurata ystävänsä hankalaa puheenpartta täydellä pieteetillä. Hän kaivoi povitaskustaan esiin pikkuisen käärmeennahkakukkaron. Sen sisällä ei ollut rahaa, vaan juurikin sellaisia kaikenlaisia avaimia, sekä muun muassa eräs aikakabinettiin sopiva venuskristalli, jota kumpikaan herrasmiehistä ei siihen hätään tunnistanut muuksi kuin lasinpalaseksi.
”Ah! Siinähän se on! Tohtorin avain. Lähdemmekö sinne oitis?” kysyi Litefoot.
”Mikäli tähän herranaikaan on mahdollista saada sopuhintainen ajuri”, sanoi Jago, joka ei ollut vielä ollenkaan niin kriittisessä humalatilassa kuin Litefoot. Tässä on otettava huomioon, että herra Jagolla oli takanaan vuosikymmenien mittainen harrastusputki, ja noin neljäkymmentä paunaa ylipainoa. Professori Litefoot taas oli jokseenkin kevytrakenteinen, vaikka hänestä vielä toki näki, että hän oli ollut nuoruudessaan hyvinkin terhakka mies.
Lukaali Baker Streetilla ei erottunut merkittävästi ulkoapäin, mutta tarkemmin katsottuna se oli ehkä hiukan hämmentävä. Vähän niin kuin poliisikoppi tienposkessa, jonka olemassa oloa tuskin huomaa, mutta joka ei oikeastaan sovi ympäristöönsä. Ajurikin huomautti, ettei ollut koskaan aikaisemmin pannut merkille, että 107 oli maalattu väriltään siniseksi.
”Professori!” Jago parkaisi Litefootin noustua ylös vaunuista taiteillakseen hiukan mukulaisilla portailla. ”Koetapa nyt pysyä tolpillasi hyvä mies, unohdit keppisi. Kuinka sinä selviäisitkään ilman armasta apuani?”
Heti sanansa sanottuaan Jago yritti ottaa tukea professorin kävelykepillä, mutta se osui kiveyksenkoloon ja hän kompuroi. Litefoot oli edelleen hämmästyttävän joviaalilla mielellä ja kiiruhti auttamaan häntä.
”Voi sinua hölmöläistä! Katso kuinka housusi repesivät!”
”No, voi sun perrrrr – jantai!” Jago kurkotteli kohti takalistoaan. Niinhän siinä oli käynyt, että ulkosauma oli revennyt. ”Minä niin pidin juuri tästä parista kovasti.”
”Jaah. No, väristä en niin välitä, mutta kieltämättä, tweed on gluteous maximuksellesi erittäin edullinen”, sanoi Litefoot sanoi puisteli ystäväänsä rivakoin ottein siistimmäksi. Professorin käsi eritoten pakaralla sai herra Jagon punastumaan voimakkaammin kuin Punaisen tuvan hyväksi käynyt olut. Hän patisti jo avaamaan oven. Litefoot oli selkeästi leikkisällä tuulella.
Tohtorin asunto oli, kuten Tohtori itsekin, ehkä ulkoa vielä jokseenkin normaalin oloinen, mutta sisältä huomattavan omalaatuinen. Aivan selkeästi suurempi sisältä ja toisaalta, aivan kaikista aparaateista herra Jago ei tiennyt olivatko ne vain jotain erikoisia instrumentteja, joita hän ei maallikkona vain tunnistanut, vai olivatko ne kenties kaukaa tulevaisuudesta. Litefoot riisui takkinsa ja hattunsa ja kiiruhti istumaan. Takan ääressä paloi jo hiljakseen hiillos – ihan kuin Tohtori itse olisi vasta hetki sitten lähtenyt ja jättänyt talon heitä varten lämpimäksi.
