Nimi: Kromisydän
Kirjoittaja: Helyanwe, toimii myös betana
Fandom: Mad Max: Fury Road
Ikäraja: K-11
Genre: fluff, lievä angst, hieman AU, one-shot
Paritus: Capable/Nux
Varoitukset: Lievää vammojen kuvailua
Vastuunvapaus: En omista, en tienaa rahaa
A/N: Eh, tämmöinen syntyi kun vihdoin uskaltauduin katsomaan Fury Roadin, ja menetin sydämeni tälle paritukselle. Tuhoon tuomittu tilanne, kun ottaa huomioon Nuxin kohtalon. En tiedä olisiko tämän pitänyt olla sallittu vai K-11, mutta tässä jonkin verran kuvailtiin haavoja sun muita niin laitoin varmuuden vuoksi tänne. Kommentit ovat toivottuja, miltei suotavia
Kromisydän”Se on täällä! Se on elossa!”
Capable kääntyi kuullessaan Furiosan huudon, ja helpotus pyyhkäisi hänen ylitseen hiekkamyrskyn raivolla. Hiekassa kompuroiden nainen juoksi kohti raatoa, joka joskus oli ollut taistelurekka. Nyt se oli vain savuava kasa metallia, tulta ja verta. Furiosa, joka oli menettänyt toisen kätensä, yritti epätoivoisesti vetää tajutonta hahmoa pois ajopelin jäänteistä jäljellä olevilla raajoillaan. Capable saapui hänen vierelleen ja tarttui puolikuollutta sotapoikaa hartioista. Yhdessä naiset saivat Nuxin pois auton sisälmyksistä ja Capable vajosi polvilleen hiekkaan kumartuen ystävänsä ylle. Hänen punaiset hiuksensa valuivat kurittomina silmille, ja nuoren naisen oli pyyhkäistävä nyrkillinen kutreja pois nähdäkseen Nuxin kalpeat kasvot. Hän näytti kuolleelta.
”Nux”, tyttö nyyhkäisi, mutta poika ei vironnut. ”Nux!”
”Se tekee kuolemaa”, Furiosa sanoi, ja hänen äänensä rahisi ja rohisi kuin auton rikkinäinen moottori.
”Ei”, Capable kieltäytyi alistumasta vanhemman soturin sanoihin. ”Eikä kuole, sen sydän on kromia. Se paranee.”
Furiosa, joka itsekin tarvitsi parantajaa, ähkäisi kivusta ja viittoi nuorempaa auttamaan. ”Kannetaan se rekkaan.”
Max saapui heitä vastaan puolessa välissä matkaa, ja otti tajuttoman nuorukaisen heidän harteiltaan. Mies nosti pojan vaivattomasti olkapäilleen ja palasi takaisin rekalle naisten juostessa perässä. Hän laski Nuxin auton lattialle, ja istui sitten kuskin paikalle. Capable polvistui ja painoi korvansa pojan paljaalle rintakehälle. Hän kuuli sen; hiljaisen, väsyneen, loppuun ajetun sydämen, joka ponnisteli lyödäkseen vielä hetken. Kuin auton moottori, joka viimeisillä bensoillaan yritti käydä eteenpäin.
Pojan luinen keho oli haavoilla ja palovammoilla, mutta se ei ollut pahinta. Sotapojan rintakehä kohoili heikosti, eikä hänestä löytynyt enää voimaa edes vaikeroida ääneen. Nopeasti Capable siirsi sivuun tuuheat hiuksensa ja kumartui painamaan huulensa vasten Nuxin omia. Aluksi haparoiden hän antoi tekohengitystä, mutta mitä kauemmin hän jatkoi, sitä itsenäisemmin poika hengitti, ja se sytytti jälleen toivon tytön sydämessä. Toisella kädellään Capable painoi suurta avohaavaa nuorukaisen kyljessä yrittäen parhaansa estää puolieloista menettämästä enempää verta, jota ei muutenkaan ollut liiaksi asti. Joku ojensi kankaanpalan, eikä nainen kiireiltään ehtinyt nähdä keneltä lahja oli, saati kiittää siitä, vaan otti sen vastaan ja painoi vasten haavaa.
