Title: Teistä piti tulla legenda
Author: Iloinen Sipuli
Rating: K-11
Warnings: Kielenkäyttö, maininta kuolemasta ja väkivallasta
Genre: Angst, one-shot
Summary: Kun teidät erotettiin, vain toinen muistettiin. Kumpikin kuolitte. Hän ei menettänyt vain yhtä ystävää. Hän menetti molemmat. Fredin kuoleman jälkeen, Lee Jordan PoV.
A/N: 7. kirjassa minua jäi häiritsemään tapa, jolla kaksosten asema sivuutettiin Fredin kuoltua. Frediä ja Georgeahan ei enää ole olemassa, mutta silti kaikki juuttuvat vain suremaan: ”Yhyy, menetimme Fredin”. Georgea ei taideta enää edes mainita, saati sitten Leetä. Siksi olen jo pitkään halunnut kirjoittaa tämän, Lee Jordan on muutenkin aliarvostettu hahmo. Tämä on ensimmäinen julkaisemani ficci, joten kommentit ovat tervetulleita.
Teistä piti tulla legenda
Unohdetut.
Erotus sattui kipeämmin kuin kuolema.
Mutta kuolema on kuin magneetti, siihen ihmiset jäävät kiinni, ja unohtavat kaiken muun.
Kaiken sen, mitä on joskus ollut.
Niin kauan olitte itsestään selvä osa elämääni, kunnes silmänräpäyksessä olitte poissa. Jäin kaipaamaan ja ikävöimään, ja uskoin, että jäisitte ikuisesti elämään muistoihin.
Aikanne loppui kuin seinään. Kaikki ne hetket, kaikki sanat, kaikki vuodet… En ole kuullut kenenkään puhuvan niistä. Perheennekin nyyhkii hiljaa, mutta suree vain puoliksi. Yhtä nimeä toistellen, kuin kahta ei olisi koskaan ollutkaan. Olenko ainoa joka suree heidän menettämistään? Olenko ainoa joka edes muistaa heidän koskaan olleen olemassa?
Toisen kuoltua jouduitte eroon. Mutta kuolema on kuin magneetti, siihen ihmiset jäävät kiinni ja unohtavat kaiken sen, mitä on joskus ollut. Teidän aikanne unohdettiin. Juututtiin suremaan kuollutta, tajuamatta että tässä menetettiin paljon enemmän kuin vain yksi. Menetettiin kaksi, ja samalla yksi kauneimmista kokonaisuuksista, mitä on ikinä koskaan ollut.
Minun parhaat ystäväni, minun elämäni.
Eikä kukaan koskaan voi ymmärtää.
Muistotilaisuudessa heräsin ensimmäisen kerran. Melkein taistelussa tapahtunuttakin enemmän minua järkytti muiden ihmisten sokeus. He kaivelivat ympärilläni nenäliinojaan, nyyhkivät ja huokailivat. Itse kuuntelin aivan vaiti, vailla kyyneleen kyyneltä, jonkun tutun yksitoikkoista muistopuhetta
Puheessa toistui yksi nimi.
Tasan yksi.
Uudestaan, uudestaan ja uudestaan.
Yksikössä.
Hän oli niin hieno ihminen, me kaikki tulemme kaipaamaan häntä…
Äärimmäisen epämiellyttävä, kamala olo valtasi minut. Kaikki tuntui niin väärältä. Kuin olisin juuri tajuamaisillani jotain, mitä en missään nimessä tahdo.
Hän oli luonteeltaan niin iloinen, hän sai meidät kaikki nauramaan.
Taas. Yksikkö. Hän. Epämiellyttävä tunne sisälläni kasvoi syväksi inhoksi, sitten vihaksi. Puristin käteni nyrkkiin ja käänsin katseeni lattiaan. Nyyhkintä ympärilläni vain yltyi.
Hän piristi aina päiväämme…
Kaikki siinä hetkessä tuntui absurdilta, järjettömältä. Kuin olisin ainoa valveilla oleva kaikkien muiden uinuessa voimakkaan lumouksen vallassa. Lasittunein silmin he tuijottivat puhujaa, pyyhkien kyyneleitä poskiltaan. Minkä vuoksi he itkivät?
Voi, miksi hän jättikään meidät…
Olin huomaamattani noussut seisomaan, ja koko maailma edessäni näytti harmaalta ja tyhjältä. Suunnaton viha poltti ja korvensi sisuksiani tajutessani maailman murenevan ympärilläni. Viimeisetkin toivon rippeet olivat poissa. Mitä oli joskus ollut, ei muistanut enää kukaan.
Hän oli esimerkkinä meille kaikille…
Yksikkö, yksikkö, yksikkö. Yksikkö, yksikkö, yksikkö, yksikkö, yksikkö. Mitä oli joskus ollut, ei todella muistanut enää kukaan.
Jäämme kaikki niin kovin kaipaamaan häntä…
Äänet ja maailma sumenivat. Tunsin vain juoksevani kovaa vauhtia pois, pois tuosta kaikesta mitä en halunnut uskoa todeksi. Ehkä joku koetti pysäyttää minut, en enää nähnyt mitään. En pysähtynyt. En tahtonut puhua kenenkään kanssa. En nyt, enkä välttämättä enää koskaan.
