Alissan ja Kristan oma tarina
Genre: hmm ehkä yleisdraama, fluffy(?), femme, itsepohdiskelu (jos sitä genreksi voi sanoa
)
Ikäraja: S
Varoitukset: no jos et tykkää tupakan polttamisesta edes mainintana tai kiusaamisesta niin älä säikähä.
Paritus: Alissa/Krista
A/N: marraskuun alussa kirjoitin tän jo valmiiksi yhdessä päivässä, kun inspiroiduin kaverin antaessa paritukseen vaan randomit nimet. Alissa on ehdottomasti mun suosikkihahmo ja tuun varmasti kirjottelemaan hänestä lisää tekstejä. Sanokaa hei jos toi kiusaamiskohta on jotenkin outo tai jos tarina loppuu teistä liian töksähtäen, en osannut tehdä hienompaa loppua. Otsikko on tylsä kohta tarinasta, mutta musta se vaan sopi, kun tää on Kristan ja Alissan ensiesiintyminen mun tarinoissa.
Tiedän, Alissa on jännä ja outo, mutta älkää antako sen häiritä - ite rakastuin Alissan luonteeseen!
-------------
Alissa oli hiljainen, luokkansa paras oppilas, vaikka yläasteen viimeinen, yhdeksäs luokka olikin hyvin haastava ja monet ihmettelivät hänen taitojensa luokkaa. Alissa tuntui osaavan aina kaiken, joskin biologiassa hän ei niin paljon loistanut. Alissalla ei ollut kavereita, muuta kuin kirjansa, joita hän saattoi lukea joka välitunnilla ja ruokatauoilla syötyään ensin maittavan annoksen koulun tarjoamaa kasvisruokaa. Alissa oli opetettu lapsesta asti kasvissyöjäksi, jota jotkut myös kummeksuivat. Alissa oli joskus maistanut lihaa (mutta rukoillut heti sen jälkeen Jumalalta anteeksiantoa), ja oli ihan tyytyväinen siihen, että hän oli kasvissyöjä. Liha ei maistunut hänestä yhtään niin hyvältä kuin jotkut väittivät sen maistuvan. Päinvastoin Alissalle tuli siitä vain paha olo kaikkia eläimiä kohtaan, jotka oli tehotuotettu ja tehty ihmisten syötäväksi. Hän jopa joskus vertasi eläimenlihan syönnin olevan kuin kannibalismia: ”Ihan, kuin söisit ystävääsi.” Kukaan ei enää edes yrittänyt ylipuhua Alissaa, sillä se ei tulisi onnistumaan.
Alissa ei oikeastaan edes kaivannut ystäviä: kirjat olivat ne, joihin hän saattoi uppoutua moniksi tunneiksi. Kirjat olivat niitä, joiden tarinoiden kanssa hän saattoi keskustella, joskus ne ajattelivat samoin kuin hän tai olivat asioista eri mieltä. Joskus ne opettivat hänelle asioita elämästä ja ihmisistä, joskus niiden hahmot olivat sellaisia että niitä kävi Alissan sääliksi. Kirjojen maailma oli paikka, jonne Alissa tahtoi aina mennä ja kadota, koska niissä lähes aina oli onnellista ja turvallista, kun taas Alissan maailmassa oli aina jokin hullusti. Milloin ihmisiä (jopa häntä) kiusattiin, milloin oli sotia ja milloin tehtiin murhia ja raiskauksia. Alissa ei tuntenut itseään missään muualla niin onnelliseksi, kuin kirjojen maailmassa.
Tänään oli kuitenkin kummallinen päivä. Alissa kaipasi ystävää. Hän ihmetteli itsekin, mikä oli vialla: eivätkö kirjan hahmot enää riittäneet hänelle? Hän oli jo niin monia vuosia pärjännyt ainoastaan kuvittelemalla kirjojen hahmot todellisiksi ja juttelemalla niiden kanssa unissa. Silti nyt hän halusi oman ystävän, jonka kanssa jutella. Mutta sehän veisi häneltä aikaa lukemiselta! Alissa oli kummissaan tästä uudesta tunteesta. Valitettavasti se vain oli tainnut tulla jäädäkseen: edes kolmen tunnin lukeminen ei vienyt sitä tunnetta pois. Se olisi siis vain hyväksyttävä tosiasia, että hän halusi ihka oikean ystävän (vaikka kirjojen ystävät tuntuivat ennen hänestä tarpeeksi oikeilta). Hänen koulussaan ei kuitenkaan ollut riittävän kiinnostavaa ihmistä hänen makuunsa. Täytyisi siis odottaa, josko sopiva ihminen tulisi vastaan.