Jago suunnisti Tohtorin kirjoituspöydän ääreen. Siinä oli, kuten hän oli sähkeessään luvannut, muhkea kirje. Tällä kertaa kuoressa ei ollut osoitetta, sillä Tohtori oli varmaankin toimittanut sen itse. Puhuttelu sisällä luki tuttavallisesti näin:
Rohkealle Henrylleni, kesäkuun kolmantenakymmenentenä, 1886
Kirjoitan tämän kirjeen sinulle iloisesta Pariisista. Ystäväni Philippa lähettää terveisiä ja toivoo kovasti pääsevänsä katsomaan joulunäytelmää, mikäli Regency-teatteri suinkin avaa ovensa yleisölle ajallaan. Ajasta puheen ollen, vaivanpalkaksi tarjoamastani avusta muuan harmonisti nimeltä Auguste Mustel juuri lahjoitti minulle ensimmäisen täydellisen version patentoimastaan uudesta soittimesta. Teistä päin katsottuna siis kahdeksan vuotta sitten, niin tai näin. Luulen, että sen oikea pakka on kuitenkin sinun hoteissasi, rakas ystävä. Olkoon soitanta taivaallinen. Vaikka ikävä on suuri, tiedän, että näemme taas pian.
Lämpimin terveisin,
Claudius Dark
PS. Sanotko ystävällemme professorille, että mikäli hän aikoo jatkossakin jemmailla tavaroitaan asuntooni, että varoittaisi minua etukäteen. Nimimerkillä, mustasukkaisen aikakoneen omistaja.
Kuoren sisällä oli kirjeen lisäksi myös paksu tuppo rahaa. Herra Jagosta tuntui melkein kiusalliselta käsitellä niin suurta summaa. Tohtori ei kenties ollut äveriäs sanan siinä merkityksessä kuin professori Litefoot oli, sillä Tohtori liikkui ajassa ja paikassa vapaan tahtonsa mukaan. Rahalla ei ollut hänelle sillä tavalla merkitystä. Herra Jago pisti kuoren visusti talteen ja kiitti mielessään tuhannesti. Hän oli ollut toiveikas avajaisista jouluna, mutta nyt hän oli varma siitä, että ensi-ilta tulisi tapahtumaan.
Mutta siitä soittimesta! Hetken verran etsittyään herra Jago keksi mitä Tohtori tarkoitti – seinän vierellä oli erittäin kaunis, tummaksi petsattu kosketinsoitin. Se ei ollut klavikordi, sillä se oli kapeampi, eikä cembalo, sillä se oli lyhyempi. Pianokaan se voinut ei olla, sillä se oli sitä matalampi. Herra Jago istuutui nelijalkaiselle jakkaralle ja tapaili sillä sävelasteikon. Koneiston sisällä olevat pikkuvasarat löivät metallilevyjä. Ääni oli kuin pikkuisten tiukujen kilkatus.
”Oih”, sanoi Litefoot, joka oli asettautunut istumaan hyvin mukavasti muhkeaan nojatuoliin. ”Soittaisitko jotain kaunista? Olisitko niin kiltti”, hän pyysi. Eikä herra Jagolla ollut sydäntä kieltäytyä. Ei edes siksi, ettei celesta ollut hänelle se tutuin soitin. Hän tapaili mielessään erästä sävelmää.
”Kuuntelepas tätä! Pane simmut kiinni, ja ajattele. Näe purppuraisenaan hohtava kaupunki, joka leijuu keltaisenaan hohkaavan taivaankannen päällä. Siellä olet sinä ja minä ja Tohtori ja se sininen poliisilaatikko, sekä sellaisia jaloja, sarvipäisiä petoja, jollaisia et ole nähnyt unissasikaan.”
Jago soitti hyvän aikaa. Enemmän se oli pelkkää tapailua, sillä se ei ollut aivan valmis kappale. Se oli pyörinyt hänen mielessään jo jonkin aikaa, mutta kuten kerran niin väkevän voimakas uni, sen tarkemmat piirteet tuntuivat katoavan sitä mukaa yhä kauemmaksi, mitä kärkkäämmin niihin tahtoi tarttua kiinni. Oikeastaan ensimmäistä kertaa hän tosissaan yritti soittaa sen ulos sellaisena, kun se oli hänen päässään. Kauniilta se kuulosti. Jäisi ainutkertaiseksi, varmaan. Mikä harmi, ettei professori Litefoot osannut kirjoittaa musiikkia ylös korvakuulolta! Hän pystyi lukemaan nuotteja, miten kuten, mutta musikaalinen hän ei ollut, ei edes nimellisesti.
