Nimi: Suttu vai signatuuri?
Kirjoittaja: jossujb
Fandom: Doctor Who: Jago & Litefoot
Tyylilaji: Soulmate AU, one-shot
Ikäraja: Sallittu
Paritus: Henry Gordon Jago/George Litefoot
Vastuunvapaus: Oikeudet kuuluvat kokonaan muille tahoille kuin minulle.
A/N: Mä en oikeastaan henkilökohtaisesti niin pidä sielunkumppani/sielumerkki AU-jutuista, ei vaan oo silleen mun juttu. Mutta sitten mulle tuli vähän äkkiä tämmönen idea – ja vähän aikaa tässä onkin mennyt etten ole mun OTP:ta kirjoittanut, niin pakkohan se oli.
Suttu vai signatuuri?
Lapsesta asti vanhemmat ja opettajat olivat aina reippaasti vakuuttaneet, ettei epäselvästä sielunmerkistä kannattanut olla huolissaan. Harvan merkki oli heti syntymästä asti luettavissa, eikä se mikään kirkossa kuulutettu totuus ollut, etteikö se voisi elämän ensivuosina muuttuakin. George Litefoot ei ollut asiaa sen kummemmin miettinyt, ennen kuin vasta nuorukaiseksi vartuttuaan, kun mustalla kirjattu koukero hänen ranteessaan oli edelleen pelkkä pitkänliiru suttu.
”Ehkä sinun sielunkumppanisi ei vaan osaa kirjoittaa”, lohdutti herra Bazemore, Litefootin yliopistotoveri ja lähin ystävä. Syyn miksi he olivat alkaneet puhua koko aiheesta on aika hukannut, mutta Litefoot oli näyttänyt kättään ja he olivat vertailleet nimiä keskenään.
”Eikö se sitten ole sinun nimesi?” Litefoot sanoi harmissaan. Nimi Bazemoren kädessä oli humanistisen tiedekunnan dekaanin – ärsyttävä ja lapsellinen vanha mies. Bazemore naksautti kieltänsä.
”Näyttääkö tuo sinusta J-kirjaimelta?”
”Luulisin”, tuumi Litefoot, ”Vai pitäisikö se lukea toisinpäin? Ehkä se on ennemminkin G kursiivissa?”
”Millä sinä tuosta G:n väännät, kursiivilla tai ilman? Kyllä minä väitän, että kumppanisi ei kirjoita, ainakaan englantia”, sanoi Bazemore ja päästi irti ystävänsä kädestä, jota he olivat edes takaisin vääntäneet. Litefoot oli vähän pahastunut, ettei siinä lukenut "John Bazemore". John oli joka tapauksessa hänen ainoa todellinen ystävänsä, eikä hän välittänyt siitä, ettei heidän suhteestaan seuraisi mitään hyvää.
Bazemore taas ei ollut ollenkaan pahoillaan.
”Mokomaa ämmien horinaa muutenkin. Etkö ole koskaan miettinyt miten ihan sattumalta se merkki on aina jonkun sellaisen, joka on mahdollista tavata? Vai oletko koskaan kuullut, että jonkun englantilaisen iholla olisi vaikka kongolainen nimi?”
”Ei kai kukaan enää usko, että nimi on taivaan tosi”, Litefoot puolusteli, koska hän ajatteli itseään älykkäänä rationalistina, eikä tomunmakuisena konservatiivina. Oli niin hyytävän vanhanaikaistakin ajatella merkin päättävän erehdyksettä rakkaudesta.
Bazemore ei aikonut kumartaa mitään ylhäällä sovittua, eikä hän naimisiin koskaan mennytkään. Kaikista vähiten sen ruman dekaanin kanssa, joka varmaan vielä tänäkin päivänä miettii sitä miksi hänen kädessään luki Jean, vaikka ainoa Bazemore, josta hän oli koskaan kuullut, oli nimeltään John.
Vanhemmiten sielunkumppanin löytäminen menetti merkitystään. Mikä elämän aamuna oli tuntunut aivan ehdottoman tärkeältä, siis lähes kuolettavan kivuliaalta tuskalta, oli vanhana miehenä enää pelkkä takaraivon peränurkkaan unohdettu haihatus. Sitä paitsi – eivät muutkaan aina toista puoliskoaan löytäneet, ja heillä sentään oli apunaan oikea, luettava nimi!