Vasta viikko sitten koko maailmani luhistui, mutta jo nyt se kaikki on painunut unholaan. Kuin mitään ei olisi koskaan ollutkaan.
Olen pahoillani, sinua ei muista enää kukaan. Teitä ei ole koskaan ollutkaan olemassa. Lähes kaksikymmentä vuotta painui unholaan muutamassa päivässä. Ikuisiksi ajoiksi. Naiivi kansa osaa muistaa enää puolet, kunnes sekin vähä pian unohtuu. Lähes kaksikymmentä vuotta, vain yksi kuihtunut silmänräpäys.
Tämä erottaminen tappoi molemmat. Niin fyysisestä maailmasta kuin kaikkien mielistäkin. Olen pahoillani, mutta lakkasitte jo olemasta. Edes muistoissa. En kuullut kertaakaan monikkoa, vain yksikön. En kertaakaan kahta nimeä, vain yhden. Silloin tajusin kaiken olevan lopullisesti ohi. Mitään kaksosia ei koskaan ollutkaan. He ovat kuolleet muistoista.
Teistä piti tulla legenda.
Mutta nyt kukaan ei edes muista teitä
Perhettänne en enää tahdo nähdä. Äitinne, kuvottaa katsellakin häntä. Naiiveista naiivein, sokeista sokein vaikka eli kanssanne pidempään kuin kukaan muu. Voi, miksi menetin poikani, hän valittaa. Minun rakas poikani, menetin rakkaan poikani…
Katkera viha polttaa reiän sisuksiini.
Eikö hän koskaan näe menettäneensä kaksi poikaa?
Eikö hän koskaan tiedä omistaneensa kaksi poikaa?
Sinä jäit huomioimatta, sinä jäät unohdetuksi. Kun teidät erotettiin, vain toinen muistettiin. Kumpikin kuolitte.
Lopullisesti.
Katositte, lakkasitte olemasta. Ja niin yksi ajanjakso on tuosta vain poissa, turha silmänräpäys vain, ja alkaa uusi, onnellinen elämä. Joidenkin osalta.
Missään ei ole enää mitään merkkiä siitä, että olisi joskus ollut kaksoset. Korkeintaan joku joskus kuiskaa toisen nimistä, vain toisen, muiden surmansa saaneiden nimien joukossa. Voi Lupin, voi Tonks, voi Fred... Mutta heitä ei muisteta. Miten voi olla mahdollista, että maailman hienoimmat ihmiset yhtäkkiä noin vain häviävät?
Minulle ainakin olitte kaikki, enkä elä hetkeäkään muistamatta merkitystänne tuossa yhdessä elämäni ajanjaksossa.
Muutama viikko tapahtuneen jälkeen itse Valittu puhutteli minua, enkä koskaan unohda niitä sanoja, jotka antoivat minulle aivan liian hyvän kuvan siitä, millaisia ihmisistä on nyt tullut.
”Otan osaa, Lee. Mahtaa olla tosi rankkaa menettää toinen parhaista ystävistään.”
Ainakin viisitoista sekuntia vain tuijotin epäuskoisena ällöttävän viattomia vihreitä silmiä, joista paistoi kauhukseni täysi rehellisyys. Ei hiukkaakaan valhetta tai leikinlaskua, silkkaa avointa tyhmyyttä. Täysin puhdasta ymmärtämättömyyttä.
Ihmiset eivät voi olla noin naiiveja, eivät voi, eivät voi, eivät voi…
Päällimmäiset tunteeni purkautuivat ehkä turhankin nopeasti, mutta oli kieltämättä piristävää nähdä Valittu rähmällään, silmälasit hajalla, nenä veressä, kertakaikkisen typertynyt ilme kasvoillaan.
”Sinun takiasi, JUMALAUTA! SINUN takiasi! MOLEMMAT!”
Se oli viimeinen kerta kun näin ketään heistä.
Ja samalla viimeinen naula arkkuun.
He olivat todella lopullisesti poissa, muistoista, mielestä, kaikkialta. Kukaan ei koskaan voisi ymmärtää.
Nyt en muuta kuin vaella päämäärättömästi, vailla kotia, vailla mitään. Haluan vain mahdollisimman kauas. Ehkä minäkin voin aloittaa uuden elämän, täysin uutena henkilönä, uudessa paikassa. Teeskennellä unohtavani vanhan elämäni, vaikka tiedän etten koskaan siihen pysty.
Olen kuitenkin nyt toinen henkilö, vanhaa minua ei enää ole. Tein itsemurhan teidän kuoltuanne. Kolmikkomme on mennyttä. Enää jossain päin maailmaa yksi tuntematon raahaa raskaita muistoja mukanaan. Raahaa eteenpäin, vain koska pelkää olevansa ainoa, jolla ne enää on.
Teistä piti tulla legenda.
Mutta olette nyt jo kadonneet.
Tapahtui mitä tapahtui, mutta teitä ei enää ole.
Weasleyn kaksoset ovat poissa.