Nimi: Incivilis
Kirjoittaja: jossujb
Fandom: Doctor Who: Jago & Litefoot
Tyylilaji: Hurt/Comfort, one-shot
Ikäraja: K-11
Paritus: Henry Gordon Jago/George Litefoot, sivussa häslää Hilary Standish/Litefoot, Standish/Luke Betterman, Jean Bazemore/Litefoot
Vastuunvapaus: Oikeudet kuuluvat kokonaan muille tahoille kuin minulle.
A/N: Miks mä kirjoitan kaikista hauskoista sivuhahmoista enemmän tai vähemmän kusipäisiä xD Hilary Standish oli viimeiseksi jääneellä Jago & Litefootin kaudella hirvittävän hauska professori Litefootin hyvänpäiväntuttu ja kollega, jonka luona professori kävi psykologisessa arvioinnissa, mutta minä nyt näköjään kirjoitan kaikista vähän ääliöitä. Toisaalta, Standish oli aika röyhkeä. No ei voi mitään, tää teksti on muutenkin tällästä H/C-meininkiä, joissa tarkoitus on satuttaa herra Jagoa mahdollisimman paljon, koska se tyydyttää hoivaamistarpeitani.
Incivilis
Sehän lienee itsestäänkin selvää, että perusteeton väkivalta ei kuulu herrasmiehen käytöstapoihin. Voimankäyttö toisaalta on toisinaan välttämätön paha, mikäli oma tai muun henki taikka terveys sitä vaatii, mutta herrasmieheksi professori Litefoot oli jopa huomattavan pasifistinen. Eikä herra Jagokaan tietysti ollut mikään riitapukari, ei edes tuhannen tuiskeessa, mutta asiaa sen paremmin kieltämättä, hän oli toki joskus lyönyt. Eikä vain omaksi itsepuolustuksekseen.
Silloin tällöin asia vaivasi herra Jagoa. Ei sikäli, että hakkaaminen ja muu brutaali keuhkoaminen olisi ollut edes heidän kummallisissa ja myös vaarallisissa seikkailuissa useinkaan varteenotettava vaihtoehto, sillä niin kauan, kun herra Jago ja professori Litefoot olivat harrastaneet yliluonnollisia tutkimuksia, olivat vastapuolen voimat olleet useimmiten heihin verrattuna ylivoimaiset. Olisi ollut perin juurin naurettavaa uhkailla vaikka tuhatvuotista vampyyria turpasaunalla. Eikä se olisi ollut tyylikästäkään. Mutta olihan se ilkeä ajatella, että herra Jago saattaisi oikein ärsytettynä olla vaarallinen, siinä missä hän vilpittömästi uskoi, että professori ei mistään hinnasta.
Tyylikkyydestä puheen ollen, professori Litefootin hopeapäisessä kävelykepissä oli sisälle istutettuna tikari. Tietettävästi hän oli myös asianmukaisesti pätevä miekkailija, koska niihin aikoihin kun Litefoot oli ollut vielä poikanen, ei ylemmissä luokissa juuri muita harrastuksia suvaittukaan, hevospoolon lisäksi. Herra Jagosta keppi oli asusteena samaan aikaan huomattavan hienostunut ja toisaalta täysin professorin luonteenvastainen. Litefoot oli koko heidän ystävyytensä aikana vetänyt tikarin ulos tupesta vain kerran. Silloinkin vain omaan tarinaansa eläytyessään, syynä kai tottumaton juomapää ja keskivahva hiprakka. Herra Jago oli siinä vaiheessa juottanut hänelle alta tunnissa neljä olutta. Jälkikäteen ajateltuna se oli ollut hieman ajattelematonta, koska Litefoot ei totisesti kyennyt, sen paremmin halunnutkaan, juoda niin nopeassa tahdissa. Se oli itse asiassa ollut ihan ensimmäinen kerta, kun he olivat istuneet yhdessä iltaa Punaisen tuvan kapakassa. Sitä ennen he olivat pitäneet yhteyttä muodollisemmin.
Jagosta tuntui jotenkin vieraalta muistaa, että ei siitä ollut niinkään kauaa, kun Litefoot oli viestitellyt hänen kanssaan vain harvakseltaan kirjeiden välityksellä. Heidän ystävyytensä alkuaikoina herra Jago oli itse asiassa pitkään luullut, että professori Litefoot ei oikein pitänyt hänestä varsinaisesti, tai ainakin vieroksui jollakin tapaa. Eikä se olisi ollut odottamatonta. Olihan Litefoot kuitenkin hieno mies.
Mies, joka ei koskaan lyönyt ketään.
”Sanohan Henry kun paremmin tiedät – onko tämä takkini spiritismi-istuntoa varten liian hieno?” Litefoot kysyi tarkastellen itseään kriittisesti makuukamarin peilistä. Hän oli sovittanut jo entuudestaan muutamaa. Kaikki ne olivat herra Jagon silmään näyttäneet samalta: mustilta ja asiallisilta. Tässä viimeisimmässä oli kai astetta kalliimman oloinen räätälöinti, sillä se istui professorin päällä kuin kenkä lestissään.
”Pyh, no pukeudu nyt sitten vaikka Kiinan keisariksi, ei sillä ole järjellistä väliä”, Jago puuskahti. ”En kyllä ymmärrä yhtään miksi haluat mennä, kun voisit kolmanneksen halvemmalla käydä teatterissa ja olla tulematta huijatuksi.”
”Onhan sinunkin ohjelmistossasi niin kutsuttuja ajatustenlukijoita”, totesi Litefoot. Herra Jago istui hänen sänkynsä päädyssä kädet puuskassa ja mutisten.
