Ihan perkeleen nerokas suunnitelma
fandom: Free!
paritukset: Sousuke/Makoto, Rin/Haruka
ikäraja: K-11
genre: huumoria romancella
yhteenveto: Niin sulavaa toimintaa, ettei paremmasta väliä.
A/N: Spurttiraapaleita viideltä päivältä. Tämän kirjoittaminen oli kyllä todella tuskaista vääntämistä, joten laatukin lienee sen mukaista, mutta sainpahan sentään taas yhden tyhmän idean toteutettua, jee! Ja otsikkohan on tietysti napattu Älyttömät otsikot -haasteen neloskierrokselta.
Aluksi Rinin ja Harukan pariutuminen oli kaikille suunnattoman suuri helpotus — sen vetkuttelun ja vaikean vatvomisen sivusta seuraaminen oli ollut tuskallinen kokemus, toimintaa kun saattoi kuvailla kaikkea muuta kuin kauniiksi katsottavaksi eikä myötähäpeältäkään ollut kukaan säästynyt. Asianomaiset itse eivät tietenkään tienneet, miten paljon harmaita hiuksia he olivat lähipiirilleen kitkaisesti etenevällä vispilänkaupallaan aiheuttaneet, ja parempi kai niin. Nyt kovimmat tyrskyt olivat viimein laantuneet ja pitkään pinnan alla piileskellyt romanssi päästetty puhkeamaan täyteen loistoonsa.
Sitten Rin alkoi puhutella Harukaa toinen toistaan järkyttävämmillä kala-aiheisilla hellittelynimillä, eikä asioiden nykytila enää näyttänytkään ihan niin valoisalta kuin hetken aikaa oli kuviteltu. Delfiinit ja sen sellaiset valtaosa vielä kykeni päästämään toisesta korvasta sisään, toisesta ulos, mutta kun Rinin kuultiin kuiskailevan Harukalle ei-lainkaan-tarpeeksi-hiljaa hempeyksiä makrilleista, kaikkia heidän ympärillään hieman jo kadutti se, että olivat olleet omalta osaltaan edistämässä tämän kaamean tilanteen syntymistä.
Se, että Rin oli pohjimmiltaan auttamaton romantikko, oli ollut kaikkien tiedossa. Ihan näin luokattomaksi yltyvää lyyristä paskaa ei silti kukaan ollut osannut odottaa.
Valitettavasti siinäkään ei vielä ollut tarpeeksi koetinkiveä heidän ystävilleen. Ei mennyt kovinkaan kauaa, kun kuvioihin tuli mukaan myös lääppiminen. Kädestä piteleminen vieretysten istuessa nyt oli kaikkien mielestä ihan ok, mutta kun Rinin piti vielä oikein sitä Harukan kättä silitelläkin... silmiin tuijottaen... makrilleista ja ties mistä merenelävistä hönkimistä unohtamatta...
“Nyt oikeasti joku roti”, Sousuke puuskahti ja mulkaisi Riniä merkitsevästi. “Jos on pakko kutea, niin painukaa muualle.”
“Häh, en minä edes tee mitään! Ei voi haitata noin paljon.”
“Ai ei, vai?” Sousuke jatkoi tympääntyneeseen sävyyn, tuli yhtäkkiä ihan kiinni Makotoon ja kiersi käsivartensa tämän ympärille. Molemmat käsivartensa. “Väitätkö ihan tosissasi, ettei tämä häiritsisi keskustelua?”
“Eihän tuo ole ollenkaan sama asia!” Rin kivahti, joskin vetäytyi sitten lyhyen tuijotuskilpailun jälkeen naama punaisena kauemmas Harukasta.
Sousuken lausuessa pahoittelunsa hänen hengityksensä pyyhkäisi Makoton kaulaa, sitten demonstraatio päättyi ja välimatka heidän välillään kasvoi normaaliksi.
Makoton korvia kuumotti.
