Nimi: Mikälie akaasia
Kirjoittaja: Miss-schoolweek
Genre: synkintä lukemaasi hattaraa
Ikäraja: K-11
Varoitukset: melankolinen pohjavire, mieto kiroilu, rakastelun ja masennuksen viitteellinen kuvailu
Paritus: aito ja alkuperäinen Sirius Musta/Remus Lupin
Summary: Nuoret unelmat ja orastava rakkaus saavat kyytiä julmalta todellisuudelta. Kun kaikki murenee, jotain kaunista voi kuitenkin jäädä pystyyn odottamattomissa paikoissa. Osanottaja osastohaasteessa.
Mikälie akaasia
Joen penkereellä kasvoi vanha, känkkyräinen puu ja tuon puun suojaan kirmasi kaksi kuudes-, ei vaan seitsemäsluokkalaista rohkelikkopoikaa, kuten Sirius jaksoi sitkeästi muistuttaa. He riisuivat lennokkaasti sadatellen kesäloman ensimmäisen sateen liottamia villapaitojaan ja nauroivat toistensa ryvettyneelle ulkomuodolle. ”Sinä olet kuin uitettu koira, Anturajalka”, Remus Lupin huomautti pilke silmäkulmassaan ja ennen kuin hänen toverinsa ehti väistää, hän nakkasi märän paitansa tämän päälle. ”Ja sinä olet uitetumpi sudenperhana, Kuutamo”, Sirius sihahti vastaukseksi ja nappasi pojan lämminhenkiseen niskalenkkiin, joka muutamalla haparoivalla loikalla johti kaksikon entistä kosteampaan olotilaan, suoraan joen mutaiseen kaislikkorantaan. Pari tyrmistynyttä sammakkoa ui kiireenvilkkaa pakoon virrassa painivia ja nauraa hekottavia koltiaisia. ”Sirius”, Remus huohotti lopulta naurunsa lomasta ja syljeskeli osmankäämin kappaleita suustaan: ” Aselepo... Aselepo, onko selvä. Sinä selvisit voittajana. Minä olen uitetumpi sudenperhana.”
Kun pojat kapusivat takaisin törmälle, heille alkoi valjeta tilanteensa todellisuus. ”Kuutamo, minulla on hiekkaa ja vesikasveja persauksessa”, Sirius mutisi ja ravisteli jalkaansa ilmeisesti toivoen, että joen antimet poistuisivat housuista suosiollisesti. ”Minulla on kengässä kala, tai... voi se olla rapukin”, Remus totesi pohdiskellen ja alkoi sitten rullata mutaista kauluspaitaa yltään. Sirius kyllästyi ravistelemaan ja riisui sen sijaan housunsa alistunut ilme kasvoillaan. ”Minulla ei ole sauvaa mukana. Onko sinulla”, hän kysyi pyyhkien kaislasilppua hiuksistaan. Remus pudisti päätään. ”Ajattelin ettei sille olisi tarvetta. Mutta hei, minulla taitaa olla taskussa... aivan!”, hän huudahti voitonriemuisena ja kaivoi esiin pienen purkillisen sinistä liekkiä. ”Minulla on nuotio. Kuivataan vähän vaatteitamme tässä ennen kuin lähdetään takaisin Pottereille, Me jäädymme hengiltä jos lähdemme näin märkinä.