”Mentalismi on tyystin toinen asia kuin jonkun sekavan mummelin kolmannet silmät ja väitetty yhteys tuonpuoleiseen. Usko minua, olen niin monta kertaa koe-esiintymisissä nähnyt näitä ennustajia. Kaikki ovat tähän asti olleet tyhmännarraajia tai parhaimmillaankin vain eteviä filunkimiehiä”, sanoi Jago. Litefoot hylkäsi takkinsa ja valitsi sen tilalle entistä pliisumman, espanjanharmaan sellaisen. Keppeineen, kiiltonahkakenkineen ja silintereineen hän ei näyttänyt yhtään sellaiselta tomppelilta, joka istuisi yksityisissä henkikokouksissa kuuntelemassa pehmoisia.
”Enhän minä nyt muuten tietenkään, mutta kun tohtori Standish nimenomaan pyysi… kyllä sinä tiedät millainen Hilary on päähänpinttymän saatuaan”, Litefoot puolusteli. Jago nakkeli sille niskojaan, sanomatta sen paremmin juuta kuin jaatakaan. Hän tiesi kyllä kyseisen Hilary Standishin, mutta olisi ollut kyllä väärin väittää, että hän olisi yhden kohtaamisen perusteella tuntenut häntä kovin hyvin. Sen hän tiesi, että Standish oli psykologi ja jokseenkin rasittava sellainen – tosin se myönnettäköön, että herra Jagon kokemus psykologiasta, noin niin kuin tieteenä, oli kauttaaltaan vastenmielinen. Jos kuitenkin perin kiltti ja asiallinen Litefootkin oli sitä mieltä, että Standish oli kollegana hankala, niin ei se kai nyt aivan vääräkään mielikuva voinut olla.
”Mielipiteeni silti on ja pysyy. Olet typerä jos menet”, sanoi Jago. Litefoot pyöritteli hänelle silmiään ja hymyili, kuvitellen kai, että se ei peilistä näkyisi vaikka näkyihän tuo. Ja niin ärsyttävästi näkyikin.
”Saat sinä tulla mukaankin. Kutsussa sallittiin avec.”
”Vai että oikein sallittiin. Kattia kanssa”, Jago tuhisi. Ihan niin kuin hän olisi ollut päästämässä professoria yksin jonkun kristallieukon pöllötettäväksi. Ei sillä, että Litefoot olisi ollut helposti johdateltavissa oleva hupsu, vaan siksi, että herra Jago teatterimanagerina ja näyttelijänä itse tiesi oikein hyvin miten helppo ammattilaisen oli esittää milloin pätevää meediota tai selvänäkijää – olihan hän itsekin ihan kohtuullisen hyvä hypnotisoimaan! Eikä herra Jagoa nyt voinut suin surminkaan sanoa kirjasivistyneeksi. Mutta kyllä hän olisi Litefootin suitsukkelaa pistänyt hypnoosiin, koska Litefoot, omasta vastustuksestaan huolimatta, oli helposti suggestoitavaa mielityyppiä. Eikä se korreloi älykkyyden kanssa, se on vain eräänlainen ominaisuus. Siksi herra Jagosta oli iljettävää, että moisia piirteitä käytettiin lavataikuruuden ohessa hyväksi huijauksissa. Taikuri asettaa itse rajat yleisön ja itsensä väliin, huijari polkee niiden yli.
”Saat tulla, mikäli osaat olla sivistyneenä herrasmiehenä. Dominus civilis, kuten sanotaan”, Litefoot tarkensi ja Jago tunsi olonsa entistä nöyryytetymmäksi. Jos hän ei aina muutenkaan tuntenut oloaan professorin veroiseksi, niin ei sitten nytkään. Hänellä oli harvinainen hinku iskeä nyrkillä seinää, ja vaikkei hän mitään sellaista tehnytkään, niin yksin mieliteon olemassaolo sai hänet katumapäälle.
Istunto oli juuri niin lapsellinen kuin herra Jago oli osannut pelätä. Hänen ja professorin lisäksi paikalla oli tietysti tohtori Standish, mutta myös tohtori Betterman, jonka herra Jago oli ainakin kuvitellut olevan perin rationaalinen mies. Siinä vaiheessa, kun hän paljasti tehneensä kokeita mitatakseen ihmissielun massaa, herra Jago oli lyödä päänsä ensimmäiseen terävään kulmaan. Professori Litefootkin vain kuunteli ystävällisesti hölynpölyyn puuttumatta! Hänen professorinsa! Se sama Litefoot, joka oli kehdannut moittia Jagoa tämän säikähdettyä oikeaa Helvetin koneella elvytettyä ihmisen ruumista. Siis sellaista elävää kuollutta! Hänen olisi pitänyt tukistaa tohtori Bettermania niskavilloista, mutta vielä mitä, professori esitti mukavaa.
No, oli miten oli, heidän lisäkseen istuntoon oli kutsuttu joku Bettermanin kollega, jota professorikaan ei tuntenut, sekä neiti Bazemore, päivettyneenä Välimeren auringosta. Hän oli koko joukosta boheemein, ja se, josta herra Jagokin piti suoraa sanottuna eniten. Hänkään ei tuntunut ottavan tilaisuutta erin vakavasti.
Bazemore ja Litefoot kävivät keskenään kiivaan väittelyn ennen kuin meedio esitteli itsensä. Litefoot oli näet ottanut hatkat heidän viime tapaamisellaan itsestään ilmoittelematta. Kumpikaan ei ollut kuultavasti kiukkuinen. Neiti Bazemore lähinnä esitti loukkaantunutta. Litefoot änkytti jotain toisista todellisuuksista ja herra Jagosta. Bazemore taisi sanoa jotain, että totta kai kyse oli Jagosta, että kyllä hän tiesi miksi kyse oli aina Henry Gordon Jagosta.
