Writer: Duzku
Beta: -
Ikäraja: S
Genre: angst, romance, pakkoavioliittolaki
Pairing/Characters: Remus Lupin/Ginny Weasley, Remus/Ron, (Ron/Hermione, Ron/Pansy, Hermione/Percy jne.)
Disclaimer: Kaikki taitaa kylläkin kuulua rouva Joannelle. Minä vain leikin.
Warnings: suurta ikäeroa ja pientä itsetuhoisuutta
Summary: Ensimmäisenä Ginny lyö.
Se mitä Remus ensimmäisenä tekee, on puolustautuminen.Naimalaki eli pakkoavioliittohaaste, Rare10, Genrehaaste IIIA/N: Tämä tuli kyllä suoraan nyt pakkoavioliittohaasteesta - yritin spekuloida mikä parivaljakko toimisi Pottereista mahdollisimman huonosti, ei mun ollut tarkoitus kirjoittaa mitään. No, näette tuloksen, kun en voinut estää itteäni. Taustalla on siis yksinkertaisesti pakkoavioliittolaki, joka velvoittaa jokaisen taikakansalaisen menemään naimisiin/saamaan lapsen, ja parit on sidottu taikavaloilla yhteen siihen saakka, kunnes laps on syntyny.
AU, koska Remus elää porskuttaa vaikka Tonks on kuollut, ja koska Harry-poju ei elä.
Remus/Ron on täysi vahinko, ja hups, että tästä tuli näinkin Teddykeskeistä
Seisoskellaan ulkona, kierrellään ympyröitä, Remus polttaa ja näkee menneisyytensä aaveita.
// Spin-off/Itsenäinen jatko:
Vedenselällä, S, Pansy/Ron
Tuomiollako tavattua
Samalla kun Remus saa tietää kuka hänelle tuomitaan, hän saa tietää myös sen, mitä on osannut jo järkeilemällä arvella: sen, ettei hänen ole pakko, koska hän on jo saattanut maailmaan yhden lapsen.
”Lapsen, jonka äiti on kuollut. Kaksi kuukautta sitten”, hän toteaa tyynen purevasti, pinnan alla kasvaa erimielisyyden nostattama raivon aalto. Laki on Lucius Malfoyn kaltaisten miesten hengentuote. Miesten, joiden elämäntehtävä on jatkaa sukua, ja mikä tärkeintä, säilyttää taikuuden elinvoimaisuus.
”Näyttää siltä, ettei tästäkään sodasta opittu mitään” Kingsley jyrisee, ”Ne paskiaiset. Tämä on ehdottomasti viimeinen poliittinen ratkaisu, joka tällaisina aikoina pitäisi tehdä.”
”Tämä tällainen... Epäluuloahan tämä vain luo”, Arthur Weasleyn kasvot ovat sherrylasin takana vaisut. Remus suhtautuu häneen väistämättäkin erilaisella varovaisuudella kuin aiemmin, vaikka hänestä tuntuu, että tapahtumat hädin tuskin koskettavat häntä.
”Susta olis pitäny tehä taikaministeri, Kingsley.”
”Tässä ollaan moni samaa mieltä.”
Entisen Feeniksin killan päämajan keittiössä näkyy kokoelma väsyneitä, koloille vetäytyneitä kasvoja, sodan näivettämiä, surun syömiä vieraita läheisiä. Lee Jordan ja George Weasley näyttävät yhtä ikääntyneiltä kuin vanhimmatkin heistä; toisen syvään kurttuun painunut otsa, toisen kaksoisveljen kuolemaa sammuen kunnioittaneet silmät.
Sherry ja tuliviski kiertävät. Äänet nousevat kiivaiksi, kun joku keksii heittää aiheesta rivoa huulta. Äänet laskevat, kun joku muistaa sodassa kuolleita. Sorina vaimenee. Lakkaa. Alkaa taas. Jokaisella on mielipide, joillakin otsaa ja tarve tuoda se esille. Jokaisilta kasvoilta paistaa kuitenkin sanaton alistuminen.
Remus lähtee, kun puhe kääntyy sankarikuolemiin, voittoon, taas naimalakiin ja sitten takaisin sankariin, Harryyn.
Molly nousee essuaan siloitellen. ”Remus, kukaan ei syytä sinua”, Molly yrittää hymyillä huulet vapisten. ”Olisi voinut käydä huonomminkin. Olette tervetulleita vaikka joka päivä, ja nimijuhlat pidetään tietenkin meillä.”