Professori taisi hetken päästä uinahtaa tuoliinsa, sillä hän ei sanonut mitään, tuhisi vain kun herra Jago lopetti soittamisensa. Tohtori taisi olla aivan oikeassa, että sille löytyisi kyllä teatterissa käyttöä. Herra Jago oli kovasti miettinyt, voisiko uusissa puitteissa näyttämöä leventämään sen verran, että siellä voisi, muokaten ehkä, esittää kokopitkän baletin? Siihen celestan herkkä ääni sopisi kuin paremmin kuin hyvin.
Herra Jago nousi ylös ja käänsi erään taulun ympäri. Siellä oli sellainen hauska pieni salaviinakaappi. Hän otti tuhdin naukun. Erittäin hyvänmakuista konjakkia. Sopisi hyvin mehevän kaakaotortun mausteeksi. No, maustuttakoon nyt vain miestä, paremman puutteessa.
Olipa muuten viinakaapin vieressä se muka hävinnyt aikakabinetti. Vai täällä se sitten olikin! Ollut koko tämän ajan! Mahtoikohan professori Litefoot olla tosissaan niin hajamielinen, ettei muistanut tuoneensa sen tänne? Jagosta tuntui, että hän oli vain esittänyt höperöä suojellakseen häntä ja toisaalta, pitääkseen aikamatkustusvälineen vähän niin kuin itsellään. Aikakaluilla ei kuitenkaan pitäisi leikkiä. Ehkä Litefoot oli pelännyt Jagon haluavan käyttää sitä vaikka estääkseen teatterinsa palon, tai jotain muuta sen sellaista, ja aiheuttaisi siksi monimutkaisissa aikalinjoissa hätäpäissään jotain pysyvää vahinkoa tötöilyillään.
Professoria itseään olisi kyllä pitänyt suojella, omalta itseltään! Ei herra Jago heistä ollut todellakaan se, jota uteliaisuus veti kuin pässiä narussa. Herra Jagolle ei olisi tullut mieleenkään haluta matkustella ajassa, mutta professori Litefoot oli liian akateeminen. Hän voisi hyvin kuvitella olevansa riittävän fiksu pärjätäkseen. Hyvät aikeet käyvät murheen edellä, eikö niin?
Pöydällä, kirjoitusvälineiden vieressä, oli kunnon vanhanajan ompelurasia. Herra Jago riisui housunsa ja istui aluspöksysillään parsinaan housujensa saumaa, ennen kuin se ehtisi repeämään enempää. Litefoot havahtui hereille sellaisen varttitunnin verran torkuttuaan. Jago oli peitellyt hänen shaalilla ja hänen oli lämpöinen olo. Jago näpersi samaan aikaan piilopistoa.
”Mmm, vai on nyt jo rietastelun aika”, kommentoi Litefoot Jagon housuttomuutta. Jago pyöräytti teatraalisen näyttävästi silmiään.
”Yksityisestä tanssista tulee herrasmiesten maksaa etukäteen”, sanoi Jago. Tämän hän tiesi kertoa kokemuksesta. Litefoot yllättäen kaivoi taskujaan.
”Yöpöydälle erikseen, pikkulautasen päälle, eiköstä vain?” hän kysyi pilke silmäkulmassaan, mutta ei löytänyt hopeapunnankolikkoa, vaikka sitä etsi. Hän löysi sen kristallinpalan kuitenkin, jota he olivat jo aikaisemmin ihmetelleet. Nyt herra Jago muisti, että sitähän he olivat käyttäneet aikakabinetin käynnistämiseen.
”Minusta sinä olet käyttäytynyt turhan juonikkaasti, professori. Esittänyt, ettet muka muista, minne olit kabinetin piilottanut, vaikka olet pitänyt sen avainta taskussasi sydämesi vieressä. Vastuutonta, ajattelematonta – etkö edes häpeä?”