*
Sousuken silmät toivat värillään mieleen trooppiset vedet, lämpimät ja lempeät, ja mitä pidempään hän tuijotti Makotoa, sitä vaikeammalta kiinteän katseen kohtaaminen tuntui. Vaikka koko tilanteen pitikin olla pelkkä läppä, näpäytys heidän toisiaan toljottaville ystävilleen, Makoto ei voinut olla ajattelematta, että se laguuninsini voisi helposti viedä hänet mennessään; siihen voisi vaikka hukkua. Ja toisin kuin kaikissa muissa yhteyksissä, nyt hukkuminen olisi yksinomaan miellyttävää. Aistikasta, suorastaan, hän saattoi jo kuvitella kehoaan vasten kulkevat virtaukset.
Sitten Rin hänen vierellään päästi kärsivän korahduksen ja intensiivinen katsekontakti katkesi.
Sääli.
“Okei, okei, olit oikeassa! Vaikka en minä kyllä noin paha —”
“Et niin, olet paljon pahempi”, Sousuke tuhahti, joskin lähinnä huvittuneeseen sävyyn. Hänen suupielensä kohosi kurittomaan virnistykseen ja hän kääntyi takaisin Makoton puoleen, oikein asettui jatkamaan sitä keskeytynyttä tuijotusta. “Mutta tarkemmin ajattelen antaa mennä, ole ihan rauhassa, menetys ei nimittäin ole kovin kummoinen.”
Jos Makotoa olikin jo silloin edellisellä kerralla punastuttanut, se oli ollut tähän verrattuna pientä.
*
Rin haukotteli leveästi, samalla venytellen, ja kuten odottaa sopikin hänen käsivartensa päätyi liikeradan lopuksi lepäämään sohvan selkänojalle Harun taakse. Sousuke loi Makotoon niin liioitellun tuskastuneen katseen, että sille oli pakko nauraa.
“Nyt oli kyllä niin sulavaa toimintaa, ettei paremmasta väliä”, Sousuke tuumasi ja venytteli sitten samaan malliin hänkin. Samalla kun toinen käsivarsi laskeutui Makoton taakse, toinen tölväisi Riniä näppärästi kylkeen.
“Voi jumalauta”, Rin ärähti ja tönäisi takaisin. Lupaavasti alkanut nahistelu loppui kuitenkin siihen, kun Haruka huomautti kalseaan sävyyn, että Yamazaki voisi nyt vain keskittyä heidän vahtaamisensa sijaan leffan katselemiseen. Tai johonkin muuhun tärkeämpään, hän lisäsi vielä vaimeasti hetken kuluttua, eikä Makoto tiennyt, pitäisikö hänen kommentoida siihen jotain.
Sopivaa sanottavaa ei — tietenkään — tullut mieleen.
Vaivaantuneen hiljaisuuden vallitessa kaikki käänsivät Harun kehotuksen mukaisesti huomionsa takaisin television puoleen, ja vähitellen koko tilanne alkoi taas tuntua normaalilta. Tai no, niin normaalilta kuin se nyt Makotosta saattoi niin lähellä Sousukea tuntua. Se oli ehkä vähän outoa, mutta ihan hyvällä tavalla. Ja oli lämmin; hyvin, hyvin lämmin, muutoinkin kuin vain fyysisesti.
Sousuken sormet hivuttautuivat hiljalleen selkänojalta Makoton olkapäälle. Se tuntui ensin pelkältä vahingolta, niin kevyesti hän kosketti, mutta hiljalleen ote voimistui, muuttui selväksi kiinni pitelemiseksi.
Makoto ei itsekään huomannut, missä vaiheessa päätyi nojaamaan Sousuken hartiaa vasten.
*
Ystäviensä antaumuksellisen suutelon sivusta seuraaminen olisi varmasti ollut äärettömän kiusallista jo ilman ilmassa leijuvaa haasteen tuntuakin, eikä Makoto todellakaan tiennyt, mihin silmänsä pistäisi. Kaikki vaihtoehdot vaikuttivat huonoilta. Tuijottaa hän ei halunnut, ei missään nimessä, mutta toisaalta tiivis katonrajaan tai omiin sukkiin keskittyminen tuntui typerältä sekin.
Ja jo pelkkä ajatus Sousuken katseen kohtaamisesta...
