Larjus: Juuh, todella tasoissa ollaan :'D
Tällä kertaa Candy on vähän vaativampaa tekoa xD Ei jaksa enää odottaa toisen aloitetta :'D
Outs, mikä moka! Pitää korjata (ainoo vaan, et sit mun pitää kaks sanaa tunkee johonkin lisää xD
(pepusta...)
A/N: Osallistuu myös
Spurttiraapale III -haasteeseen sanalla: Olematon
Ja vähän selityksen makua: En oikein tiedä, onko Nathaniel nyt täysin IC, mutta muistakaa myös se, että rakas Candymme saattaa tuohtuneena hieman liioitella asioita
2. Ensimmäinen riita”Sinun siskosi on täysi hirviö!”
Nathaniel pudisteli päätään tuiman näköisenä. ”En usko, että hän tarkoitti…”
”Vai ei tarkoittanut?” toistin epäuskoisena. Kaikkea minäkin olin saanut kestää, mutta sen lisäksi, että Amber oli ollut koko minun ja Nathanielin suhteen ajan piikkinä lihassani, en ollut selvästikään tottunut kaikkeen. Sitä paitsi Nathanielin vanhempien tuomio ei ollut lainkaan parantanut sitä. Se pirulaisen lapsi…
”Amber vain on sellainen”, Nathaniel yritti. ”Hän vain vahingossa…”
”Vai
vahingossa?” toistin ja jouduin puremaan huultani, etten sanoisi ihan kaikkea, mitä sylki suuhun toisi. ”Ihan
vahingossa hän kertoi vanhemmillesi kaiken minusta… Ei kun odotas… Hän päätti pyöristää asioita huonompaan suuntaan, kertoa, että olen surkea opiskelija, hänen mielestään pelkkä lutka, ja ettei minulla ole mitään muuta tulevaisuutta kuin olla loisena sinun jaloissasi.” Vedin kiivaasti henkeä. ”Sekö on sinusta ihan okei?”
”No ei se todellakaan ole okei!” Nathaniel kivahti. ”Mutta en minä voi sille mitään, että Amber ehti ensin, tai että he luottavat enemmän Amberin näkemyksiin…”
Tuhahdin turhautuneena ja käänsin Nathanielille selkäni. Näin minun poikaystäväni hoiti asiat. Olisi ollut kuin mitään ei olisi tapahtunut. Antanut asian olla, antanut ajan kulua ja kokeillut sitten uudelleen, mikä olisi tilanne. Mitä väliä sillä oli, miltä minusta tuntui. Ei se mitään, vaikka hänen vanhempansa vihaisivat minua lopun elämäänsä. Mitä väliä sillä olisi?
”Kuule”, Nathaniel rikkoi lopulta hiljaisuuden. ”Tämä on ihan naurettavaa…”
Ja samaan aikaan hän kosketti olkapäätäni. Liikahdin hyvin nopeasti pois käden ulottuvilta ja käännyin raivoissani hänen puoleensa. ”Niin juuri, sinusta tämä on naurettavaa! Sinusta on ihan olematon syy riidellä siitä, että minä nyt satun olemaan vanhempiesi silmissä ’ei mitään’!”
”En minä niin sanonut!”
”Mutta siltä se vaikuttaa!” kivahdin takaisin ja käänsin uudelleen selkäni. ”Ja nyt, voisitko poistua? Minulla on läksyt tekemättä.”
Meni hetki ennen kuin hän edes liikahti. Lopulta hän poistui, ja minä pidättelin kyyneliäni kuunnellessani, miten askeleet kantautuivat eteiseen. Ja kun ulko-ovi kolahti kiinni, patoni murtui.