Alissan kävellessä ruokalasta takaisin koulurakennukseen (heidän ruokalansa oli eri rakennuksessa yläasteesta), huomasi hän tuntemattoman tytön seisoskelevan koulun ovien lähistöllä yksin. Harmikseen Alissa pisti merkille, että tyttö poltti tupakkaa. Ja se jos mikä oli huono asia: sillä ihminen pilasi oman terveytensä, mutta myös huononsi lähistöllä olevien ihmisten hengitysilman. Alissa oli kuitenkin valitettavasti joutunut tottumaan polttaviin ihmisiin, vaikkei itse todellakaan polttaisi. Silti oli aina uusi pisto rinnassa, kun huomasi yhden uuden ihmisen lisää tuhoamassa itseään sillä myrkyllä. Alissaa ärsytti myös se, että ketään opettajaa ei juuri sillä hetkellä ollut valvomassa välituntia, sillä eihän tuollainen tullut kuuloonkaan ainakaan koulun pihalla.
Alissasta tuntui siltä, ettei tuo tyttö haluaisi olla yksin. Yleensä Alissa ei ollut välittänyt yksin olevista ihmisistä – olihan hänkin aina yksin kirjojensa kanssa, eikä se tarkoittanut hänen inhoavan yksinoloa. Päinvastoin, Alissahan nimenomaan tykkäsi olla yksin. Silti hän nyt mietti, pitäisikö hänen mennä juttelemaan tuolle tytölle vai ei. Hän enemmän ja enemmän hämmästeli itseään ja sitä outoa ystävän kaipuun tunnetta, joka oli hänelle täysin vieras. Ja varsinkin, kun tuo tyttö ei selvästi välitä elämästään pilatessaan sitä polttamalla. Ja vielä koulun ovien edessä! Olisi valinnut edes toisen paikan polttamiselleen.
Alissasta tosiaan jostain syystä tuntui siltä, että tuo tyttö ei nimenomaan halunnut olla yksin. Vaikka yleensä Alissa ei ollut voinut koskaan tietää, halusiko joku tarkoituksella olla yksin vai ei, tästä tytöstä se oikein huokui. Tyttö poltteli hajamielisenä tupakkaansa, mutta vilkuili vähän väliä ympärilleen (mikä Alissasta olikin hassua, ettei tyttö huomannut häntä). Alissan mielestä oli suloista, kun tytön kääntäessä päätään tämän hiekanruskeat hiukset heilahtivat pään käännöksen mukana. Jokatapauksessa kyseisen tytön vilkuilut viestivät Alissan mielestä siitä, että tyttö odotti jonkun tulevan luokseen. Ilmeisesti tämä tyttö oli sellainen, kuka ei uskaltanut itse mennä vieraiden ihmisten luokse ja aloittaa keskustelua. Ei sillä, että Alissakaan siinä olisi hyvä: kirjojen hahmojen luokse ei tarvinnut kävellä eikä niille tarvinnut puhua. Unissa se jotenkin oli aina mennyt niin, että hahmot olivat tulleet Alissan luokse, eikä uni ja oikea elämä Alissan mielestä muutenkaan ollut sama asia. Se, mikä unessa saattoi olla helppoa (kuten jutteleminen), ei Alissasta ainakaan tuntunut oikeasti läheskään yhtä helpolta. Päinvastoin: Alissa pystyi hädin tuskin edes opettajille puhumaan. Vanhempiaan Alissa rakasti ja he olivatkin ainoita ihmisiä, keille Alissa puhui vapautuneesti eikä ahdistunut siitä.