Teddyn pinnasänky on kova pala. Valkoiset pinnat, levypäädyt, verho. Sänkyä katsellessaan Remus on taas Notkossa, nojaa ovenkarmiin Siriuksen leuka olkapäällään ja he molemmat hymyilevät leveästi Jamesille, joka selostaa kuin huispausottelua kaiken, mitä Harry-poika ikinä tekee, säpsähdykset, tuhinan, pienten kasvojen kurtistuksen. Poika nukkuu nyt, mitä James aikoo sitten, kun tämä herää?
Loppujen lopuksi Remuksella ei ollut vaihtoehtoja. Niitä oli, mutta ne olivat vain nimellisiä sellaisia, vaihtoehtoja, jotka eivät todellisuudessa olleet vaihtoehtoja.
Notkossa oli pinnasänky, jonka kopiota Remus tuijottaa hiljaisessa huoneessa kuin aavetta. Enemmän hän kuitenkin tuijottaa punahiuksista naista kuin aavetta.
Tuntui rikokselta, ettei Teddyllä ollut äitiä, mutta vielä enemmän hän tuntee itsensä rikolliseksi nyt, kun Teddyllä taas on äiti.
Ginny ei ole Lily, Remus muistuttaa itseään kädet vapisten koskettaessaan entistä oppilastaan, perheystäväänsä ja entisen rakastettunsa kummipojan kihlattua ajalta ennen sankarikuolemaa, sankarihautaa ja muistopäivää. Niitä kaikkia vietetään samana päiväyksenä: Voiton kunniapäivää, Harry Potterin muistopäivää ja Hänen-joka-jääköön-nimeämättä kukistumispäivää.
Remuksen täytyy muistuttaa itseään vielä siitäkin, ettei Ginny ole aave; hän on lihaa ja verta ja raivoa ja kyyneliä. Samalla hän tietää sykäyttävän mahtavasti – se on kuin rintaan ammuttu luoti – ettei Ginny ole myöskään Sirius, ei koskaan Tonks. Ei ikinä edes Lily.
Ensimmäisenä Ginny lyö. Väärin, aivan ensimmäiseksi hän tarkistaa, ettei Teddy ole kotona, sitten vasta hän tuuppaa Remusta rintakehään, pakottaa ihmissuden puolustuskannalle, perääntymään, ja huutaa. Ginny raivoaa. Hänelläkin on mielipide, mutta siinä, missä useimmilla on sydämessään toivottomuus ja hyväksyntä, vaikkakin vastahakoinen, Ginnyllä on rinnassaan roihuava tuli, tahto ja toivo epäoikeudenmukaisuuden pakottamisesta alas ja suoraan helvettiin, sinne minne sen ajajista kuuluisi joka ikinen!
Se mitä Remus ensimmäisenä tekee, on puolustautuminen. Sitten hän pakenee. Hän on ollut väärässä: Ginny ei ole hänen poikansa äiti eikä koskaan tule olemaankaan.
”Anteeksi”, hän silittää Ginnyn hiuksia. Ginny paiskaa hänen kätensä irti hiuksistaan, Remus seisoo hetken rajalla, liu'uttaa hitaasti sormensa kosketuksiin tytön jännittyneen niskan kanssa, hieroo. ”Anteeksi. Minä ajattelin, että se olisi sinulle helpompaa.”
Nainen ei vastaa. Tyttö. Nainen. Remus kurtistaa kulmiaan, hän kurtistaa kulmiaan nykyään huomaamattaan aina, tyttö, vaiko sittenkin nainen? Tällaisena hetkenä, kun sisukkaasta nuoresta naisesta on kuoriutunut kyynelehtivä, sulkeutunut nuori tyttö, Remus tuntee itsensä likaiseksi. Tässä hän kajoaa oppilaaseen. Tyttö voisi olla Jamesin lapsi, Siriuksen lapsi. Hänen oma lapsensa.
Hän on vihainen järjestelmälle, suorastaan raivoissaan. Raivoissaan omasta puolestaan ja Ginnyn puolesta ja Georgen puolesta, George on naitettu Hannah Abbotille, joka ei ole koskenutkaan Georgeen enää sen jälkeen, kun on varmistunut odottavaksi. George ei ole yrittänyt saada häntä pyörtämään, George ei ole aikoihin ollut kotona, ja Molly on ainoa, joka vouhottaa, läiskii keittoa lautasille, hymyilee kireästi, kun he Teddyn ja Ginnyn kanssa riisuvat viittansa naulakkoon ja istuvat perhepöytään, pöytään, jossa Ron tuijottaa sitkeästi vastapäistä kaapinovea, Hermione yrittää Percyn vierestä pyytää katseellaan kaikilta anteeksi ja George puuttuu, Hannahkaan ei käy.