“Pahus”, Sousuke murahti hiljaa. Aiemmista epäilyksistä huolimatta Makoto uskaltautui vilkaisemaan häntä. “Kai pitää myöntää, että ne voittivat.”
“Miten niin?”
“Hei, ihan niin paska jätkä en minäkään ole, että noin intensiivisesti kävisin kähmimään.”
“Mmm”, Makoto sanoi. Se omien sukkien ponnekas tuijottelu taisi oikeastaan olla ihan kelpo tapa toimia. “E-ei... ei sellainen minua haittaisi. Tai siis... jos... jos vähän...”
“Ai jaa”, Sousuke kysyi kulmaansa kohottaen. Makoton kasvojen täytyi helottaa punaisina kuin paloauto.
“Olisihan se kuitenkin s-sääli tässä vaiheessa vain alistua tappioonsa, vai mitä?”
“Kieltämättä”, Sousuke myötäili.
Melkein yhtä suuri sääli oli se, että Sousuke antoi suukkonsa Makoton poskelle.
*
Haruka painoi korvansa suljettua ovea vasten. Toiselta puolelta ei kuulunut mitään. Sitten hän päästi niin törkeän liioitellun, äänekkään ja ennen kaikkea riettaan voihkaisun, että Rinin koko kroppa tuntui sähköistyvän välittömästi, ja toisessa huoneessa alettiin tyrskiä. Rin pyöräytti silmiään ja heittäytyi vuoteelle niin, että patjan jouset nitisivät, ja Haru nyökkäsi hyväksyvästi.
“Haru! En tarkoittanut —” Rin aloitti, muttei koskaan päässyt vastalauseessaan sen pidemmälle, sillä Haruka tuli vikkelästi hänen viereensä ja läimäisi kätensä hänen suulleen. Tukahdutettu “mmmppfff!” kirvoitti olohuoneen puolelta uuden aallon huonosti peiteltyä naurua.
Kun Makoto ja Sousuke alkoivat sitten jutella jostakin, Haru viimein nosti kätensä Rinin naamalta. Hän vaikutti hyvin tyytyväiseltä.
“En edelleenkään tajua tätä”, Rin kuiskasi vääntäytyessään parempaan asentoon. Harun vatsa oli monin verroin mukavampi päänalunen kuin oikea tyyny.
“Ei siinä ole mitään tajuttavaa.”
“Ja luulin, ettet pidä Sousukesta.”
Haruka kohautti hartioitaan.
“Hän on ihan ok. Sitä paitsi ei minun edes tarvitsisi; riittää, että Makoto tykkää.”
“Etkä luota siihen, että hän tekisi jotain asian eteen ihan omia aikojaan?” Rin kysyi virnuillen.
“En”, Haru vastasi kursailematta. “Hän empii ja harkitsee ja tunnustelee, eikä vain tee, vaikka haluaisikin. Jos siis edes tajuaa sitä vielä itsekään. Hän on ihan liian kiltti ja ujo.”
“Taidat olla oikeassa.”
He olivat hetken aikaa vaiti, kuuntelivat seinän toiselta puolelta vaimeasti kantautuvaa keskustelua, vaikkeivät voineetkaan sanoja erottaa. Haruka alkoi silittää Rinin hiuksia, kiertää niitä sormiensa ympärille ja kuljettaa kynsiään kevyesti pitkin niskaa, ja Rin ehti jo luulla keskustelun jääneen. Sitten Haru yhtäkkiä jatkoi melkeinpä haaveelliseen sävyyn;
“Sitä paitsi odotan jo sitä vaihetta, kun pääsen vuorostani kuittailemaan Yamazakille. Hän on takuulla jopa sinuakin pahempi.”
“Enhän minä edes tee mitään!” Rin sihahti. Haruka ei vastannut siihen mitään, tuijotti vain lihaskaan värähtämättä. Tyypillistä.
Kun Rin sitten Harun usuttamana päästi taas yhden liioitellun orgastisen voihkaisun, ei seinän takana reagoitu.
Harukan ilme toi elävästi mieleen kissan, joka on juuri saanut kaikki maailman makrillit.