Siitä syystä, että tyttö poltti ja lisäksi siitä, ettei Alissa ollut koskaan ennen puhunut kenellekään koululaiselle, Alissa joutui nyt pohtimaan mielessään mitä tehdä. Mennäkö juttelemaan tuolle tytölle vai ei? Hänen rinnassaan tuntuva tunne oli muuttanut muotoaan kun hän oli tuon tytön huomannut: ilmeisesti se viesti siitä, että olisi aika toimia. Kieltämättä tyttö hiekanruskeissa hiuksissaan ja punaisessa takissaan näytti hyvin kiltiltä ihmiseltä. Lisäksi hänen lähestymistään helpotti se, että tämä oli niin pieni ja suloinen. Jos hän olisi ollut joku 180-senttinen lihaskimppu, olisi Alissa harkinnut vielä enemmän. Hän joutui itselleen myöntämään, että pienet ja suloiset ihmiset antoivat mahdollisuuden ajatella heidän olevan kilttejä ja helposti lähestyttäviä verrattuna niihin lihaksiaan joka päivä treenaaviin tyttöihin, joiden poikaystävälista oli loputon.
Alissa oli jo ehtinyt päättää, ettei menisi tuon tytön luokse ainakaan nyt, vaan katsoisi mille luokalle hän edes tulisi, kun ovien lähistöllä tapahtui jotain Alissan mielestä hyvin outoa. Tyttö katsahti yhtäkkiä oikealle (voi kuinka ne hiukset taas heilahtivatkaan suloisesti) tumpattuaan ensin tupakkansa hätäisesti maahan. Ja kun Alissa katsoi samaan suuntaan tytön kanssa, hän huomasi miksi tyttö käänsi päätään: sieltä suunnalta juoksi muutama Alissan luokkalainen poika tyttöä kohti. Ja Alissa kyllä tiesi, keitä nuo pojat olivat. Ne olivat ne pojat, jotka kiusasivat oppilaita eniten, ja ketkä olivat ”luokan johtajia”, joita vastaan ei saisi laittaa edes tikkua ristiin tai olisi muuten itse poikien kiusankappaleena. Alissasta tuntui, että tuo tyttö oli uusi, jolloin hän ei osannut aavistaa tulevaa vaaraa. Ja pojat tietysti tiesivät tämän ja aikoivat selkeästi koetella tytön mieltä – ja ehkä kehoakin. Alissa muisti värähtäen sen yhden kerran, kun oli saanut yhdeltä noista pojista potkun sääreensä vain siksi, että oli kävellyt hänen edestään. Siitä kerrasta lähtien Alissa oli välttänyt noita poikia niin paljon kuin mahdollista, ettei joutuisi heidän kulkureitilleen. Ja niin välttelivät kaikki muutkin, ja nyt tuo mahdollisesti uusi tyttö oli vaarassa. Alissa rukoili juuri sillä hetkellä Jumalalta, että kaikki menisi hyvin, sillä hän ei voinut jättää tilannetta täysin huomiotta.
”No kukas se siinä? Ootko sä se uus hilleri hiekkatukka?” pojista isokokoisin sanoi ja muut nauroivat hänen jäljessään ilkeästi. Tyttö oli siis todennäköisesti uusi oppilas, kuten Alissa oli arvellutkin. Tyttö näytti siltä, että aikoisi ehkä vastata jotakin, mutta kiljaisi yhtäkkiä tämän porukan johtajapojan tönäistessä häntä kovakouraisesti kylkeen. Tyttö kaatui suoraan asfaltille, mutta pojat vain nauroivat. Toinen heistä tuli ja potkaisi tyttöä toiseen kylkeen, ja tytön silmät täyttyivät kyynelistä. Alissa ei tiennyt, täyttyivätkö ne kivusta vai itkusta. Joka tapauksessa Alissa ei voinut jättää tilannetta tähän: pojat jatkoivat tytön mukilointia ja ilkkumista, eikä Alissa uskonut Jumalan hyväksyvän sitä, että Alissa jäisi vain tuijottamaan siitäkin huolimatta, että Alissa ei yleensä kommunikoinut muiden oppilaiden kanssa. Kyllä Alissa nyt sen tiesi, ettei ketään saanut kiusata ja jos sellaisen tilanteen kohtasi, täytyi sille tehdä jotain. Ja olisi Alissa ennenkin puuttunut kiusaamiseen (joskin se olisi vaatinut paljon rohkeutta), mutta tämä sattui jotenkin ihmeellisesti olemaan ensimmäinen kerta, kun Alissa itse oli todistamassa kiusaamistilannetta.