”Minä luulin, että te Hermionen kanssa”, Remus kysyy hiljaa Ronilta erään kylmäkiskoisen illallisen jälkeen. Ron nojaa ulkoseinään kädet puuskassa, puree huulta.
”Joo, me luultiin”, hän murahtaa hiljaa. Remus odottaa, tuuli yltyy ja heittelee kummankin pitkiksi venähtäneitä hiuksia vasten pimeitä peltoja.
”Me ei… Tai siis. Siinä vain kävi niin”, Ron takeltelee vastahakoisesti. ”Minä en vain... En kysynyt, ja Hermione ajatteli, etten aikonut, ja sitten siinä kävi niin – näin.”
”Niin”, Remus nyökkää. Ron vilkaisee häntä.
Sitten Remuksen on pakko kysyä, vaikka hän näkee, että Ron on vajonnut jonnekin, missä on vielä hän ja Hermione ja Harry, jonnekin, missä heillä on avoin tulevaisuus, jossa häntä ei ole taiallisin valoin kahlittu Pansyyn: ”Ei kai sinua haittaa, että olen siskosi kanssa?”
Ron hätkähtää. ”Ei, ei! Vaikka...”
”Vaikka mitä?”
”On se vähän outoa, kun ajattelee, että Ginny makaa –”, Remus hätkähtää henkisesti, ”– isän ikäisen miehen kanssa, mutta”, Ron epäröi sukankärkiään tuijotellen, ”Ei se ole niin paha, kun se olet kuitenkin sinä. Siis, et niin paha kuin vaikka Justin. Tai joku –”
Remus arvelee, että Ron oli sanoa
joku luihuinen. Remus tarttuu Ronia olkavarresta. ”Pääset hänestä eroon, kun lapsi on syntynyt, jos siltä tuntuu. Kestät kyllä siihen saakka.”
Ron nyökkää. Aataminomena liikkuu hänen nielaistessaan. He iskevät vaimeasti rystyset yhteen, Ron jää ulos, Remus kiipeää sisälle ja pudistaa kieltävästi eteisessä päivystävälle Hermionelle.
”Mutta –” Hermione näyttää ja kuulostaa melkein anovalta. Remus kohottaa kätensä.
”Hermione, kuuntele. Ei. Nyt ei ole aika.”
”Mutta minä –”
”Se ei ole sinun syysi. Siinä kaikki, mitä sinun nyt tarvitsee tietää.”
Remus hymyilee lempeästi Hermionen älykkyydelle. Naisella on hyvä sydän, mutta huolensakin keskellä tämä osaa antaa periksi, antaa tilaa toiselle. Hetkeksi Remus laskee kätensä Hermionen olkapäälle. Kävi miten kävi, tässä hetkessä kaikki on niin hyvin kuin suinkin saattaa olla.
Hetkeksi aikaa kaikki kolahtaa sopivasti raiteilleen. Remus huomaa hymyilevänsä Ginnyn hikisille huispausvaatteille, jotka leviävät vierashuoneesta käytävään saakka, huomaa olevansa onnellinen, kun Teddy saa Ginnyn nauramaan, kun Ginny pyörittää Teddyä ympäri ympäri pitkin pienen pihan sateesta liukasta nurmikkoa, kun Teddy kikattaa, kietoo pikkuiset sormensa Ginnyn hiuksiin, kun Teddyn omat tuuheat untuvat muuttuvat väreillen samanlaisiksi leiskuvan oransseiksi.
Remus tajuaa vasta myöhemmin, kuinka onttoa kaikki oikeasti on, kuinka surullista, kuinka hiljaisen painostavaa.
Hän ei yritä saada Ginnystä äitiä lapselleen, ei yhdellekään lapselleen. Hän ei yritä saada Ginnyä viereensä nukkumaan, ja vaikka hänen ei enää tarvitse muistuttaa itseään siitä, kuka Ginny on, Lily ja Tonks ja Sirius ja James ja Harry iskeytyvät välillä hänen lävitseen niin, että on vaikea hengittää, siten, että susi hänen sisässään ulvaisee, käpertyy kokoon ja hän on vain potkittu yhdeksi sulautunut massa, ginnysiriuslilyjamesharrytonkssiriusginsjhly.
Joskus raiteiden sitten on pakko päättyä. Jouluaatonaattona Remus paketoi Teddyä toppahaalariin, myssyihin ja tossuihin. Poika saa jo istua, mutta anna olla että villavaatteilla päällystettyä lasta on vaikea saada mahtumaan vielä haalariinkin. Ginny kietoo villahuivia kaulaansa. Hän hymyilee väkinäisesti.
