Author: Zarroc
Pairing: Rebecca/Karita
Rating: k-11
Genre: romance, femme
A/N. Umm. Hectorin ja Sir Elwoodin Hiljaisten Värien kuunteleminen taitaa jättää tällaisen mielentilan. Heh. Osallistuu siis Ficlet300:seen sanalla 263. Tatuoitu sekä Inspiroidu musiikista -haasteeseen kappaleella 7. Älä itke.
Sä olet yhä ensimmäinen
Älä itke mun vuokseni,
älä enää, mun vuokseni
sillä kaiken tämän jälkeen
sä olet yhä ensimmäinen,
jos sä huolisit mut vielä takaisin,
niin sinua vain, sinua vain rakastaisin
Kuljetin sormenpäitäni Karitan käsivarsien vanhoilla arvilla ja kahletatuoinneilla. Ne olivat iän myötä täyttyneet, niissä oli niin paljon kaikkea, mistä en halunnut edes kysyä. Niissä oli lintuja, puita, lukkoja, yksinäisiä laulunsanoja ja pelkkää mustaa metallia, joka kuristi minua. Tunsin kuinka se hitaasti heräsi kosketukseeni, mutta en välittänyt siitä. Käänsin käden ympäri, silmäsin rannetta minne kahle päättyi ja mietin, tunsiko se edelleen samalla tavalla. Oliko se edelleen jumissa kanssani.
Karitan upottavan vihreät silmät avautuivat hitaasti ja se katseli minua jokseenkin yllättyneen oloisena. Se laski katseensa sormilleni, jotka painoivat hauiksen sisäpuolella olevaa pientä feeniksiä, jonka nilkoissa roikkuivat ketjut ja lukot.
Se pudisti päätään hitaasti, mutta ei vetänyt kättään pois. Ryömin sen peiton alle ja käperryin ympärille, koska tiesin, ettei se halunnut puhua. Ei kai se koskaan halunnut, kun kyse oli menneisyydestä. Silti minä mietin, mitä kaikkea se oli tehnyt niiden vuosien aikana. Suutelin sen poskea ja suupieltä, nojaten otsaani ohimoa vasten.
”Me vanhennutaan koko ajan”, muistutin sitä hiljaa ja Karita naurahti melkein katkerasti.
”Niin mä tiiän. En ees uskonu eläväni tänne asti.”
Se kietoi kätensä ympärilleni ja veti minut vasten paljon tiukemmin, kuin olin arvellut sen haluavan tehdä. Se oli meistä kahdesta aina enemmän se tekijä ja rakkauden osoittaja fyysisellä kosketuksella, mutta se oli oppinut varomaan sitä kanssani. Yhdeksässä tapauksessa kymmenestä se veti kätensä pois ennen kuin koski minuun, vaikka olisi halunnutkin.
Minä vain roikuin mukana ja tiesin, että olisin aina voinut olla paljon parempi sille. Paljon vastaanottavaisempi.
”Mut me elettiin”, vastasin sille hiljaisuuden jälkeen ja se tarjosi hymyä. Luoja, että rakastin sen ilmettä, kun se hieman oudon herätyksen koettuaan lämpeni minulle hitaasti. Joskus tuntui, että näin suoraan sen sisään vain katsoessani, kuinka huulet venyttäytyivät lävistyksen ympärillä hitaasti hymyyn. Joskus tuntui, että se oli täysin ajaton. Vaikka ulkomuoto oli muuttunut niin paljon teinivuosistamme, sen ilmeet eivät vaihtuneet. Sen katse, se ei koskaan lakannut leimuamasta.
”Sä taas panet mua silmilläs”, huokaisin ja Karita nauroi minulle, vetäen minut äkkinäiseen suudelmaan.
”Ehkä sun pitäs sit vaan ottaa neuvosta vaari”, se mumisi huulilleni ja minä tunsin, kuinka se nykäisi alushousuni pois hyvinkin näppärästi. Silmäni laajentuivat hieman äkillisestä alastomuudestani, mutta sen jälkeen en enää välittänyt. Karita oli turva, koti, minun. Se tiesi joskus paremmin kuin minä itse, mitä halusin, toivoin tai ajattelin.
Sen sormet olivat viileät, kun se koski lanteitani ja liu’utti kämmentään vatsaani vasten. Värisin hiljaa sitä vasten ja suutelin sitä silmät kiinni. En halunnut ottaa ohjia käteeni silloin, kun se aamulla teki aloitteen. Ei kai se aamuseksiä vihannut, mutta ei tykännyt yhtään. Hengitin sen suuhun hiljaa, kun se laski kätensä varmana reidelleni ja sulavasti painoi minut alleen.
Ei se tuntunut koskaan elämässään kompuroivan, kaatuvan, sotkeutuvan tai epäröivän. Mutta nyt, kohdatessani sen katseen kun se painautui päälleni ja vaati minua matalasti katsomaan itseään, näin sen silmissä kaiken sen pelon, rakkauden ja saavuttamattomuuden, minkä takia sen kädet oli tatuoitu ranteesta olkapäähän.
Ja minä rakastin sitä katsetta, voihkaisuni hukkuessa jonnekin kaulan kuumalle pinnalle.
Mä en tiedä kuka sinua odottaa
kuka sinut syliinsä puristaa
ja vaikka tietäisinkin sen, välittäisi en, en, en,
jos sä huolisit mut vielä takaisin