Niinpä Alissa keräsi kaiken rohkeutensa, toivoi viimeisen kerran Jumalalta apua ja kannustusta, ja käveli poikien luokse ja rykäisi kuuluvasti (miten hän siihenkään edes pystyi?) Tietysti pojat heti huomasivat hänet ja lopettivat tytön mukiloinnin. Tytön ilme oli erittäin järkyttynyt ja tämän kyyneleiset silmät olivat pelosta ja järkytyksestä laajenneet.
Pian Alissa huomasi suklaasilmien tuijottavan häntä. Alissa ei tiennyt mitä tapahtui, mutta yhtäkkiä hänen tunne-elämänsä oli aivan sekaisin. Nuo silmät olivat suloisimmat mitä Alissa oli ikinä uneksinut näkevänsä, ja kun Alissa katsoi tyttöä silmiin, hän hymyili tytölle iloisen rohkaisevasti tajuamatta, että tilanne oli yhä päällä. Pian hän sai siitä muistutuksen ja hätkähti irroittaen väkisin katseensa suklaasilmistä, joihin oli jotenkin onnistunut syttymään pilke toivosta ja pelastumisesta.
”Mitä vittua sä siihen tulit?” edelleen se joukon johtaja – joka oli aikoinaan Alissaakin sääreen potkaissut – töksäytti.
”Tulin lopettamaan tämän teidän sairaan touhunne”, Alissa sanoi ja – jos mahdollista – röyhisti rintaansa. Alissa otti kasvoilleen uhkaavimman ja määrätietoisimman ilmeen, minkä uskoi pystyvänsä tekemään. ”Te ette saa kiusata tätä tyttöä vain hänen ulkonäkönsä vuoksi! Miten te kehtaatte edes tehdä mitään tuollaista? Olette täysin sairaita!” Alissa huusi. Hän tiedosti kyllä, että sai koko pihalla olevan oppilasjoukon huomion, mutta koki sen vain hyödyksi: ainakin poikien röyhkeydellä oli monta todistajaa.
”Miten vitus sä pystyt puolustaa jotain noin säälittävää?” kysyi toinen pojista – se, joka oli tullut mukaan ehkä vain pelkäävänsä muuten tulevansa toisten kahden mukiloimaksi, tai näin ainakin Alissa päätteli.
”Te tässä niitä säälittäviä olette”, Alissa sanoi halveksuvasti. ”Viisaat ja järkevät ihmiset eivät puutu toisten ulkonäköön ja hyväksyvät kaikki sellaisina kuin he ovat, ja sitä te ette tee. Joudutte Helvettiin kuollessanne, olen siitä varma”, Alissa otti nyt Jumalan avukseen.
”Voi vitun jeesustelija”, joukon johtaja sanoi ja sylkäisi maahan. Alissan teki kipeää kuulla jotain tuollaista puhuttavan hänen uskonnostaan, mutta juuri nyt hän ei saanut antaa sen häiritä. Hänen oli saatava tämä tilanne loppumaan ja puolustettava tyttöä minkä pystyi – jos tästä oli tuleva hänen ystävänsä, olisi tökeröä olla puolustamatta häntä. Ei sillä, etteikö Alissa tietenkin olisi halunnut puuttua kiusaamistilanteeseen muutenkin.
”Juuri nytkin sinä ilmaisit juuri säälittävyytesi pilkatessasi toisen ihmisen uskontoa, jolle ei oikeasti pitäisi olla sinulle minkäänlaista merkitystä.”
Alissan onneksi joku kiltti oppilas oli juossut hakemaan opettajaa, joka saapui tuota pikaa. Kyseinen opettaja oli Alissan lempi opettaja – Linnea Ekström, jolle Alissa eniten koulussa puhui puhumisen pelosta huolimatta. Opettaja riensi poikien ja tytön väliin ja rupesi heti torumaan ja sättimään poikia. Hän tottuneesti laittoi pojille jälki-istuntoa – nämä pojat olivat lähes joka päivä jälki-istunnossa milloin mistäkin syystä. Tämän jälkeen opettaja kääntyi uuden tytön puoleen ja alkoi kyselemään tämän vointia. Alissaa kieltämättä harmitti, ettei hän saanut tehdä niin ensimmäisenä.