Litefoot opiskeli itsensä lääkäriksi. Hänestä tuli patologian professori ja oikeuslääkäri. Hieno mies siis. Eikä sielunmerkki häntä juuri vaivannut elämän ehtoopuolella.
Osin tämän vuoksi hänen mieleensä ei ensinnäkään tullut, että se röyhkeä ja kirjava mies, joka tunki hänen asuntoonsa puoliväkisin yhteisen ystävän yhyttämänä, olisi ollut hänen salaperäinen koukeronsa. Mistä hän olisi voinut sellaisen arvata? Herra Jago oli niin epätodennäköinen veikko kuin olla ja voi – professori Litefoot oli sivistynyt, maailmaan nähnyt tiedemies, herra Jago taas järkyttävän eksentrinen teatterinomistaja ja ylipäätänsä kummallinen kaveri. Iloinen ja paksu. Ei ollenkaan huono ystävä kuitenkaan.
Ehkä professorin olisi pitänyt siitä ymmärtää, sydämen suuruudesta ja siitä miten lämpö täytti hänet aina herra Jagon lähellä, että se oli muutakin kuin ystävyyttä. Mutta ei herra Jago puhunut sen puolesta mitään! Kai hän olisi sanonut, jos hänen merkkinsä sanoisi ”George Litefoot”? Ja olisihan sitä ollut niin kammottavan kiusallista tentata. Vaikka professori Litefoot oli kerran asiaa sillä tavalla herra Bazemoren kanssa ruotinutkin, niin sielunmerkin asiat olivat perin yksityisiä. Monet eivät koskaan edes näyttäneet nimeä, eivät edes lähimmille ystävilleen.
Siksi toisekseen, huumorintajuinen herra Jago tuntui olevan sitä luokkaa mies, ettei edes pannut arvoa koko touhulle ollenkaan. Ehkä se ei vaivannut häntä. Tai paremminkin, ehkä hän oli jo kauan sitten oppinut, että rakkaus pitää tehdä. Ei se taivaasta valmiina putoa millään.
Ensimmäisen vuoden aikana professori Litefoot vältteli kiintymystä tapaamalla herra Jagoa harvoin ja viestimällä vain sähkeitse. Se oli kieltämättä tylyä ja etäistä, mutta tunteiden syvyys pelotti professoria. Jos herra Jago löytäisi sielunkumppaninsa ja jättäisi hänet, se tekisi hirvittävästi kipeää.
Ikuisesti Litefoot ei voinut kuitenkaan vastustella. Jos hän olisi tiennyt miksi, niin ei olisi sitä ihmetellytkään. Sokeutta on monenlaista, ja jos ei ole kuunnellut sielunsa kutsua puoleen vuosisataan, niin ei sitä kuulla saata vaikka se korvaan kurkku suorana kiljuisi.
Myöhemmin herra Jago ja professori Litefoot ihastuivat toistensa seuraan niin ikihyviksi, ettei kirjeitä ollut syytä kirjoittaa, sillä he näkivät toisiaan päivittäin. Eikä Litefoot toisaalta yleensä lukenutkaan mitään Jagon kirjeitä, mikäli sellainen hänen käsiinsä joskus sattui. Jagolla oli järkyttävä tapa kertoa mitä yksinkertaisemmatkin asiat niin monin sanankääntein. Oli helpompi suosiolla jättää lukematta ja kysyä suoraa.
Toisaalta, herra Jago oli aika hankala ymmärtää kasvotustenkin. Professorilla oli kuitenkin jo kokemusta. Siihen pitää osata heittäytyä! Herra Jagon pakinat leijailivat vapaasti assosiaatiosta toiseen. Sillä tapaa suuresti herttainen mies.
Mitä Litefoot olisi voinut paremmin tehdä? Hänen päähänsä ei mahtunut, että Jago olisi hänen sielunkumppaninsa, joten miksi siis pahoittaa mieltänsä ajattelemalla sen mahdollisuutta?
Jago itki hänen rintaansa vasten sen kerran, kun hän joutui ampumaan ihmissudeksi kieroutuneen nuorukaisen junalaiturilla. Hän nauroi sydämellisesti, kun Litefoot kertoi kaipaavansa häntä kovasti, kun hän oli poissa. Tarvitseeko sitä jossittelulla pilata?