”Hei, meidän ei ole pakko mennä”, Remus huokaisee. Tietenkin Ginny tuhahtaa takaisin, totta kai mennään. Rouva Weasleyn glögi on parasta, seura lämmintä ja perhe tärkein, ainakin jouluna.
Perillä Kotikolossa vastaanotto on sydämellinen, heidät vedetään useampaan syliin jo ennen kuin he ovat saaneet huivit ja viitat yltään. Teddyn riisuminen ei onneksi ole yhtä vaikea toimi kuin pukeminen.
”Haalari? Meillä pistettiin viitat ja turkikset”, Fleur kysäisee vilpittömän uteliaasti.
”Lily oli jästisyntyinen, Harryllakin oli pienenä haalari”, Remus väläyttää pikaisen hymyn. Siinä taas yksi asia, jossa hän on ottanut mallia Lilystä, lähes vaistomaisesti.
Remus astuu olohuoneeseen Teddy sylissään. Saman tien häntä vastaan iskee kireä ilma, samalla hetkellä alkaa huuto.
”Saatana, miten te kaikki kestätte – minä – sinullahan on kaikki hyvin, ei hemmetissä, älä tule puuttumaan tähän!”
”Ron! Minä en – tarkoittanut sitä niin –”
”Aika hyvin tarkoitit aiemmin, lähdit veljeni matkaan ja unohdit minut –”
”Ei se mennyt niin!”
”– me ei koskaan puhuttu, et tullut pyytämään edes anteeksi, ja –”
”Ron! Helvetti, sinä sanoit, ettei meistä koskaan tulisi mitään!”
Lämpötila laskee kertaheitolla muutaman asteen, ja Remus, joka on painanut Teddyn pään rintaansa vasten ja mutissut kiireesti
hiljutus heti huudon alettua, katsoo kumpaakin, Ronia ja Hermionea, suu tiukkana viivana. Hänestä tuntuu väsyneeltä.
”Hitto. Tulit itse kysymään – Merlin, tulit kysymään, onko okei teidän mennä Percyn kanssa naimisiin.”
Hiljaisuus jatkuu. Ja jatkuu. Paikalla on varmaan puolet suvusta, ja siihen nähden täytyy olla jokin ennätys, ettei huoneessa tunnu olevan ketään keskellä mattoa silmät salamoiden seisovan kaksikon lisäksi.
Pitkältä tuntuvan ajan lopuksi Ron heittää kädet sivuilleen. ”Mitä? Olet päästäsi vialla vielä pahemmin kuin luulin, jos ajattelet, että olisin siinä kaivanut mitään sormusta takataskusta, tai jotain.”
Tilanne lähtee hitaasti purkautumaan. Ron pudistaa tuskistuneena päätään, torjuu Billin käden ja astelee kohti ovea. Ihmiset liikahtelevat.
Remus hymyilee Teddylle, joka ei onnekseen tiedä mistään mitään. Hän peruu loitsunsa ja silittelee poikansa hailakansinisiä hiuksia, antaa asioiden rauhoittua ennen niihin puuttumista –
”Ron! Ron, kuuntele, me – se voidaan vielä perua, sitten kun tästä päästään, sitten –”
”Pansy ei voi saada lasta.”Remus löytää Ronin taas ulkoa, seinän vierestä, ikkunan alta. Missään ei ole jälkeäkään lumesta, talvesta kielivät vain kylmyys ja purevat puuskat.
”Jos haluat puhua, minä olen tässä”, Remus tyytyy sanomaan ennen kuin pistää tupakaksi. Ron ei edes vilkaise häntä. Tai vilkaisee, mutta vain arkunnaulan palavaa päätä.
He seisovat siinä pitkään, eikä kukaan tule edes katsomaan. Ikuisuuksien kuluttua Ron puhkeaa puhumaan: ”Hemmetti, ei… aavistustakaan. Ja nyt… Hermy...”
Remus antaa Ronin etsiä sanoja. Remus ei ole ainoa, jonka mielessä esimerkillisen tyhjät sanat tulevat kaikumaan pitkän aikaa, Ron ei onnistu huijaamaan häntä. Ron ja Hermione ovat surullisen tyhjässä tilassa, jossa heidän välillään on elämä ja kilometrejä enemmän kuin maapallolla.
”Mistä sen olisi voinut tietää. Nyt on joka tapauksessa liian myöhäistä”, Ron purkaa etsittyään sanoja.
”Onko se totta, mitä sanoit Pansysta?”
”On”, Ron paukauttaa.
”Onko sitä tutkittu Mungossa?”
”Kyllä.”
Remus nyökkää ja puhaltaa savua mustenevaan iltaan.