Neiti Bazemore oli aika suorasukainen puheissaan. Onneksi meedio keskeytti hänet, ennen kuin hän ehti tingata hänen ja professorin välisestä suhteesta perusteellisemmin.
Sitä tosin herra Jago ei voinut rehellisyytensä nimissä sanoa, etteikö siisti ja asiallisesti pukeutunut meedio olisi ollut esityksessään hyvä. Jago oli nähnyt vuosien varrella jos jonkinmoista räpeltäjää, aina sepittämiään loitsintoja hokevista käkkäräpäistä muka ”itämaisiin” tietäjiin, jotka oikeasti olivat vain höpsöihin kaapuihin kietoutuneita mannereurooppalaisia. Ei, tässä tapauksessa herra Jagolla oli syytä onnitella! Mikään ei tietysti ole performanssitaiteessa niin tärkeää kuin tuntea yleisönsä. Tämä kyseinen yksityistilaisuus oli täynnä täysin oppineita ihmisiä – patologi, psykologi, neurologi ja arkeologi tarkalleen ottaen. Bettermanin kollega ei esitellessään itseään muistanut sanoa erikoisalaansa, tai jos sanoikin, niin herra Jago ei sitä noin äkkiä ehtinyt kuulla.
Meedio itse siis oli ottanut asiakseen esiintyä siistittynä ja selkokielisenä. Hänellä oli yllään toki naisihmisille hiukan omalaatuinen housupuku, joka olisi herättänyt torilla huomiota, mutta tämäkin oli tietysti laskelmoitu riski. Tiedemiehet ovat järjestään liberaaleja aatteiltaan. Ainakin herra Jago tiesi, että professori Litefoot oli. Puhumattakaan nyt siitä, että Hilary Standish oli nainen ja ihan yhtä korkeasti koulutettu kuin kollegansa. Neiti Bazemore taas, hyvänen aika, neiti Bazemore oli pukeutunut miehekkäämmin kuin moni ukkomies! Hänellä oli liivintaskussa monokkeli ketjussa ja päässä kaikkein komein silinteri. Siinä jäi meedion androgyyniys auttamatta vaatimattomaksi jäljittelyksi. Herra Jago tunsi itsensä ulkopuoliseksi siitäkin huolimatta, vaikka spiritismi kaikkine kommervenkkeineen tuli nimenomaan hänen tontilleen.
Madame pyysi vieraitaan jättämään kengätkin eteiseen. He asettuivat kriittisesti valaistuun korkeaan huoneeseen, jonka herra Jago tunnisti heti muokatun keittiön yhteyteen. Mikäli hän arvasi oikein, niin ulkoilmahormi oli varmasti vedetty katonrajaan niin, että sitä kautta tilaan sai ujutettua savua, ääniä tai muita uskottavia efektejä. Heidät käskettiin istumaan pöydän ääreen rinkiin ja koskettamaan toisiaan kädestä.
”Koskettamaan, ei tarrautumaan, Henry”, kuiskasi Litefoot. Jago nyrpisti nenäänsä ja nipisti professoria tahallaan.
”Oi, George, löitkö varpaasi pöydänjalkaan?” kysyi tohtori Standish myötäpäivään herra Jagon vasemmalta puolelta. ”Minusta tuntuu, että sukkiini tulee silmäpakoja”, hän pahoitteli.
Standish oli ilmiselvästi närkästynyt, että herra Jago tuli hänen professorin väliin. Hän hymyili maireasti ja laitteli tätimäistä kampaustaan sievemmin. Kyllä hän oikeastaan oli ihan viehättävä nainen. Jos kohta, ei professori Litefootin makuun. Niin, ja professorin mausta puheen ollen, toisella puolella istui ensimmäiseksi neiti Bazemore, laiskasti kyynärpäät pöydällä, vaikka meedio oli nimenomaan kehottanut pitämään vartaloa ylevästi koholla.
Viimeisillä paikoilla istui Betterman ystävineen ja hän oli sulkenut silmänsä jo ennen ohjeistusta. Pöydällä heidän keskellään oli salaperäisin kuvioin koristelu liina ja keskellä joku, jota ammattitermein kutsuttiin ”hämykkeeksi”. Eli kummallisen muotoinen ja näköinen esine, jonka perimmäinen tarkoitus oli kiinnittää huomio toisaalle. Herra Jago teatteri-ihmisenä tiesi kaikki niksit. Senkin miksi valaistus oli epälooginen. Jopa näin pienessä tilassa aisteja voidaan helposti hämätä vaimentamalla kaiku yhtäältä kokonaan ja toisaalta voimistamalla juuri siinä kohtaa, josta osaava meedio puhui.
”Olemme kokoontuneet tänään yhteen koskettelemaan aistiemme rajapintaa. Näkemään kauemmas kuin silmämme näkevät ja venyttämään aivoituksemme horisonttia”, puhui meedio niin rauhallisesti ja luottamusta herättävästi, että hänen oli täytynyt joskus rauhoittaa pieniä lapsia. Moinen lempeys ei tartu ihmiseen muusta kuin imeväisistä.
Tunnelma oli eittämättä ainutlaatuinen. Herra Jago ei matran aikana pitänyt koko aikaa silmiään kiinni, vaan surutta käytti tilaisuutta hyväkseen seuratakseen tointa dramaturgisesta näkövinkkelistä. Ei huono, tosin herra Jago olisi kylmästi raakannut meediom pois koe-esiintymisessä. Hän piti taikureistaan näyttävinä ja humoristisina – Harry Hypnon tapaan!
