Ficin nimi: Se vain on niin.
Kirjoittanut: Ferfuura
Fandom: Percy Jackson
Ikäraja: S
Tyylilaji: Angst
Päähenkilöt: Nico di Angelo, Bianca (tavallaan)
Vastuuvapaus: Rick Riordan omistaa Nico ja Bianca di Angelon, en saa tästä mitään korvauksia
Yhteenveto: Nico on juuri karannut leiristä kuultuaan Biancan kuolleen (kai se voisi olla varoitus, kuolemasta puhuminen).
A/N: Sanoja on sen 268, päättäkää itse miksi sitä nimitätte. Tällaisen tekstin kirjoittaminen on minulle kohtalaisen uusi juttu, joten älkää lyökö lyttyyn heti kättelyssä.
SE VAIN ON NIIN.
'Hanki ystäviä, Nico. Koittaa päivä, jolloin en voi olla kanssasi' Biancan sanat kaikuivat Nicon pään sisällä hänen kyhjöttäessään onnettomana pienen nuotionsa ympärillä. Hanki ystäviä. Hän oli yrittänyt. Kaikkialla, minne hän Biancan kanssa oli lyhyen elämänsä aikana mennyt, häntä oli katsottu karsaasti kuin sairasta tai kerjäläistä. Hän oli yrittänyt hymyillä, osoittaa olevansa hyvä ihminen, mutta ihmiset vain kääntyivät pois ja jatkoivat matkaansa nenä pystyssä. Vuosien myötä Nico oli tajunnut yrittämisen olevan turhaa. Hän oli oppinut luottamaan vain ja ainoastaan Biancaan, oppinut seuraamaan tätä kuin hai laivaa. Joten, sisko rakas, hankalaa se oli.
Toisinaan Nico oli miettinyt, mitä Bianca ajatteli silloin, kun sulki kaiken muun pois, hymähteli vain vastaukseksi jos Nico kysyi jotakin. Vasta nyt hän älysi, että Bianca oli saattanut jo silloin tietää: tietää että heidän tiensä eroaisivat pian. Ei. Nico ei suostunut vieläkään uskomaan sitä. Ei se voinut olla niin. Se oli niin epäreilua. Bianca ei ollut tehnyt mitään väärin. Ei hän voinut, ei vain voinut uskoa Biancan olevan poissa. Ei hän ole poissa. Hän on Manalassa. Minä olen manalan lapsi. Minä haen hänet takaisin. Samalla hän kuitenkin tiesi, ettei se mennyt niin. Ei mikään koskaan mennyt niin kuin Nico toivoi tai halusi. Bianca oli poissa. Sille ei voinut mitään.
Pieni, kuuma kyynel vieri pitkin poskea. Se kutitti, mutta Nico antoi sen valua. Ihan sama. Täällä ei ollut ketään näkemässä, kun hän itki. Hän oli kieltänyt sen napakasti itseltään silloin, kun joku näki, mutta jo pienenä hän oli iltaisin käpertynyt kerälle salaa itkemään elämän epäoikeudenmukaisuutta. Vain Bianca oli ollut siinä, lohduttanut... Mutta se oli nyt possa. Turvallisuudentunne, hyväksyntä-kaikki ikuisesti saavuttamattomissa.