”Mistä asti sinä…”
Itse asiassa… Remus ei tiedä. ”Jostain syksystä.”
Kai siitä asti kun Ginny alkoi hukuttaa itseään huispaukseen, hänen mieleensä juolahtaa. Hitto, että hänen lapsellaan on kaunis lapsuus.
”Tahdotko?”
Ron tuijottaa syrjäkarein hehkua hämärässä, Remus odottaa käsi ojennettuna, Ron epäröi, tuntuu olevan kahden vaiheilla.
”No… okei.”
Ron ottaa henkäisyn ja peittää yskäisyn.
Remus röökää, Ron jyystää huulta. Kumpikin on silmistään sidottu horisonttiin, kumpikaan ei tunne kylmyyttä.
Kun peltoa ei enää erota taivaasta, Ron tokaisee yllättäen kiihkeästi: ”Harry ei olisi antanut tämän mennä näin.”
Kieltämättä Remus on samaa mieltä, mutta toisaalta Harrykaan ei ollut ihmemies. ”Ginny ei hyväksy.”
”Miten teillä menee?”
”Ihan hyvin.”
”Miten Ginny… Siis, tuntuu vieläkin tyhmältä...”
”Emme me muuta kuin asu yhdessä.”
”Ai, ettekö te...” Ronin punastumisen voi aistia.
”Ei. En koskaan pakottaisi häntä mihinkään.”
”Miksi sitten?”
”Ajattelin, että se olisi Ginnylle helpompaa.”
”Entä jos ei ole?”
Niin. Entä jos ei ole. Remus näkee silmiensä takana punaista, räiskyvät hiukset, itkeneet silmät, ja hänen tekee jotain ensimmäistä kertaa elämässään mieli tumpata tupakka omaan käsivarteensa.
Ilta päättyy sopivasti vielä yhteen vääjäämättömään tapaukseen. Kiskot on väännetty paikoiltaan ja juna suistuu alas.
Ginnyn sanat kaikuvat Remuksen päässä yön, päivän ja yön
Saatanan pervo! Suunnittelit tämän alusta asti, olisi pitänyt varoa jo koulussa, pedofiili, muistoissa elävä narsisti!Kolmantena yönä riidan jälkeen – Remus myöntää laskeneensa – Ginny tulee takaisin omilla avaimillaan. Remus ei ole nukkunut pariin yöhön.
Kumpikaan ei sano sanaakaan, kun Ginny haparoi tiensä Remuksen ja Teddyn huoneeseen. Sängyssä ei ole liikaa tilaa, mutta sen verran kuitenkin, että he mahtuvat saman peiton alle. Remus kietoo kätensä Ginnyn ympärille, Ginny vaipuu uneen ja kuorsaa kevyesti, Remus ei saa vieläkään unta. Hän hengittää vaikeasti sydämessään majailevan palan ohi ja makaa tuijottaen verkalleen kieppuvaa kattoa, maagisia tähtiä ja galakseja, tähtisumuja, planeettoja, kiertolaisia.
Remus tulee Teddyn kanssa ostoksilta ja törmää suoraan keskelle pakkaamista.
”Mitä nyt?”
”Hei, Remus”, Ginny huokaa katsetta vältellen. ”Minä taidan lähteä.”
”Kuinka pitkäksi aikaa?”
Ginnyn paitoja viikkaavat kädet pysähtyvät. Remus tietää, ja hiukan se helpottaakin. Helpottaa ihan… No, helvetisti, Siriuksen sanoin. Remus ei osaa kuitenkaan sanoa mitään, tuntuu siltä, että pitäisi. Ginny käännähtää Remuksen suuntaan, Remus ihaileerakastaa Ginnyn leiskuvia, kapinallisia silmiä ja hulmahtavia hiuksia, rakastaa, ei koskaan niin kuin pitäisi. Nainen, tällä kertaa tässä on nainen, pyyhkäisee hiuksia korvan taa. ”Varmaan ikiajoiksi. Ensin Irlantiin, tarjosivat paikkaa Vieriän Vihureista.”
”Entä sen jälkeen?” Remus ei ole koskaan kuullutkaan Vihureista.
”En tiedä vielä.”
”Hyvä on.”
He seisoskelevat hetken. Teddy nukkuu kopassa keittiön ovensuussa, sormi suussa, oranssi hiustupsu lakin reunan alta hupsuttaen.
”Olen… pahoillani”, Ginny puree huultaan.
”Älä ole.”
”Minä… Sinä toivoit kuitenkin jotain, ja sitten… Niin, ei tästä tule mitään.”
”Niin, no...”