Tosin ehkä hän jättäisi Hypnon tällä reissulla mainitsematta. Hilary Standish saattaisi ottaa siitä nokkiinsa, koska Harry oli kerran hypnotisoinut hänet hiljaiseksi. Ei mitenkään herrasmiesmäinen muuvi.
Aikansa ohjeistusta vastaan rikkoessaan herra Jago huomasi, että samaan tapaan välinpitämättömästi käyttäytyi myös neiti Bazemore, joka vinkkasi hänelle silmäänsä. Hän ei kuitenkaan nähnyt asiakseen kiukutella. Professori Litefoot istui herrasmiehenä niin kuin käskettiin, sen paremmin ilvehtimättä kuin eläytymättäkään. Standish ja Betterman kurtistelivat kulmiaan ja näyttivät ummehtuneilta ja säikyiltä.
Hetkeä myöhemmin meedio käski kaikkia kohottamaan kasvonsa ja katsomaan, kuinka heistä jollekulle tuttu sielu, suoraa tuonpuoleisesta, aikoi laskeutua nyt heidän keskuuteensa. Niin katonrajasta tulikin alas mitä ilmeisimmin kastemekosta ja eräänlaisesta sähköhehkulampusta kyhätty härpätin. Tohtori Standish ihan tärisi penkissään ja vihersi. Betterman hikoili turpeana. Herra Jagoista oli korkea aika lopettaa tällainen pelleily.
”Aika aikaansa kutakin. Kyllä tämä tällainen amatööripuuhastelu saa minun puolestani riittää”, Jago totesi ja rikkoi ringin. Hänen tarkoituksensa ei ollut riehua, mutta juuri vatsakkaana miehenä pöydästä nouseminen kävi kömpelösti. Hän keikkasi koko pöytää niin, että keskellä ollut koriste kierähti ympäri, ensin toiselle laidalle ja pöydän kolahtaessa takaisin jaloilleen suoraa tohtori Standishin syliin. Hän kiljaisi ja kaatui penkiltään pyllylleen lattialle. Betterman työnsi meedion rintamuksesta sivuun auttaakseen hänet ylös, mutta hänen kalvosinnappinsa jäi kiinni verhoon. Kuului humahdus ja koko paksu tanko tuli alas. Samaan aikaan neiti Bazemore oli ratketa naurusta ja ulvoi verhon alle jäänyttä meediota kuin kiusanhenki. Herra Jago pahensi tilannetta polkemalla tohtori Standishin mekkoa hikisillä sukillaan ja tönäisemällä häntä vahingossa polvella päähän.
Litefoot istua tönötti paikallaan harmaata viiksikarvaansa liikuttamatta. Herra Jagon otsa pukkasi stressihikeä. Hän yritti pelastaa tilanteen näyttämällä, että ei meedion kutsuma kummitus ollut mitään muuta kuin pelkkä sirkustemppu. Hehkulamppu oli kuitenkin särkynyt, eikä hän ylettänyt siihen seisovilta jaloiltakaan.
Meedio pysyi järkytyksestä huolimatta harvinaisen rauhallisena. Mikä ei tietysti tiennyt herra Jagon kannalta hyvää, sillä tilannehan näytti nyt pahasti siltä, että hän oli ruvennut ihan silkkaa ilkeyttään sotkemaan. Tohtori Standish otti kaatumisen erityisesti sydämelleen ja pahoitti mielensä.
”Te olette sivistymättömin hirviö, minkä tiedän!” hän kiljui.
”Älähän nyt Hilary, eihän herra Jago sinua nyt tahallaan pyrstölleen tuupannut”, sanoi neiti Bazemore, josta koko tilanne oli silmin nähden hauska. Hän pisti viileästi tupakaksi ja tarjosi sitä sekä Bettermanille, että Litefootille. Molemmat miehet nyrpistivät nenäänsä. Meediokin kieltäytyi.
Bettermanin pudottama verho oli jäänyt meedion harteille roikkumaan. Hän näytti nyt paljon enemmän kuvakirjoista tutulta mustalaisnaiselta. Särkynyt ”kummitus” katonrajassa keikkui ympäri kuin kellonpaino, mutta Standishin ollessa niin hysteerinen Jago ei saanut suunvuoroa selittääkseen, ettei hänen tarkoituksensa suinkaan ollut aiheuttaa mitään ylimääräistä hämminkiä. Standish kihisi kiukusta ja Bazemore kettuilullaan vain yllytti häntä. Herra Jago jäi tässä ikävään välikäteen. Sisimmässään hän jakoi neiti Bazemoren riemun tyhjäksi paljastuneesta spiritismihuijauksesta, mutta tohtori Standishin pyhä raivo sai hänet häpeämään.
”Älä sinä sekaannu tähän, tämä on minun ja herra Jagon välinen asia”, Standish tiuskaisi Bazemorelle ja tunki itsensä Jagon ohi ovelle. Sitten hän otti Jagoa kiinni käsivarresta ja kovin tiukasti käski tulemaan perässään. Jago ei nähnyt muuta vaihtoehtoa kuin suostua. Ehkä nolo tilanne oli vielä mahdollista korjata pyyteettömällä anteeksipyynnöllä.
Ainoa vain, että tohtori Standish oli kaikkea muuta kuin anteeksipyyntöä vailla. Heti päästyään kuulomatkan päähän hän kääntyi ja löi herra Jagoa poskelle. Se ei ollut sen paremmin ensimmäinen kuin varmasti viimeinenkään kerta kun Jago oli saanut naiselta nenilleen, mutta olihan se noin äkkiä sekä hämmentävää että epämiellyttävää.