Se oli niin kaunista, se rakkaus, kun ei kertaakaan miettinyt mitä sen olisi pitänyt olla. Kuinka moni sielunpari oli hajonnut omaan mahdottomuuteensa sen edessä, että yhden suhteen oli muka tarkoitus täyttää kaikki toiveet? Litefootin vanhemmat olivat olleet kumppaneita. Silti heidän avioliittonsa oli ollut surullinen ja täynnä pettymystä. Niin paljon kuin merkki kertoikin kenen kanssa kenelläkin oli mahdollisuus, niin se ei ystävyydeksi muuttunut. Tai taannut onnea.
Eikä muuten Litefoot ollut nähnyt merkkiä herra Jagon iholla missään. Ei edes vahingossa, vaikka hän oli nähnyt hänet lukuiset kerrat puolipukeissa. Ehkä se oli piilossa jossain hankalammassa paikassa. Joka tapauksessa, se oli aina intiimi kysymys, eikä ollenkaan sellainen, jota kysyttäisiin edes huurteisten humalluttamana helposti.
Jos herra Jagon kumppani olisi kuollut? Utelu olisi tahditonta. Tai jos hän oli jättänyt? Silloinkin muistuttaminen voisi taipua ilkeilyksi. Vaikkei Litefoot totisesti uskonut sielunmerkkien olevan Jumalasta, niin eipä hän toisaalta olisi halunnut olla se Bazemoren nöyryyttämä dekaanikaan, mikäli sai vapaasti valita.
Herra Jago ja professori Litefoot tapasivat syksyllä 1889. Se oli myös syksyä, mutta 1898, kun Litefoot ensimmäistä kertaa oikeasti näki Jagon nimen kirjoitettuna niin, että hän kiinnitti siihen mitään huomiota. Se oli muistikirjasta repäisty lappu, johon hän oli näyttävästi ilmoittanut kyllästyneensä professorin mutinoihin ja lähteneensä satanistien perään Lontoon maan alle, valmisteilla olevaan junatunneliin.
Sinun, Henry Gordon Jago. Niin hän oli sen allekirjoittanut. Loppujen lopuksi, ei se ollutkaan niin vaikea lukea oikein, kunhan vaan nyt etukäteen tiesi mitä siinä piti seistä. Ja luonnollisesti herra Jago oli niin pöljä, ettei tajunnut kuulustelusta mitään.
”Eikö tämä ole sinun signatuurisi?” Litefoot tivasi myöhemmin lappua muutamine epämääräisine riveineen heiluttaen. Ei ollut oikein hänen tapaistaan tuohtua sillä tavalla, mutta Jago oli jotenkin tavallistakin kahjompi.
”No onhan se nyt veikkonen kumma! Tenttaat kuin entinen emäntä eskoaan, enkä ole edes ennättänyt puolustusta esittää”, sanoi Jago viiksiään rutistellen. Litefootin teki mieli ottaa kirjahyllystä kaikkein painavin anatomian opus ja paukauttaa häntä sillä keskelle lahoa kuuppaa. Koska hänen anatomiankirjansa olivat kuitenkin kiusallisen korkealla ylähyllyllä, hän riuhtoi kalvosimen kauluspaitansa hihasta ja kääri sen. Hän piteli paperinpalaa ja pitkittäin piirtynyttä viivaa vierekkäin.
”Oh, ja pullonkorkki peijakas”, puuskahti Jago ja raapi otsaa.
”Mikset sinä hidasjärkinen hölmö ole sanonut mitään, kaikkien näiden vuosien aikana?” Litefoot kysyi, melkeinpä kimpaantuen. Ehkä hän ei uskonut sielunkumppanien ylemmyyteen, mutta olisi hän silti halunnut tietää… siitäkin huolimatta, että häntä pidettäisiin typeränä ja vanhastaan sentimentaalisena.
”Öh… nyt en kyllä toden totta ymmärrä, professori. Sanonut mitä, sitten?” kysyi Jago. Ei kai hän tosissaan voinut olla noin paksukalloinen?
”Henry, pidätkö sinä minua pilkkanasi?”
”En suinkaan! Pois se minusta. Um... Taidan tarvita oikein normanninryypyn tai muutaman. Sallinet, jos kulautan?”