”Mmm. Ehkä Hilary Standish ei ollut diagnoosissaan aivan väärässä”, Litefoot haki sovintoa. Eikä Jago ollut edes moitteissa tosissaan. Se, mikä sanomatta jäi, tuntui voimakkaana heidän välissään. Jago ei voisi, ei millään, tunnustaa tunteitaan suoraan. Mitä he kaksi voivat sille, ettei maailma heidän ympärillään hyväksynyt rakkautta, kun se oli kahden vanhan miehen välistä? Eikö olisi ollut suorastaan julmaa vaatia päätä vadille sen vuoksi? Eihän Litefoot mitenkään olisi voinut muuta kuin ystävänsä ehdottomasti torjua.
Litefoot puristi kristallia kalpeassa kädessään. Se varmasti leikkasi hänen pehmeää, kovalta työltä säästynyttä lihaansa.
”Kadehditko koskaan Tohtoria siitä, että hän on kaikesta tavallisesta irrallaan? Olen niin onnellinen, ettei elämäni ole enää sitä, miksi sen ennen häntä luulin. Mutta mieleni tekisi, joskus, matkustaa jonnekin kauas pois, enkä tarkoita kaukomaita.”
”Professori...” huokaisi Jago. ”Kyllähän sinä toveri tiedät, ettei minusta ole filosofiksi.”
”Minä uskon, että sadan vuoden päästä minun olisi lupa olla sellainen kuin tiedän sielussani olevan. Onko se nyt väärin, että haaveilen mahdollisuudesta”, selitti Litefoot. Jago ymmärsi. Totta kai. Aihe oli professori kipeämpi kuin herra Jagolle. Jagosta nyt kukaan välttämättä odottanutkaan mitään sovinnaista. Hän oli kuitenkin vain nahkatehtaanpoika, likaisista ja köyhistä oloista. Litefoot riskeeraisi itsestään enemmän tunnustamalla julkisesti itsestään jotain niin yksityistä.
Jago mietti, mietti perin juurin, mitä sanoisi.
”Olenko joskus koettanut arvailla, mitä tulevaisuus tuo tullessaan?” hän mietti ääneen. ”Totta kai, kukapa nyt ei sellaisia intopäissään kiihtyisi ajattelemaan! Aina olen kuitenkin hämmästynyt edistyksestä, joka tapahtuu juuri nyt. Palacessa ei ollut sähkövaloja, en ollut sellaisista kuullutkaan! Regencyyn olen nyt päättänyt panostaa kaiken. Olen varma, että hama tulevaisuus on tuiki-ihmeellinen. En haluaisi silti menettää tätä päivää, tai sitä seuraavaa, sen vuoksi.”
”Et siis lähtisi kanssasi, jos pyytäisin?” kysyi Litefoot. Jagon ruumis vapisi ja hänen silmiinsä kohosi kyyneleet. Miksi sen piti tuntua niin pahalta?
”Professori. Minä lähtisin sinun kanssasi minne vain, milloin vain.”
Litefoot pyöritteli noita sanoja mielessään ja kietoutui shaalinsa kanssa solmuun. Jago oli nähnyt hänen vain harvoin tuovan tuohtuneita tunteitaan niin fyysisesti ilmi. Vapaus tehdä niin osoitti sen luottamuksen, jota hän rakkainta ystäväänsä kohtaan tunsi. Hän nousi käydäkseen Jagon viereen. Hän kääri kätensä ja shaalinsa Jagon ympärille ja syleili häntä kovin.
”Enhän minä voi sinua teatteristasi erottaa”, hän sanoi haikein mielin ja silitti Jagon karvaista poskea. Jago itki.
”Toivottavasti en pahoittanut mieltäsi”, hän nyyhkäisi ja painautui lähemmäs professorin rintaa.
”Et tietenkään. Itsekäshän minä olen, ja pelkuri. Minä rakastan sinua, Henry, ja olen tosissani kyllästynyt pelkäämään sitä mitä siitä pahimmillaan voisi seurata.”
Sitä lupaa herra Jago oli odottanut kaiken sen aikaa, kun hän oli professoria rakastanut. Vihdoinkin Litefoot suuteli häntä. Ei heidän tarvitse matkustaa minnekään, tai kertoa kenellekään. Litefoot saisi istua jouluna Regency-teatterin katsomossa parhaalla paikalla katsomassa, kun Jago soittaisi hänelle celestalla kappaleen, jolla oli nimetty heidän ystävyytensä mukaan.
FIN