”Tämän puun täytyy olla tosi vanha”, alushoususillaan värjöttelevä, märkätukkainen Remus pohti ja käpertyi lähemmäs karheaa, tuulensuojaisaa runkoa. Sirius virnisti. ”Jos se on semmoinen akaasia. Ne kuulemma elää ainakin tuhat vuotta” hän ehdotti ja yritti hieroa karvaisiin sääriinsä hieman lämpöä. Remusta nauratti ja hän nojautui toverinsa kylkeen hukkalämmön toivossa. ”Tuskinpa sentään tuhatta vuotta. Mitä varten sinua akaasiat kiinnostavat?”, hän kysäisi huvittuneena ystävänsä innostuneesta ilmeestä. ”No kun Neuvostoliitossa kuulemma kasvaa niitä. Ainakin luulisin”, Sirius vastasi ja hänen silmiinsä syttyi tuike, joka usein ennakoi jotakin hullua suunnitelmaa. ”Siellä olisi nastaa käydä. Se on kuulemma ihan erilainen paikka. Kukaan ei omista mitään ja kaikki omistaa kaiken”, hän kertoi ja hiljeni sitten hetkeksi kuin kunnioittaakseen tuota merkillistä ajatusta. ”Me voitaisiin mennä sinne moottoripyörällä ja käydä katsomassa paikkoja niin kuin jästit. Oltaisiin puristeja”, hän ehdotti sitten ja teki käsillään mahtipontisen kaasutuseleen. Remusta hymyilytti, mutta myös hiukan suretti Siriuksen puolesta. ”Turisteja, Anturajalka. Mutta ei siellä ole semmoista kuin sinä ajattelet. Se on... Kurjempaa”, hän sanoi ja rapsutti ajatuksissaan tummatukkaisen villikon korvantaustaa kuten toisinaan tämän tehdessä koiruuksiaan. ”Siellä on köyhää. Ihmiset tekevät kauheasti töitä ja siellä on likaista ja...” Siriuksen valoisa hymy keskeytti hänen puheensa. ”Sehän siinä nastaa onkin! Ei elitistejä, ei kotitonttuja, ei puhdasverisyyskuraa eikä helppoa tapaa. Voitaisiin ajaa kolhoositraktorilla ja syödä itsetehtyjä blinejä”, hän maalaili mielikuvia innostuneena siitä, miten paljon oli onnistunut selvittämään tuosta ihmeellisestä paikasta. ”Mutta Anturajalka... Et sinä edes pitäisi blineistä. Ja kuka ne muka tekisi. Kumpikaan meistä ei osaa sen paremmin ruoka- kuin siivousloitsujakaan”, Remus huokaisi lempeästi. Sirius huiskautti suureellisesti kättään ja tuumasi: ”Mitäs me semmoisilla. Ei me nyt reissussa taiottaisi, siinähän se Neuvostoliiton ihmeellisyys onkin. Kyllä me kokkaamaan opitaan ja töitä tekemään, eikä tosi kapinallisella sovi liian siistit vaatteet ollakaan.” Tyytyväisenä itseensä mutainen vallankumoussankari otti koiran muodon ja käpertyi puolittain toverinsa syliin kuivattelemaan sinisen pikku nuotion loimussa.
Vankilavuosinaan Sirius muisteli mielellään tuota haaveellista iltapäivää kuvitteellisen akaasian suojassa ja iltaa, joka päättyi kömpelön innokkaisiin hellyydenosoituksiin ja tulevaisuudensuunnitelmiin. He kaksi olivat rakastelleet kuin nuoret koirat, kuten Remus sanoi, tai kuten viljapelto ja kolhoositraktori, kuten mies itse asian mielellään muisti. Vaikka ankeuttajat tuntuivat vievän ympäriltä kaiken ilman ja sydämestä kaiken ilon, mitälie akaasiaa ja matkaa unelmien Neuvostoliittoon nekään eivät voineet karkottaa. Niinä hetkinä kun Siriuksella oli ylipäätään voimia ajatella, hän käpertyi mieluiten sellinsä nurkkaan ja kuvitteli vapautta ja moottoripyörämatkaa, jonka vielä joskus tekisi. Siinä oli sitä jotain.
Kun vapaus sitten koitti, Sirius ei useimmiten jaksanut edes nousta aamuisin. Uutiset maailmalta eivät kiinnostaneet häntä, Remuksen vierailut jaksoivat innostaa vain hetkisen eikä hän lähtenyt moottoripyöräilemäänkään edes silloin harvoin, kun olisi päässyt. Hän makasi likaisissa lakanoissa tukka ja turkki takussa ja silloin tällöin näki ihania, virkistäviä vapauden unia. Yhden tuollaisen unen jälkeen Kuutamo sattui taas käymään. ”Ole kiltti, Anturajalka. Sano vain mihin haluat mennä ja minä vien sinut. Ihan mihin tahansa. En halua että sinä makaat enää yhtään täällä”, hän maanitteli hellästi ja veti peiton rangaksi laihtuneen kumppaninsa päältä. Sirius kierähti selälleen kuin rapsutusta odottaen ja hymyili raukean onnellisesti. ”Ehkä sanonkin, Kuutamo. Minä näin niin eläväntuntuista unta... Muistatko sen mutakylvyn ja akaasiapuun?”, hän kuiskasi ja kohottautui käsiensä varaan istumaan kuin pitkästä kuumejaksosta parantuva toipilas. Remus nyökkäsi ja hymyili kevyesti muistolle: se oli tuonut lohtua yksinäisiin hetkiin monet kerrat. ”Mitä jos nyt tehdään se oikeasti? Otetaan moottoripyörä, lähdetään Neuvostoliittoon... Kilta pärjää kyllä ilman meitä mainiosti, Kuutamo” Siriuksen silmiin syttyi tutun tuikkeen varjo ja hänen rohtuneet huulensa etsiytyivät Remuksen huulille arkaan suudelmaan. Harmaantuva Remus kietoi kätensä toverinsa ympärille ja punoi sormensa tämän rastoittuneeseen tukkaan. ”Anturajalka... Neuvostoliittoa ei ole enää”, hän kuiskasi kuin peläten äänensä särkevän vankilan säröittämän miehen.