Tunnin alkaessa Alissa huomasi tytön tulevan samalle tunnille hänen kanssaan. Luokan edessä, kun he odottivat opettajan saapumista, tyttö käveli varovaisesti Alissan viereen. Alissa ihmetteli, miksei tämä mennyt heti terveyskeskukseen, mutta ehkä vammat eivät sittenkään olleet niin pahoja – ehkä pojilla oli edes sen verran järkeä päässä, etteivät potkineet kylkiluita poikki.
”Moi”, tyttö sanoi ja Alissa huomasi sydämen sykkeensä nousevan. Tytön ääni oli jumalallisen kaunis, aivan kuin enkelillä…
”Hei”, Alissa vastasi. Tyttö hymyili hänelle, ja Alissa oli pakahtua onnesta. Tätäkö se ystävyys sitten oli?
”Kiitos, kun autoit mua äsken”, tyttö kiitti ja Alissa hymyili – jos mahdollista – vielä iloisemmin. ”Mun nimi on muuten Krista, Krista Nyholm. Mikä sun nimi on?”
”Alissa Rinne”, Alissa esittäytyi. Krista ojenti Alissalle ystävällisesti kätensä ja hän tarttui siihen kätelläkseen.
Ennen kuin Alissa edes huomasi, he olivat jutelleet lähes kaikesta maan ja taivaan väliltä – tunnit oli ilmoitettu peruutetuiksi opettajan sairastumisen vuoksi, mikä sopi tytöille vallan mainiosti. Alissa huomasi kertovansa kaikkea itsestään ja kierrättävänsä Kristaa pitkin koulua ja näytellen paikkoja ja kuunnellen, kun Krista kertoi itsestään, perheestään ja elämästään. Krista oli suomenruotsalainen, minkä takia Alissa joutui välillä auttamaan häntä oikeiden sanojen löytämisessä. Onneksi Alissallakin oli hyvä ruotsinkielen taito, ja nyt hän pystyisi hyödyntämään sitä.
Päivän viimeisillä tunneilla Alissa ja Krista istuivat vierekkäin. Kun Krista hymyili Alissalle, hänen sydämenlyöntinsä tiheentyivät huimasti – hänen täytyisi keskustella tästä kaikesta unissaan kirjoista tulleiden ystäviensä kanssa. Hän oli niin hämmentynyt tästä kaikesta, että tarvitsi niiden apua tämän kaiken selittämiseen. Silti Alissa kyllä huomasi pitävänsä tästä tunteesta – ehkä oli hyväkin, että hän oli nyt saanut jonkun ihan oikean ystävän, vaikka hän oli ollut onnellinen tähänkin asti ilman sellaista. Eikä Kristan polttaminen lopulta ollutkaan niin paha asia – Krista oli kertonut Alissalle pyrkivänsä lopettamaan, ja Alissa oli luvannut auttaa häntä siinä.
Koulupäivän päättyessä Alissa ja Krista hyvästelivät toisensa halaamalla – Alissa ei muistanut, milloin viimeksi olisi halannut jotakuta, mutta hyvältä se silti tuntui. Kotona hän kertoi kaiken vanhemmilleen, ja nämä olivat ehdottomasti sitä mieltä, että oli vain hyvä kun Alissalla oli nyt joku ihan oikea kaveri. Vanhemmat sanoivat toivoneensa koko ajan, että joku mukava tyttö tulisi ja Alissa saisi tutustua tähän ja saada oikean ystävän.
Alissa käveli tuttua metsäpolkua unten maailmassa etsien katseellaan tuttuja hahmoja. Pian hänen luokseen tuli vanha leski, lesbot rakastavaiset sekä yksi tyttö, joka ei tarinassaan saanut koskaan omaa poikaystävää vaikka halusi.
”Moi taas”, hahmot tervehtivät. ”Miten menee?”