”Ole hyvä vaan”, kehotti Litefoot ja taivasteli koko sielullaan. Herra Jagolla oli aina taskussaan hätävarana niin kutsuttua ”kirkasta rohkeutta”. Muuten häntä ei aina kaikkien pahantekijöiden, vampyyrien ja hirviöiden perään aina saisikaan. Vaikka muuten hän olikin kelpo toveri.
Jago istuutui lupaa kysymättä alas. Hän pyöritteli peukaloitaan ja loi katseen arkaillen kengänkärkiinsä.
”Katsos kun, rakas ystävä, asia ei ollenkaan niin yhden yksinkertainen kuin luulet – minun merkkini on niin penteleen veikeässä ihmisenmutkassa. Enkä sitä paitsi ole siitä selkoa ottanut, vaikka kaikenmaailman ennustajaeukoilta sitä on käyty kysymässä. Casey sanoi, että se näyttää enemmän märkäruvelta”, Jago selitti ja kohautti surkuhupaisesti kavenneita hartioitaan.
”Märkäruvelta!” kiihtyi Litefoot. Bazemore nauraisi itsensä katketakseen jos kuulusi. Hän oli sentään selvinnyt sielunkumppaninsa lemppaamisesta tyylikkäästi, itsetunto kohdillaan. Professori Litefoot taas tunsi lihastensa tutisevan. Niin vain herra Jago kuitenkin vaati Litefootia varmuuden vuoksi kirjoittamaan nimensä siihen samaan paperiin. Asialliseksi mieheksi professori Litefootkin osasi olla halutessaan teatraalinen – hän ihan marssi työhuoneeseensa, otti sieltä täytekynän ja kirjoitti nimensä raivolla repien.
Sitten he kiukkuisesti vääntäen vaivaantuneesti ja eestaas ähkien riisuivat Jagolta housut ja vertailivat sitä Jagon sielunmerkkiin, jota tosissaan oli hemmetin hankalassa paikassa polvitaipeessa.
Ne olivat identtiset.
”Ja apoteekissa myyvät troppeja potilaillesi näillä harakanvarpailla? Vavisuttaa uskoani lääketieteeseen”, Jago tuhisi. Litefoot istui hänen viereensä lappu ja täytekynä kädessään. Tottahan hän haastoi – ei kai sellaista lääkäriä olekaan, jonka allekirjoituksesta selvää saisi. Se vaatii ihan omanlaistaan asiantuntemusta, jota jollain teatterismiehellä ei tietenkään voinut olla.
Herra Jago taas kuulemma pyrki omissa koukeroissaan persoonallisuuteen. Kuinkas muuten.
”Sopiiko, Henry, jos lainaan matistasi ryypyn? Sydämestäni ottaa”, sanoi Litefoot. Jago antoi mattinsa hänelle.
”Tottahan toki, otapa tokkonen, George-hyvä.”
Siitä seurasi melko kummallinen hiljaisuus. Kumpikaan ei tiennyt oikein mitä sanoa. Tai miten päin olla. Sitä paitsi herra Jagolla ei ollut housuja, ja se ei ainakaan helpottanut mitään.
”Olenko minä sinusta riemuidiootti? John sanoi aina, että olen järin fiksu, mutta tyhmä kuin saapas”, kysyi Litefoot.
”Jaah”, herra Jago puhahti. ”Minusta ei ole sanottu noinkaan kauniisti. Kuulehan, tiesitkös, ei kaikilla käy näin hyvä tuuri”, hän jatkoi harvinaisen vakavissaan.
”Tuuri on mielestäni kaukaisin asia jos tätä tilannetta tarkastelee”, sanoi Litefoot epäuskoisena. Jago tarttui häntä kädestä ja rutisti.
”Moni liitto kaatuu ennen aikojaan, oli siinä sitten sielunkirjoitukset puolesta taikka vastaan. Me saimme tykästyä toisiimme kuin luonnostaan”, totesi Jago. Loppujen lopuksi hän oli varsin viisas mies, vaikka niin hölmö. Litefoot taputti hänen kättään ja nojasi harmaan päänsä hänen olkaansa.
”Luonto sen nimenkin kirjoittaa”, hän huokaisi ja tunsi olonsa kummasti siitä kevenevän.
FIN