”Voinko tulla katsomaan Teddyä?”
”Totta kai, Teddylle tulee ikävä”, Remus hymyilee. Ginny nauraa, taputtaa Remusta olkapäälle, eikä Remus osaa kuin tuijottaa kapeiden hartioiden perään. Miten sen sanoisi, ettei hän koskaan oikeasti tahtonut Ginnyltä mitään, ei pyytänyt, ettei Ginny ole velkaa mitään – Remus eksyy katsomaan Teddyä. Ajatukset pysähtyvät.
Ehkä hän sittenkin toivoi ja tahtoi. Äitiä lapselleen, mutta eikö se riitä, Remus pohtii, ettei hän toivonut itselleen mitään, ei hän toivonut – seksiä, ei todellakaan, ei edes… Tai ehkä ymmärrystä, mutta Ginnyhän ymmärsi, eikö?
Ginny läväyttää kasan huispaussuojuksia avonaiseen putkikassiin eteisen lattialle. ”Ainakaan sinun ei tarvitse enää katsella näitä romuja pitkin lattioita.”
Remuksesta on hyvä merkki, että Ginny jaksaa nauraa ja hymyillä.
”Vieriän vihurit?” Ronin silmissä käväisee innostunut palo. ”Se nouseva joukkue? Ne lähti jostain Saukkonummen kokoisesta kylästä. Silti se joukkue pelaa kohta maajoukkuetasolla.”
Remus hymähtää. Hän lusikoi teehensä sokeria.
”En voi uskoa, että Ginny pääsee pelaamaan ihan oikeasti!”
Ei voi Remuskaan, mutta hän ei sano sitä. Hän kurkkaa viereisellä tuolilla nököttävään koppaan, josta Teddy junior katselee suurin silmin ympärilleen ja näyttää siltä, kuin yrittäisi tunkea koko helistintä suuhunsa. Teddy on täysin rakastunut Ronin hiuksiin, kuten Ginnynkin.
Ron katsoo myös Teddyä. ”Hermione on raskaana”, Ron möläyttää.
”Ai niin vai?”
”Joo.”
Remus sekoittaa teetään, katselee Ronia. Noidankattila on keskipäivällä keskellä viikkoa hiljainen. Ronilla on kotiopiskelupäivä.
”Ne kävi eilen meillä”, Ron sanoo vaikeasti. Remus nyökkää. ”Percy ei tullut edes sisälle. Hermione pyysi anteeksi. Kaikkea.”
”Kai sinä annoit anteeksi, kaiken?”
Ron katsahtaa Remukseen ja jatkaa sokeripalojen napsauttelua sormenpäillään. ”Joo. Tai siis, en tajunnut sanoa sitä siinä, mutta kyllä minä oikeasti.”
Ei oikein tiedä mitä pitäisi sanoa. Remus muistaa Ronin ja Hermionen riidan, josta on vasta hädin tuskin kahta viikkoa, mutta toisaalta, hän tietää jo kokemuksesta, että tällaisissa asioissa voi tapahtua nopeita, rehellisiä muutoksia itse kunkin pään sisässä ja sydämessä.
Remus kaivaa tupakka-askin takkinsa sisästä – ja pistää sen takaisin. Teddyn takia. Edes tällä tavalla hän voi yrittää olla hyvä isä.
”Minä –” Ron nielaisee.
”Sano vain.”
”En… tai siis, en tiedä. Hermione vaikuttaa nyt ihan onnelliselta.”
Remus on ajatellut samaa. Häneltä jos kysytään, Hermione on vain syyllisyydentuntoinen siitä, missä järjestyksessä asiat hoiti. ”Entä sinä? Oletko sinä onnellinen?”
Ron tuijottaa pitkään ulos ikkunasta. Teddy ähisee heidän vieressään.
”Joo, ehkä”, Ron kohauttaa harteitaan. ”Tai siis, kun on kuitenkin ikävä Harrya, ja rakastin Hermionea, tai siltä minusta ainakin tuntui. Tuntuu joskus vieläkin. Ja Pansy...”
Ronin jalat kumisevat jykeviin pöydänjalkoihin puisen levyn alla. ”Se ei syö, enkä minä osaa laittaa ruokaa. Se ei käy töissäkään, se sanoo, että se on kasvatettu niin, että se ei saisi tehdä mitään.”
Heidän jalkansa osuvat yhteen pöydän alla, väreet kulkevat odottamatta ylös pitkin Remuksen reisiä –
hän kuvitteli ettei sitä tulisi tapahtumaan enää koskaan! – ja Remus nojaa hiukan eteen, hän tahtoo kuulla.