Matka takaisin Helvettiin tuntui kestävän ikuisuuden, ja jälkeenpäin Capable muisteli sitä hänen elämänsä pisimpänä matkana.
******
Capable hätkähti hereille pimeässä luolassa, jossa hän istui kylmällä kivellä ja Nux makasi hänen vierellään. Heitä yhdisti letku, jota pitkin tytön veri siirtyi sotapoikaan. Hän katseli punaista nestettä, elämän ja kuoleman tunnusta, joka virtasi tuskastuttavan hitaasti suonesta toiseen ja siitä sydämeen. Ennestään heikko mekaanikkotyttö oli vaatinut Maxia käyttämään hänen vertaan, ja mies oli suostunut heti. Eihän se ollut häneltä pois, jos tyttö halusi uhrata verensä puolielollisen vuoksi, tai oikeastaan oli, koska silloin hänen ei tarvinnut tehdä sitä.
Toiset, ne jotka olivat selvinneet taistelusta, olivat kunnossa, enemmän tai vähemmän. Furiosa oli elossa, samoin jäljelle jääneet vaimot, ja erakkoluonteinen Max oli toistaiseksi viipynyt heidän luonaan. Immortan Joe oli kuollut, elämässä oli pitkästä aikaa rauhan tuntua, ja jopa ilma tuoksui nyt hieman raikkaammalta. Mutta Capable ei tiennyt, mitä iloa vapaudesta ja siitä maksetusta hinnasta olisi, jos Nux ei olisi täällä hänen kanssaan jakamassa sitä.
Äkkiä kalpeakasvoinen nuorukainen liikahti aavistuksen. Capable pidätti hengitystään ja odotti. Nux avasi varovasti ensin yhden silmän, sitten toisen, ja räpytteli luolan hämärässä valossa. Poika ähkäisi vaimeasti ja kohottautui kyynärpäidensä varaan. Tyttö huokaisi helpotuksesta, mutta silloin Nux käänsi katseensa häneen ja näytti säikähtäneeltä.
”Ei hätää, Nux, se oon mä”, Capable rauhoitteli. ”Cap.”
”Cap”, poika toisti.
”Sä tulet kuntoon”, punahiuksinen tyttö lupasi hymyillen varovasti. ”Mä annoin sulle mun verta. Sä paranet, Nux.”
Tankkipoika oli pitkään hiljaa, ja katseli letkua joka piti hänet elossa. Veri antoi lisäaikaa, mutta ei se muuttaisi häntä enää eläväksi, poika tiesi sen.
”Se on totta”, Nux mutisi ja silitti varovasti ranteensa herkkää ihoa sormenpäillään. ”Mä elin, kuolin, ja elän taas.”
Capable hymyili leveämmin, ja poika saattoi laskea hänen kaikki etuhampaansa. Hieman varovaisemmin nuorukainen vastasi eleeseen, ja teki tilaa tytölle, jotta tuo saattaisi istua hänen viereensä. Capable varoi irrottamasta tai taivuttamasta letkua, ja nojautui sitten vasten arpista rintakehää.
”Mä mietin”, tyttö aloitti hiljaa, ja tunsi kuinka Nux käänsi päätään kuullakseen paremmin. ”Että kun pöly laskeutuu, mä voisin perustaa tänne korjaamon.”
Poika sisäisti tietoa hetken. ”Ai niinku sellaisen... autokorjaamon?”
”Niin”, Capable vastasi hymähtäen. ”Autojahan täällä riittää. Ehkä voin pelastaa jotain osia ja rakentaa niistä jotain muuta. Jotain vähemmän vaarallista.”
”Kuten?”
”En tiedä vielä”, tyttö tunnusti ja rapsutti niskaansa. ”Ehkä jonkinlaisen kastelujärjestelmän? Ei enää aseita.”
”Kuulostaa hyvältä.”
Capable nyökkäsi ja keräsi rohkeutta sanoakseen loputkin ääneen. ”Ja... jos haluat, en tiedä... Voisit jäädä auttamaan?”
”Pitäisin siitä”, Nux vastasi pehmeästi, ja silitti tytön tulipunaisia hiuksia.
”Niin minäkin, sotapoika.”