”Hei rakkaat”, Alissa vastasi tervehdykseen. Sitten seurasi pitkä selonteko siitä, mitä kaikkea Alissa oli kokenut: kumma rintaa puristava tunne, kiusaamistilanteen kohtaaminen, Alissan yhtäkkinen rohkaistuminen ja muiden ihmisten asioista kiinnostuminen. Lopulta Alissa kertoi Kristasta ja siitä, että he olivat mitä ilmeisimmin tänään ystävystyneet. Krista vaikutti hänestä todella mukavalta ihmiseltä ja hän pystyi juttelemaan tälle vapautuneesti, vaikka oli karttanut aiemmin muille ihmisille puhumista yli kaiken, eikä olisi voinut uskoa pystyvänsä mihinkään sellaiseen kuin ystävystymiseen muuta kuin kirjojen hahmojen kanssa.
”Olet selvästi kasvamassa ja muuttumassa”, poikaystävää ikinä saanut tyttö totesi.
”Mutta en minä halua muuttua”, Alissa sanoi hieman surullisena. Tyttö kuitenkin hymyili ja jatkoi.
”Et sinä muutu persoonana tai ihmisenä. Jokainen muuttuu iän myötä, ja olet vain löytänyt uusia luonteenpiirteitä itsessäsi. Ne ovat aina olleet osa sinua, mutta nyt ne ovat vasta voimistuneet. Sinusta on paljastunut ystävällinen, muista ihmisistä välittävä puoli, joka haluaa jonkun, kenen kanssa jakaa elämän ilot ja surut.”
”Mutta voin jakaa ne teidän kanssanne”, Alissa sanoi. Kyllä hän silti ymmärsi ja tiesi, että tyttö oli oikeassa. Hänen pitäisi vain olla iloinen tästä muutoksesta, sillä se oli vain ja ainoastaan positiivinen muutos hänessä, eikä hän pistänyt sitä lopulta kuitenkaan pahakseen. Ystävyys tuntui ihan kivalta, kun ei tarvinnut lukea toisten tarinaa ainoastaan paperilta, vaan oli joku, kenen kanssa kirjoittaa aivan omaa ja oikeaa tarinaa. Ja tänään oli alkanut Alissan ja Kristan oma tarina, jonka Alissa toivoi jatkuvan loppuelämän.
”Olet voinut myös ihastua tähän tyttöön”, vanha leski sanoi. ”Reaktiosi tytön ulkonäköön, silmiin ja hymyyn ainakin kertoisi jotain sellaista.”
”Mutta voiko sellainen olla mahdollista heti ensimmäisenä päivänä?” Alissa ihmetteli. Hän oli tavannut tytön vasta ensimmäisen kerran tänään, eikä voinut millään kuvitella olevansa ihastunut jo nyt. Joskin, kun Alissa tarkkaan mietti, hänen ajatuksensa ja tuntemuksensa vastasivat jokseenkin kirjoissa kuvailtuja ihastumisen ja rakkauden tunteita.
”Voi se olla. Joskus ihminen vain rakastuu ensisilmäyksellä”, leski sanoi hymyillen.
”Mutta entä Jumala? Raamatussa hän sanoo, että homoseksuaalisia tuntemuksia ei saisi toteuttaa”, Alissa järkeili. Raamatussa tosiaan mainittiin, että Jumala oli luonut ihmiset mieheksi ja naiseksi, eikä varmasti hyväksyisi jos Alissa seurustelisi naisen kanssa.
”Jokainen tekee joskus syntiä, ja jos sinä vain itse haluat niin tehdä, Jumala varmasti ymmärtää. Jokaisen täytyy antaa rakastaa sitä ketä haluaa ja olla sellainen kuin tahtoo olla”, toinen lesboista järkeili. Alissa nyökkäsi ymmärtävänsä.
”Tuntuu silti jotenkin oudolta, että olisin ihastunut”, Alissa sanoi ja jopa naurahti. Nyt hänestä tuntui, että pystyi puhumaan asioista vapaammin, kun ne oli vuodatettu sydämeltä.
”Niin se minustakin tuntui nuorena, kun rakastuin ensimmäistä kertaa”, leski kertoi hymyillen. ”Ole vain rohkeasti oma itsesi, ja teen miten haluat ja miten sydämesi sanoo.”