”En ymmärrä miksi George alentaa itseään seurustelemalla teidän kanssanne. Onhan teatteri tietysti taiteena sinällään kunnioitettavaa, mutta ettehän te ole oikein mikään. Olette vulgaari, tyylitön filisteri, ette sen parempi!” sanoi Standish ääntään varsinaisesti korottamatta, mutta konsonanttejaan koventaen ja sihisten.
”Tuo ei ollut kovin nätisti sanottu”, sanoi Jago ja hieroi poskeaan. Standish astui hänen tilaansa ja kiskaisi solmiosta.
”Ymmärrätkö sinä, että minä nimenomaan pyysin professoria ja muita kollegoita seurakseni? Mitäpä sinä siitä mitään tajuat, mutta minäpä teen yliopiston rahoittamaa tutkimusta spiritismin psykologisista vaikutuksista – luulitteko, että olen niin typerä, että tosissani uskon henkiin ja muuhun humputukseen? Ja luuletteko, että tarvitsin tänne jotain norsua käyttäytymään kuin pahainen kakara? Mitä minä siitä välitän, jos nuo tuonpuoleiset henget olivatkin jotain räsynukkeja tikun päässä, se ei kuulu tutkimukseni kysymyksenasetteluun mitenkään! En vain kehdannut hyvälle ystävälleni ja kollegalleni suoraa sanoa, mitä mieltä minä teistä olen. Professori Litefoot kun jostain käsittämättömästä syystä on kiintynyt teihin, enkä tahtonut pahoittaa hänen mieltään, vaikken varsinaisesti teitä tänne riesakseni tarvinnutkaan. Mutta päin naamaa sen voin sanoa: te, herra Jago, olette iljettävä mies ja moukka. Spurius incivilis.”
Uransa varrella herra Jago oli kuullut värikästä ja varsin henkilöönkin menevää kritiikkiä itsestään. Näyttelijänä siltä ei voi välttyä, ja ihmiset tuppasivat olemaan mielipiteissään armottoman kovasanaisia. Tästä huolimatta hän ei ollut koskaan kasvattanut itselleen mitenkään erityisen paksua nahkaa. Varsinkin näin kahden kesken tohtori Standishin ilkeys todella kävi hänen luontonsa päälle. On aivan eri asia halveerata näyttelijää suorituksestaan, kuin pilkata miestä perustavanlaatuisista ominaisuuksista, joita ei voi muuttaa. Suoraa sanottuna, herra Jagoa rupesi itkettämään.
”Olkaa sitten sitä mieltä”, sanoi Jago pidätellen kyyneleitä silmissään minkä pystyi. ”Saanen sanoa, tohtori, ettei terävä kielenne teillekään mitenkään eduksi ole.”
”Mitä oikein tarkoitatte?”
”Että ette ole sitten enää tippaakaan viehättävä!” sanoi Jago. Eikä hän tarkoittanut töksäyttää, mutta siltähän se hänen nieleskelystä karhea kurkkunsa sai sen kuulostamaan – töykeältä ja vihamieliseltä.
Sitä paitsi, Standish oli aivan ilmiselvästi Litefootiin ihastunut. Se ei ole ollut herra Jagolle aikaisemmin mikään ongelma, sillä niin professorista piti neiti Bazemorekin, joka oli miehen itsensä vastaväitteistä huolimatta varmasti jonkinlainen entinen heila. Tohtori Bettarmankin oli ilmiselvä tapaus viehätyksineen päivineen, mutta herra Jago ei ollut koskaan nähnyt asiakseen ruveta kunnolla mustasukkaiseksi. Ei ainakaan näiden kahden takia, eikä siksi jonkun Hilary Standishinkaan vuoksi.
Kommentti ei selvästi ollut tohtorin mieleen, sillä hän rupesi huutamaan ja läpsimään Jagoa molemmin käsin. Alkuun Jago ei tiennyt mitä tehdä, tai mitä edes sanoa! Passiivisesti hän antoi lyödä itseään monta kertaa. Vasta kun Standish alkoi repiä hänen vaatteitaan Jago ei katsonut voivansa muuta kuin koettaa estää häntä hillityin voimakeinoin, eli tarttumalla napakasti olkavarsista. Standish rimpuili ja potki, ja vaikka häntä kuinka yritti olla satuttamatta, niin Jago huomasi itsekin puristavansa todella lujaa. Valitettavasti se sai tilanteen näyttämään todella pahalta silloin, kun Litefoot ja Betterman tulivat utelemaan, mikä heillä maksoi.
”Henry! Päästä nyt herran tähden irti!” komensi Litefoot. Tietysti herra Jago totteli. Hän oli ehkä jopa tohtori Standishia hysteerisempi – ainakin hän oli silmin nähden itkuinen ja aivan kauttaaltaan punainen. Standish oli kynsinyt hänen naamansa ja jollain ihmeellä, ettei peräti hampaillaan, repinyt hänen liivistään napit ja kaulasta solmion kokonaan vinkuralle. Jago oli painanut hänet seinää vasten kun Litefoot ja Betterman olivat yllättäneet heidät. Pakkohan sen oli näyttää siltä, että hän isona miehenä mukiloi pientä naista.