”Tämä tuntuu vähän samalta kuin puhdasveristen liitot muutenkin. Mitä niistä nyt aina sanotaan, tiedät kyllä. Valtava talo ja rikkauksia, ja sisällä – puff, ei mitään.”
Ja kyllä Remus tietää. Sirius oli sentään Musta, kuten Doreakin. Hän sentään kuunteli monetmonet yöt Siriusta, ja selväksi tuli se, ettei Sirius koskaan tahtonut ei ikinä milloinkaan pakottaa ketään sitoutumaan kehenkään.
Teddy alkaa kitistä. Remuksella on valmiina sosepurkki ja sellainen pehmeä lusikka ja ruokalappu, harso ja tarpeeksi paperia. Tuttipullokin löytyy.
Lusikka kulkee purkin ja pojan suun väliä. Teddy on kuin nälkäinen linnunpoika, kun hiuksetkin vaihtavat väriä oranssin ja kirkkaankeltaisen välimailla. Ohi kulkee noitia ja velhoja ja Remus hymyilee Ronille, joka katsoo omituisesti – vaikka eihän Remus sitä nyt tule ajatelleeksi – ja taikoo sokeripaloja ilmaan.
Samoihin aikoihin, kun Hermionen ja Percyn tyttären nimeäjäisistä on sovittu, Ginny palaa takaisin Irlannista.
Yllätys on suuri, kun Remus näkee ilmiintyjät ikkunasta keittopadan äärestä. Ginnyn hiukset hulmuavat vapaina, lyhyen hameen helmat heilahtelevat ja pisamaisilla kasvoilla hehkuvat nauru ja onni. Remus tunnistaa myös Ginnyn rinnalla rientävän tulijan.
”Remus!”
”Ginny? Ja hei, Seamus.”
Ginny sukii hiuksiaan. ”Tultiin katsomaan Teddyä – ja sinua.”
Remus päästää heidät sisään. Teddy horjahtelee pitkin keittiötä innostuneena tulijoiden huomiosta. Remus jatkaa keiton maustamista ja tarkkailee nuorta pariskuntaa.
Nämä kaksi eivät voi olla mitään muuta kuin pariskunta. Sivukatseet, viipyvät kosketukset ja yhteisymmärrys, se kaikki kertoo Remukselle paremmin kuin Ginnyn tunnustus kuinka yhteensopivasta rakkaudesta on kyse. He ovat tavanneet ottelussa, pitkästä aikaa, lähteneet kahville ja unohtaneet muun maailman.
”Ginny”, Remus hipaisee naisen käsivartta. ”Puhutaan.”
Ginny näyttää itsevarmalta ja eläväiseltä. ”Minä –”
”Ei tarvitse sanoa mitään. Tahdoin kaiken aikaa antaa sinulle mahdollisuuden juuri tähän.”
Se yllättää Ginnyn. Remus hymyilee.
”Ai? Minä…” hetken Ginny etsii sanoja. ”Sanoin joskus vääriä asioita. En koskaan ajatellut niin.”
Remus nyökkää. Hän on tiennyt sen.
”Ja ehkä tarvitsinkin kaiken sen ajan ennen kuin etsin mitään uutta Harryn jälkeen. Kiitos.”
Suukko, jonka Ginny suikkaa Remuksen poskelle, tuntuu tavallaan oikealta. Se summaa koko aiemman syksyn ja talven, riidat ja hiljaisuuden, etäisyyden ja rauhan.
Teddy ei tahtoisi päästää heidän vieraitaan lähtemään.
Remukselle päästäminen ei koskaan ole ollut näin helppoa.
Kotikolo on jälleen kerran täynnä, kun onnelliset Hermione ja Percy paljastavat lapsensa nimen. Gerda Rose Harriet.
Fleur, Hermione ja Molly puhuvat yömyöhään lapsi- ja naisasioista, yrittävät saada Remustakin mukaan, mutta Remus kieltäytyy. Kesäkuun yö on lempeä. Ron ilmaantuu takapihalle Remuksen viereen, kun Remus vetelee sauhuja kolmannestaan.
”Mikä on olo?” Remus kysäisee. Ron kohauttaa hartioitaan.
”Ei se sattunut yhtään niin paljon. Lapsi vaan näyttää siltä, että seuraavaksi joku tulee sanomaan, että se on minun.”
Remus ymmärtää. Hän tökkää Ronia kyynärpäällä kylkeen, Ron hätkähtää ja Remus melkein tirskahtaa. Vittu mitä. ”Kuulitko jo Ginnystä ja Seamusista?”
”Joo, kuulin. Ihan pöhköä.”
