Nimi: Toukokuun tähdenlento
Kirjoittaja: tuiki
Ikäräja: S
Genre: Fluff
Henkilöt: Mooses, Untamo
Oikolukija: Ei ole.
A/N: Tämä onn... vanha. Kirjoitettu joskus kouluun ainekirjoituksessa, ja olen vieläkn ihan tyytyväinen, enpä mie tätä tänne muuten laittaiskaan <:
Oikeestaan tykkään tästä aika tosi paljon, joskus vielä osasin kirjottaa edes jotenkin... yhyy.
Alkuperäinen aihe oli 'Minä ja mopo', ja siitä se idea sitte lähti... Ja vanhassa Finissäkin tämä tosiaan taisi olla~
Toukokuun tähdenlento
Sen nimi oli Mooses.
Se tuli meidän kouluun ysin keväällä. Se oli tosi hiljainen, en minä koskaan kuullut sen sanovan sanaakaan. Ehkä se ei vain halunnut sanoa meille mitään, koska olen varma, että sanottavaa sillä kyllä olisi ollut, se oli aina sen näköinen.
Se oli lyhyt, jopa minuun verrattuna ja minä oli ennen meidän luokan lyhin. Sillä oli vähän yli olkapäiden ulottuvat tummanruskeat hiukset ja otsatukka roikkui aina silmillä. Joskus silmät kyllä vilahtivat sen otsatukan alta ja ne oli ihan mustat. Pieni suu sillä oli, ja nenä kanssa. Se pukeutui aina tummiin, löpsöttäviin vaatteisiin ja vyöllä sillä oli ketjuja ja valkoinen huivi.
Se keräsi katseita. Kaikki pojat katsoivat sitä jotenkin halveksuvasti ja tytöt tietysti uteliaasti ja ihailevasti. Minä en kulunut kumpaankaan ryhmään. Minä katsoin sitä aina neutraalisti, ehkä hiukan uteliaasti. En silti lukeutunut noihin koulumme tyttöihin; enhän minä ollut tyttö.
Silloin oli toukokuu. Kaikki kasvit oli juuri sillä viikolla puhjenneet kukkaan ja oppilaat istuivat välitunnit ulkona nurmikolla auringonpaisteessa.
Myös Mooses oli ulkona. Se oli löytänyt jostain narsissin ja istui nyt nurmella ja katseli sitä kukkaansa. Sitten se vilkaisi nopeasti ympärilleen ja sen silmät osuivat suoraan minuun. Tietysti se huomasi, että olin katsellut sitä.
Ja ensimmäisen kerran näin sen hymyilevän. Se virnisti minulle. Se laski kuitenkin nopeasti katseensa takaisin siihen narsissiin ja alkoi edelleen virnuillen nyppiä siitä terälehtiä. Välillä se vilkaisi minuun ja koko ajan sillä oli se jotenkin pirullinen virne naamallaan.
Koulun kello soi ja ihmiset alkoivat valua takaisin sisälle. Mooses tiputti kukan kädestään ja nousi nurmikolta vaatteitaan pudistellen. Se nappasi koululaukkunsa vierestään ja oli jo aikeissa lähteä sisälle. Se kuitenkin pysähtyi ja kääntyi katsomaan minua. Olin tahallani viivytellyt, jotta olisin voinut seurata Moosesta, mutta nyt suunnitelmani sekosivat. Se tuijotti minua ja jalkani menivät ihan lukkoon, en voinut jatkaa matkaa.
Se käveli viivytellen luokseni. Olisin voinut vielä livistää. En livistänyt.
Niinpä seisoin siinä, paikalleni jähmettyneenä, kun Mooses saapui siihen, pysähtyi noin metrin päähän minusta.
“Sie kyyläät miuta”, se totesi. En tiennyt mitä vastata. En sanonut mitään.
“En mie ole sokea. Enkä mykkä, jos sie niin luulet.”
“En luule”, sain sanottua. Se virnisti taas ja astui vähän lähemmäs minua.
“Ei miuta haittaa, että sie katot miuta”, se sanoi ja tuli vielä askelen lähemmäs. Muut olivat jo menneet sisälle.
“Muut kattoo miuta aina koko ajan arvioiden. Sie et arvioi. Sie vaan katot. Miksi sie katot?” se kysyi. En tiennyt taaskaan mitä sanoa. Sen äkillinen puhetulva ja rauhallinen, syvä ääni olivat saaneet minut ihan lukkoon.
“Sie oot erilainen kuin muut”, sanoin hetken hiljaisuuden jälkeen. Se katsoi minua hetken kasvoillaan ilme, josta en saanut selvää.
“Oonko?” se kysyi sitten. Nyökkäsin epävarmasti.
“Millaisia muut sitten on?”
“Paljon tylsempiä. Ne vaan puhuu paskaa koko ajan”, sanoin ja virnistin pienesti.
“Ja mie en?” se virnuili.
“Tää on ensimmäinen kerta, kun mie kuulen siun puhuvan, joten miun mittapuulla et.”
Sen hartiat alkoi hytkyä ja hiukset valahtivat kasvojen eteen. Tajusin hetken päästä, että se nauroi.