Kun he olivat istuneet yli neljännestunnin hiljaisuudessa, Remus ojensi kätensä ja rapsutti toveriaan korvan takaa aivan kuten vanhoina aikoina. ”Minä haluaisin olla kuten ennen”, Sirius tokaisi. ”Anturajalka... Ei se haittaa vaikka me emme enää... Ei se ole niin tärkeää. Sinä olet silti aina yksi kehvelinmoinen koira” Remus naurahti käheästi ja yritti verhota kiusaannuksensa ystävällismieliseen tuuppaisuun. Vankikarkurin suupieli nyki ja hän tuuppasi varovaisen kokeilevasti takaisin. ”Ja sinä penteleen sudenpentu”, hän puuskahti lempeästi. Hiljaisuus peitti taas heidät, mutta nyt sen sävy oli armollisempi. Kello raksutti hiljakseen alakerrassa. Ikkunaa vasten ropisi verkkainen sade. ”Kuule, sinne pääsee nykyään linjavaunulla”, Remus sanoi lopulta ja silitti ystävänsä karheaa poskea kuin uskollista koiraa. Sirius murahti ilahtuneesti vastaukseksi ja tunsi hetken halua nuolaista miehen naamaa.
Linja-autopysäkiltä oli vielä yli kilometrin kävely joen rantaan. Remus asteli tienviertä verkkaisesti sateenvarjon alla ja hänen vieressään jolkotteli musta koira sateen tuoksusta nautiskellen. Perillä he pysähtyivät mykistyneinä seisomaan parkkipaikan laitaan: ei ollut enää sen paremmin joenrantaa kuin arveltua akaasiaakaan, vaan kaiken oli niellyt alleen teollisuushallin aaltopeltinen nurkka. Kaksikko katsoi toisiaan silmiin, ja nuo katseet huusivat julki kaikkien menneiden vuosien murheet ja pettymykset mitään sanoja paremmin. Hetken he seisoivat siinä mitään tekemättä; sitten Sirius ravisti päättäväisesti kosteaa turkkiaan ja lönkytteli hallia kiertävän aidan luo nostamaan jalkaansa. Tilanteen murheelliseen komiikkaan tempautuneena Remus nyökytteli hyväksyvästi päätään ja seurasi sitten koiraa tehdäkseen sille seuraa turhassa ja kusisessa vastaiskussa väistämättömyyttä vastaan.
Puolta tuntia myöhemmin kaksikosta ei enää ollut teollisuushallin ympäristössä muita jälkiä kuin hajumerkki aidalla ja hiukan kissaa suurempi seinäkirjoitus aaltopeltisessä seinässä. ”Lepää rauhassa, mikälie akaasia T: Anturajalka & Kuutamo” siinä seisoi kirjaimilla, jotka kuvastivat niin juhlallista suruaikaa, että ne lähes ylittivät viestin huvittavan pohjasävyn. Vaikka poissa olivat niin moottoripyöräretket, Neuvostoliitto kuin unelmien akaasiapuukin, sateensuojassa linjavaunupysäkin katoksessa alkoi jo itää varovaisia, kylmänarkoja uusien unelmien siemeniä. Ennen aikojaan vanhentunut mies rapsutti lempeästi ennen aikojaan vanhentunutta koiraa, ja lämpimissä, ujoissa kosketuksissa vaihdettiin ajatuksia, joita kumpikaan ei uskaltanut tai osannut lausua ääneen. Herrojen Kuutamo ja Anturajalka sydämessä kuolleeksi luultu puu oli yllättäen kasvattanut hauraan kukinnon.
Kommenttinne ovat kuin rahaa pankissa, paitsi etteivät ne kasvata korkoa vaan allekirjoittaneen kirjoitustaitoa ja -intoa.