Tilanteen painostavuuden takia Jago ei nähnyt muuta vaihtoehtoa kuin paeta. Mitä pikimmin sen parempi. Ainoa vain, että hänen kenkänsä olivat eteisessä. Käytävän päässä oli keittohuoneen palvelusväen ovi, ja tilanteessa, jossa Jagon olisi joko pitänyt puskea Litefootin ja Bettermanin ohi, hän näki paremmaksi vaihtoehdoksi perääntyä sukkasillaan takakautta ulos. Litefoot yritti estää häntä, mutta sitten paikalle tyydyttämään omaa uteliaisuuttaan tuli neiti Bazemore tupakkansa kanssa, meedio hämmentyneenä sekasorrosta ja Bettermanin kollega, ihan kai vain ällistelläkseen. Kapeassa käytävässä oli yhtäkkiä niin kova tungos, että paksumpikin mies pääsi siinä luikertelemaan vaivatta karkuun. Betterman lohdutti vihasta tärisevää kollegaansa.
”Henry! Henry! Jago! Älä mene”, Litefoot huusi hänen peräänsä, mutta turhaan. Herra Jago taas tajusi vasta ulkona unohtaneen kenkiensä lisäksi myös takkinsa. Kivikatu oli märkä. Hänen ei silti tehnyt vielä mieli pysähtyä ja luikkia takaisin. Lisä sättiminen olisi satuttanut häntä vain lisää, puhumattakaan nyt siitä mitä tohtori Standish varmasti oli väittänyt hänen tehneen.
Jonkun matkan päässä oli puutarhasuunnittelun tieltä kaadetun puun kanto odottamassa maasta nostamista. Siihen Jago istui lapion viereen. Märät varpaan painautuivat nurmikkoon. Kyyneleet sotkeutuivat huntuna tihuttavaan sateeseen. Siinä kului hetki jos toinenkin. Kyynelistä ei meinannut tulla loppua. Tietänette sen tunteen, kun itkiessä mieleen ei mahdu muuta ajatusta kuin parkuminen itsessään? Ei edes ajankulu tai syy enää tuntunut miltään, vesi vaan valui pitkin poskia.
On kuitenkin mahdollista, että ahdistus sai hetken tuntumaan vain kahta pidemmältä. Litefoot juoksi hänet kuitenkin hetken päästä kiinni. Hän oli ehtinyt hakea takkinsa ja kenkänsä ja kantoi Jagon omia yhdessä kädessä ja sontikkaa toisessa, mutta hän ei ollut esimerkiksi suoristanut kalustaan tai kammannut tukkaansa. Silti hän oli niin hillityn sivistynyt. Jagosta tuntui ihan typerältä. Lapsekkaalta jopa.
”Minä en todellakaan kovistellut häntä, jos sitä aioit kysyä” Jago sanoi kiihtyneenä. Miten hän olikin niin kiihdyksissä? Itkuhikka kuristi nielussa.
”Kovistellut? Hyvänen aika”, sanoi Litefoot. ”Kyllähän minä tiedän, ettei sinussa ole ensimmäistä väkivaltaista karvaakaan.
Vaikka Litefoot kuulosti täysin vilpittömältä, niin jokin hänen sanoissaan iski limittäin kylkiluiden väliin. Kyyneleet kihosivat herra Jagon silmiin uudestaan jo kerran vähän laannuttuaan. Olihan hän nyt tunnetusti herkkä ja hölmö mies, mutta ei hän nyt tavallisesti ihan näin mennyt pois tolaltaan. Litefoot otti taskustaan nenäliinan ja kumartui pyyhkimään hänen turvonnutta ja punaista naamansa.
”Mistä sinä sen tiedät”, kysyi Jago nuutuneena, ”Etten muka ole riitaisa ja kovakourainen?”
”No, ei kai minulla sitä varten empiiristä tutkimustietoa ole”, sanoi Litefoot otsaansa raapien. ”Pistä nyt hyvä veikko palttoo päällesi. Sairastut vielä, enkä minä sinua rupea hoitamaan.”
”Höh. Etkö?”
Litefoot hymyili silmillään. Hänellä oli hyvin ystävällinen olemus. Ei ollenkaan niin jäykkä ja huumoriton, jollaiseksi häntä joku huonommin tunteva olisi voinut luulla. Mitä sitten Standish oli Jagosta sanonut, niin hän ei ollut uskonut. Olisi ollut kuitenkin viisaampi uskoa, koska herra Jago tunsi ansaitsevansa kaiken syyllistämisen. Olihan hän sittenkin hetken tohtori Standishia pidätellessään harkinnut nyrkkiä – vaikkakin vain ohikiitävän hetken. Todellinen herrasmies, herra Jago uskoi, ei olisi edes ajatellut mitään niin hirveää. Se todisti sen, ettei herra Jago ollut todella niin sivistynyt mies kuin halusi olla.
”Kuinka paljon muka haluat minun leikkauspöydälleni päästä varpaisiin avattavaksi, hm?” Litefoot kysyi painokkaasti. Herra Jago pudisti päätään. Eipä totta, kuka tosiaan haluaisi omalääkärikseen patologia. Jago otti takin ja puki sen päälleen. Jalat tuntuivat inhoilta kengissä, kun sukat olivat litimärät. Ainakaan hän ei rikkoisi jalkojaan mukulakiviin tai lasinsirpaleisiin.
”Olen todella pahoillani, Henry. Minun ei olisi pitänyt suostutella sinua mukaan”, Litefoot huokaisi. Jago ollut uskoa kuulevia korviaan.
”Sinä olet pahoillasi?”
”Niin.”
Jotenkin tällaiset keskustelut olivat miesten kesken niin vaikeita. Miten oikeastaan avaudutaan oikein? Herra Jago oli jo nuorena oppinut unohtamaan mahdollisimman valikoivasti. Joskus hän oli tarvinnut olutta hämärtääkseen muistikuvia, mutta nyt ne hämärsivät jo ihan itsestään.