“Mitä sie naurat?” kysyin hieman ärtyneenä. Se hytkyi vielä vähän aikaa, heilautti sitten hiukset pois kasvojen edestä ja ojensi kätensä.
“Mopo.” Ilmeeni oli kysyvä. Se huokasi ja hymyili kärsivällisesti.
“Miun nimi. Mopo.” Aioin juuri kysyä, miten kenenkään nimi voisi muka olla Mopo,ja että eikös sen nimi muka ollut Mooses, mutta se ehti avata suunsa ensin.
“Siis ei se miun oikee nimi tietenkään ole. Kyllä sie tiiät, että se on Mooses, opettajathan hokee sitä koko ajan. Mopo on miun lempinimi.” Kasvoilleni levisi ymmärryksen ilme ja tunsin itseni typeräksi.
“Mie oon Untamo, mutta senhän sie jo tiiätkin”, sanoin sille ja se nyökkäsi.
“Onko siulla mitä lempinimeä?” se kysyi ja jatkoi saman tien. “Meinaan, että Untamo on vähän samanlainen nimi kuin Mooses, ei sitä heti ala kehua, että hei, miun nimipä onkin Mooses, tai että siepä et olekaan Untamo, mutta miepä olen, lällällää.” Nauroin Mooseksen sanoille.
“Joo, aika monet sannoo miuta Unskiksi.”
Vasta silloin tajusin, ettei pihalla todellakaan ollut enää ketään muita, ja että viimeinen tunti olisi jo alkanut. Hieman hätääntynyt ilme oli varmaan noussut kasvoilleni, koska Mopo mottasi minua kevyesti olkapäähän ja sanoi: “ Hei, elä hermostu. Tää on viimenen tunti, opoa vieläpä. Ihan hyvin voidaan lintsata.”
En ollut ikinä ennen lintsannut koulusta. Ajattelin kuitenkin, että perjantain viimeisen tunnin voisi huoletta lintsata, olisihan Mopo kuitenkin kanssani samassa liemessä, jos siis mitään liemeä edes syntyisi.
Niinpä nostin laukkuni maasta ja heilautin se olalleni.
“Menoksi?” Mopo kysyi hymyillen.
“Minne?” kysyin ja otin askelen kohti koululta pois päin johtavaa tietä.
“Ei sinne ainakaan”, Mopo virnisti ja vetäisi minut laukkuni olkahihnasta takaisin. Se lähti kulkemaan kohti koulun takana olevaa metsikköä, johon koulun alue loppui. En ollut ikinä käynyt metsikössä, koska siellä kaikki tupakoitsijat kävivät välitunneilla polttelemassa ja viikonloppuisin luultavasti samaiset henkilöt maleksivat sinne viettämään iltaa ja juomaan, muka salaa. Minua ei kumpikaan noista aktiviteeteistä kiinnostanut ja oli oikeastaan ihan tietoisesti vältellyt tuota metsää. Nyt kuitenkin seurasin kiltisti Mopoa, luotin siihen jostain syystä.
Se johdatti minut tottuneesti suoraan metsän läpi ja jäi metsän reunaan seisomaan.
En ollut ikinä tajunnut, että metsän maaperä nousi niin jyrkästi, muodostaen sen reunalle, paikalle, jolla nyt seisoimme, kallioisen jyrkänteen, jolta saatoimme ihastella allamme leviävää kaupunkia ja sen takana auringossa kimmeltävää järveä.
Mopo istui jyrkänteen reunalle, heilautti jalkansa jyrkänteen reunan ulkopuolelle ja näytti minulle, että minun pitäisi tulla hänen viereensä istumaan. Minä olin aina vähän pelännyt korkeita paikkoja, mutta siitä huolimatta menin Mopon viereen ja istuuduin noin puolen metrin päähän siitä. Mopo virnisti.
“Pelkäät sie miuta, kun noin etäs piti mennä istumaan?”
Punastuin tahtomattani hieman ja mutisin jotain kieltäväksi tarkoitettua. Mopo taputti kalliota ihan vieressään ja hinauduin varovasti siihen. Olin melkein sen kyljessä kiinni.
“Pelkäätkö sie korkeita paikkoja?” se kuiskasi ihan korvaani ja sen huulet hipaisi korvanlehteäni saaden minut värähtämään.
“Vähän”, myönsin vastahakoisesti puristaen silmiäni kiinni. Se kietoi toisen käsivartensa ympärilleni ja kehotti minua lempeästi kuiskaten avaamaan silmäni. Noudatin sen neuvoa ja se osoitti taivaalle.
“Tähenlento!” se hihkaisi osoittaen edelleen jonnekin horisonttiin.
“Ai keskellä päivää? Missä muka?”
“Silloin saa tehä mitä haluaa!” Mopo huudahti ohittaen kysymykseni täysin. Olin juuri korjaamaisillani, että kun näki tähdenlennon, sai toivoa, mutta jokin Mopon katseessa vaiensi minut.
“Nyt oo hiljaa ja pistä silimät kiinni”, se sanoi lempeästi kuiskaten. Se nosti käden silmilleni ja sulki ne pienellä, hellällä liikkeellä. Äkkiä se suuteli minua.
Toukokuun tähdenlento oli päidemme sisällä.
- - -
Kommentteja jookos kookos? :3