Niinpä kolmisen kuukautta myöhemmin marraskuisena perjantai-iltapäivänä Alissa pyyti Kristan luokseen kuten lähes joka perjantai. Tänään hänellä olisi kuitenkin jotain niin suurta kerrottavaa, että häntä pelotti toisen tytön reaktio. Hän oli keskustellut asioista jälleen unissa ystäviensä kanssa ja päättänyt hyväksyä itsensä ja tunne-elämänsä sellaisena kuin ne olivat. Tottahan sekin oli, että jokaisella ihmisellä oli omat syntinsä, ja homous saisi olla Alissan oma, vaikkakin iso synti. Hän halusi rakastaa, ja Krista oli henkilö, kenen kanssa Alissa halusi jakaa rakkauden. Kolmen kuukauden ystävyyden aikana Alissan tunteet ja ajatukset olivat vain vahvistuneet siitä, että hän halusi olla enemmän kuin vain ystävä Kristan kanssa. Hän oli ehtinyt päättää kieltävänsä tunteet ja taas antavansa tunteiden viedä useita kertoja, mutta nyt hän oli täysin varma siitä, mitä teki ja halusi tehdä.
”Kuule Krista”, Alissa aloitti sydän pamppaillen, kun he istuivat hänen huoneensa sängyllä. Alissan vanhemmat olivat lähteneet tänään käymään jollain tuttavallaan, mutta Alissa oli halunnut jäädä kotiin juuri tätä tiettyä tunnustusta varten. Hän ei halunnut odottaa enää hetkeäkään, tai hänen sydämensä pakahtuisi.
”Niin?” Krista kysyi uteliaana ja katsoi Alissaa silmiin. Niiden suklaanruskeiden silmien katse oli se yksi asia, joka oli eniten Alissan pään sekoittanut sinä päivänä, kun he olivat ensimmäistä kertaa tavanneet ja Alissa oli pelastanut Kristan niiltä pojilta. Siksi Alissa meinasi seota sanoissaan täysin ja unohtaa kokonaan mitä piti sanoa, kunnes sai koottua itsensä lopulta.
”Me ollaan oltu ystäviä jo muutamia kuukausia”, Alissa sanoi ääni melkein väristen, ”ja minusta vähän tuntuu, että olisi aika kertoa sinulle eräs asia.”
”Mikäs asia?” Krista kysyi ja Alissan sydän jätti varmaan pari lyöntiä välistä.
”No siis, sinähän tiedät, etten ole vielä elämäni aikana koskaan seurustellut”, Alissa sanoi ja Krista nyökkäsi. ”No minusta tuntuu, että olen nyt löytänyt sen henkilön, kenen kanssa haluaisin seurustella.”
”Ai, kenet?” Krista kysyi vilpittömän uteliaana. Hän ei edes tajunnut Alissan tarkoittavan häntä… Tästä tulisi vaikeaa.
”No se henkilö sattuu olemaan tässä samassa huoneessa”, Alissa sai vihdoin sanottua ja hymyili varovasti. Ensin Krista näytti hyvin hämmästyneeltä, mutta lopulta Krista kietoi kätensä Alissan ympärille ja painoi hellästi huulet vasten Alissan huulia.
Alissa tajusi juuri ensisuudelmansa tapahtuvan ja nautti täysin siemauksin kaikesta siitä uudesta, mitä hän juuri sillä hetkellä koki ja tunsi. Sydän oli pakahtunut jo kauan ennen tätä, mutta nyt hänestä tuntui, ettei mikään voisi mennä enää pieleen – enää hän ei halunnut pelätä edes Jumalaa, sillä tätä hän halusi. Suudella Kristan kanssa, olla lähellä ja seurustella. Alissa oli hyvin iloinen tietäessään nyt, että Kristakin tunsi samoin.
”Mäkin oon jo pitkään tahtonut seurustella sun kanssa, oikeastaan ehkä jo siitä hetkestä lähtien kun sä pelastit mut”, Krista sanoi suudelman loppuessa vihdoin ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen.
Siitä päivästä alkaen Alissa uskalsi olla se, mitä oli. Olla oma itsensä ja rakastaa.
A/N: kommentteja saa laittaa, jos haluaa. Ja jos ikäraja on liian matalalla niin saa tietty nostaa, pyörin pitkään s-k-11 välillä tän kanssa!