Ei häntä kai kotona koskaan lyöty, vaikka kuri nyt oli ja on köyhissä perheissä tiukka ja sitä varten sinne päin kuin voi. Koulussa saikin sitten senkin edestä keppiä, ja jollei opettajalla ollut syytä rangaista, niin vanhemmilta pojilta otti syyttäkin turpaansa. Olisiko professori sellaisesta mitään ymmärtänyt? Hienoissa perheissä vanhemmat olivat etäisiä auktoriteetteja, jotka toisaalta eivät ehkä olleet lämpimiä ja turvallisia, niin tuskin sitten pelättäviä kurittajiakaan. Vielä tähdellisempää, olisiko hän harkinnut heidän ystävyyttään uudemman kerran, jos olisi todella tiennyt millaisista oloista herra Jago oli lähtöisin? Tosinaan Litefoot tuntui näet unohtavan, että Jago oli herrasmies omaa tekoaan, eikä järin kasvatettu sellaiseksi. Toisten mielestä sellainen ei ollut oikeasti hyvää seuraa.
Tilanteen katkaisi neiti Bazemore, joka käyskenteli heidän luokseen tupakkaa poltellen. Hän hyräili kuin maailmanomistaja, jotain kreikkalaista tippitappia kai.
”Vai täällä te kaksi vetelehditte. Voi pyhä isä. Luke se halipusii Hilaryä minkä ehtii. Pirun ärsyttävää”, sanoi Bazemore, ”Olisit tintannut sitä eukkoa nenuun, niin olisi ollut edes jotain oikeaa vinkumisen aihetta.”
”Jean!” Litefoot paheksui, ”Ei ole soveliasta laskea moisilla asioilla leikkiä. Herrasmies ei koskaan tukeudu nyrkkeihinsä.”
”No minä en olekaan tähän hätään mikään herrasmies. Ja Hilary nyt vinkuu vinkumistaan. Kyllä sen nyt silmälläänkin näki, että omaa syytään”, neiti Bazemore totesi ja puhalsi ilmaan sakeita savurenkaita. Hän oli totisesti julkea naiseksi, mutta hyvällä tapaa kai, mikäli julkeutta oli olemassa useampaa laatua. Hän antoi Jagolle tulta sikariin savukkeesta professorin sateenvarjon alla.
”Huh, naamasi vuotaa verta”, sanoi Bazemore. Jago pyyhkäisi poskeaan. Stadish oli lyödessään käyttänyt kynsiään. Kunnolla naarmua ne eivät sinällään olleet tehneet, mutta sen verran, että siinä istuskellessa punaiset jäljet hieman tihkuivat läpi. Litefoot katsoi nenäliinaansa – siinäkin oli muutama nirkoinen veripisara.
”Nyt se nainen meni liian pitkälle, liian pitkälle minä sanon”, manasi Litefoot vihaisempana kuin herra Jago oli häntä tavannut nähdä. Jopa neiti Bazemore jäi tuijottamaan häntä suu ammollaan, kun hän läksi suivaantuneena kävelemään takaisin taloa kohti. Hän lykkäsi vain sateenvarjon Jagon käteen ja puristi nenäliinaa mennessään. Bazemore istahti kannolle Jagon viereen.
”Pirkale, kun sataa, ei meinaa tupakka ottaa ja palaa”, hän tokaisi.
”Hyvin virkat”, myönsi Jago ja kuin huomaamatta oli unohtanut itkeskelyn. Hän istui siinä neiti Bazemoren kanssa samanlainen kummastuksen ilme kummallakin. Professorin takki liuhui tuulessa hänen mennessään kuin harmaanvalkoinen lippu.
”Oi voi. Pitäisiköhän minun nyt mennä hänen peräänsä? Ettei tule mitään ikävyyksiä”, Jago painiskeli, sillä oli hyvien käytöstapojen vastaista antaa omien konfliktitilanteiden selvittäminen kolmansien osapuolien käsiin. Ei ollut oikeastaan professorin syy tulistua, herra Jagon olisi pitänyt tehdä se itse. Bazemore nojasi Jagoon sateenvarjon alla niin, kuin jonkin sortin nuori renttu, vaikka hän oli päältä kuudenkymppinen arkeologi ja nainen! Professori taisi olla ihan oikeassa väittäessään häntä ”vain vanhaksi hyväksi veikkoseksi”, kun Jago oli kysellyt josko hän oli tyttöystävä.
”No jaa. Sen minä tuosta Georgesta vanhastaan tiedän, että se ei suutu, eikä menetä malttiaan, paitsi silloin kun menettää, niin on kyllä Haadeksen portit auki! Kuule, olenko kertonut siitä, kun hän sen yhden kerran käski isäänsä tunkemaan ratsastussaappaan kannuksineen poikittain takalistoonsa?”
”Johan on herttinen, ei kai! Ei kuulosta minun lellukalta Litefootiltani”, Jago ihmetteli. Kuten sanottua, Litefoot ei juuri koskaan korottanut ääntään ja hermostuikin harvoin. Oli jotenkin aivan luonnotonta ajatella häntä puhumassa suutaan puhtaaksi omalle isälleen. Eihän sellaista nyt vain tehdä. Bazemore naksutteli kieltään ja virnisteli.
”Höpsistä. Ihmisissä on useampiakin puolia. Sinussakin ainakin tusina, kun olet noin leveäkin”, hän piikitteli ja tökkäisi Jagoa ihan suoraa vatsaa siitä kohtaa, mistä tohtori Standish oli repinyt häneltä napin. Se ei kuitenkaan tuntunut ollenkaan liian tuttavalliselta, vaikka ehdottoman sopimatonta ja röyhkeäähän se oli. Tai ehkä herra Jago tunsi olonsa vain niin paljon mukavammaksi tilanteessa, jossa hän ei voinut, saati sitten sukat märkinä ja naama veressä pystynyt esittämään yhtään fiinimpää kuin oli.
”Äsh, oles nyt siinä, senkin liukas Johnny”, sanoi Jago ja tönäisi neiti Bazemorea kyynärpäällä kylkeen, niin kuin poikasina tökitään. Ai että hän nauroi, piteli mahaansa ja hekotti!
”Oijoi, hohohoo, eipä ole kukaan kutsunut minua Johnnyksi sitten herra ties… jaa, olisikohan ollut vuotta 58? Hauska mies sinä olet. Ymmärrän kyllä, miksi George sinusta niin paljon pitää”, Bazemore virkkoi ja se tuntui mukavalta.
”Ai, jaa, pitääkö?” kysyi Jago. Bazemoren iloisuus oli tarttuvaa.
”Ihan hermonsa repiäkseen”, sanoi Bazemore, eikä olisi sanojaan voinut sen paremmin valita valaakseen herra Jagoon sellaisen tunteen, että suru oli muisto vain. Että professori Litefoot, hänen hillitty, aina yhtä pedantti ja sivistynyt herrasmiehensä, repi pelihousunsa yksin hänen vuokseen! Meni tohtori Standishin luokse, ja käski häntä selittämään, mitä tekoa kynsimisellä oli sivistyneen naisen arsenaalissa. Tai, että mitä vikaa pitää olla järjessä, jos ei vahinkoa voi inhimillisin keinoin selvittää ja sovittaa käymättä käsiksi!
Eikä professori Litefoot ollut näissäkään sanoissa kova taikka ilkeä, vaan ainoastaan jämäkkä. Hänen ei tarvinnut kostaa, ei uhkailla, vaan vain todeta, että kohtuuton käytös ei käy. Että hän ei halua ylläpitää edes kollegiaalista suhdetta, mikäli hän ei kykene käyttäytymään sivistyneesti.
Sanomattakin selvää, että tohtori Standish otti puhuttelusta itseensä. Mitäpä siitä, se oli hänen oikeutensa. Professori Litefoot katsoi sitten asiakseen katkaista heidän ystävälliset välinsä ja vielä kieltäytyä jatkamasta spiritismi-istuntoa tutkimusmateriaalin keräämistä varten. Se jos mikä sivalsi kipeämmin kuin mikään tikari.
Kotimatkalla herra Jago ja professori Litefoot pysähtyivät St. Thomasin sairaalassa. Professori Litefoot halusi puhdistaa haavan omilla välineillään, eikä luottaa meediolta saamaansa pumpuliin. Herra Jagosta se oli ylireagointia, sillä ei kai nyt kukaan ole koskaan pieneen nirhamaan kuollut. Professori kuitenkin vaatimalla vaati.
”Etkös sinä nimenomaan sanonut, ettet ole hoivasisarekseni rupeamassa?” kysyi Jago. Sen verran hänkin sai tahtonsa läpi, ettei suostunut istahtamaan kylmälle marmoripöydälle professorin laboratoriossa, vaan haavanpudistus tehtiin hänen suhteellisen mukavassa toimistossaan, jossa oli kaasulamppu ja vähemmän karmaiseva ruumishuoneen tunnelma. Litefoot pesi kätensä huolellisesti, kääri hihansa ja pisti päällensä valkoisen esiliinan. Herra Jagon naamassa oli molemmin puolin muutama jälki. Niin kuin kissalla viikset.
”Poikkeus sääntöön”, vastasi Litefoot. Jago irvisti alkoholin kirvellessä naamaansa.
”Hyi. Kyllä pirtua parempi on kultainen mallasolut, vai mitä olet mieltä?” totesi Jago suun luonnollisesti kuivatessa, luonnollisesti Punaisen tuvan ja Ellie Higsonin maukkaat juomat mielessään. Olihan siitä jo ikuisuus, kun hän oli viimeksi nauttinut oluen palan painikkeeksi! Yli neljä tuntia, mikä katastrofi.
”Oletan, että tuo oli kutsu liittyä seuraasi juominkien merkeissä?” kysyi Litefoot kulmakarvaansa marginaalisesti kohottaen. Hän töpötti pumpulituppoa pinseteillään. Herra Jago ei kehdannut arvata mitä kauheuksia hän tuolla samalla instrumentilla oli nyppinyt mädäntyneiden ruumiiden sisuksista.
”Mikäli se ei ole pirtaasi liian sivistymätöntä”, sanoi Jago. Litefoot leikkasi sideharsosta palasen ja liimasi sen ohuella ihoteipillä poskipäähän, varoen jättämästä kiharaa poskipartaa sen alle revittäväksi.
”Höpöhöpö, älä virka joutavia. Arvaahan mitä, Henry? En tiedä ketään, joka olisi osannut käyttäytyä niin epäreilussa tilanteessa yhtä pätevästi. Olet parempi kuin parhaimmatkaan herrasmiehet, joita tiedän. Amor civilis, jos ymmärrät mitä tarkoitan”, Litefoot vannoi, ja mikäli hän ei ollut tosissaan, niin sen vilpittömämmältä hän ei olisi voinut kuulostaa. Jago otti häntä kädestä ja suuteli rannetta siitä kohtaa, mistä kaikki näytelmien sankarit suutelevat.
”Rakkaampi sinä olet minulle, kuin toisinpäin, George,” sanoi Jago ja pirtua kovemmin poltti kiintymys syvällä rintakehän uumenissa.
FIN