”Tehtiin siitä virallista heti viime viikolla. Ginnyn ei tarvitsisi olla enää missään tekemisissä minun ja Teddyn kanssa.”
Kumpikin heistä virnistelee.
”Onko sinulla koskaan ikävä… tiedäthän?” kysymys on haparoiva.
Oikeastaan Remus ei tiedä. Hänellä on niin monta, joiden tahtiin hän välillä hengittää, ja koska melkein jokainen hänen kaipaamansa on kuollut, hän ei siis joskus hengitä ollenkaan. Mutta, kun hän vilkaisee Ronia ja hymyilee tahtomattaankin, vastauksia on silti vain yksi. ”Ei. Totta kai kaipaan, mutta näin on hyvä.”
Ja helvetti, he viettävät yhteisen yön Kotikolon yläkerrassa, Ronin huoneessa, jonka yläpuolella ullakolla paha henki pitää edelleen meteliä Ronin pyjama yllään.
Kun koittaa uusi syksy, kurahaalareiden ja keltaisten lehtien aika, seisoo entisöidyn Tylypahkan maille perustetulla laajalla hautausmaalla kolme miestä, joista keskimmäinen vasta polvenkorkuinen, käsi kädessä ja päät painettuina, kasvot hymyssä.
Vaatimattomaan valkeaan kiveen on kaiverrettu vain nimi, syntymäpäivä ja kuolinpäivä. Ei sitaatteja, sitaatteja saa täällä etsiä muualta.
”Mitä helvettiä Harry ajatteli”, Ron kysyy ääni käheänä. Remus ei kysy, mutta hän arvaa, että tämä on ensimmäinen kerta, kun Ron käy täällä. Remus katsoo hiljaa kaikkia kynttilöitä, seppeleitä ja kukkia parhaiden ystäviensä pojan haudalla ja ajattelee tehneensä parhaansa jo tyrmätessään kaavaillun kolmimetrisen marmoripaaden. Näistä huomionosoituksista Harry olisi kiusaantunut, kullattua muistomerkkiä Harry olisi vihannut.
”Ehkä meistä kukaan ei koskaan tule ymmärtämään”, Remus sanoo rauhallisesti. Ron pyyhkii kyyneliään takin hihaan.
”Idiootti”, Ron mutisee.
Remus muistaa hetket jälkeen Voldemortin kukistumisen, kauhun, epätietoisuuden ja helpotuksen hetket. Sen, kuinka kaatuneet päätettiin haudata tänne, Britannian turvallisimpaan paikkaan. Sen, kuinka tuhannet etsivät toisiaan, kyselivät, kuiskailivat, nauroivat, itkivät…
Remus parantaa otettaan Teddyn kädestä. Teddy pyristelee irti ja Remus antaa pojan lähteä omilleen.
Hän laskeutuu Ronin viereen. ”Harry olisi kyllä hyväksynyt.”
Ron hymähtää silmäkulmaansa hieroen. Remus hymyilee, vaikka on juuri heittänyt yhdet terveiset Tonksille ja toiset Fredille. Siriuksella ei ole hautaa, James ja Lily ovat toisaalla. Yhtä kaikki heistä jokainen on samassa paikassa, aina ja ikuisesti hänen sydämessään.
Remus varmistaa, että Teddy on tallessa, ja nykäisee Ronin kaulahuivia särkeäkseen kipeimmän. Ron kallistaa itseään hänen suuntaansa.
He ovat ihan hyvä pari, ainakin yhtä hyvä kuin kuka tahansa muukin. Remus ymmärtää senkin, että tavallaan Ron tahtoo pitää Pansysta huolen, vaikka Ronista tuntuu, ettei sellaista saa myöntää. Jokainen rakkaus on erilainen, ja Ron on Remukselle Ron, ei Sirius eikä Tonks eikä Ginny.
Ron nousee, puhdistaa polvensa ja lähtee huudellen Teddyn perään. Silloin Remus onkii takkinsa sisästä kynttilän, sytyttää sen ja laskee maahan, haudalle Harryn haudan viereen. Valkean, aution kiven eteen.
Remus sytyttää tupakan. Hän nousee ylös, ja hymyilee suupielestään molemmille, Harrylle ja Malfoyn pojalle, ja harppoo kiinni rakastettunsa ja oman poikansa, joka on jo nyt aivan samanlainen kuin äitinsä vihreine suortuvineen Tonksin vanhempien lahjoittamassa lyhyessä viitassa, tavoittelemassa lentäviä lehtiä ja Ronin taikasauvaa.
Eikä hymyä enää tarvitse tavoittelemalla tavoitella. Ei-niin-onnellistenkin aikojen jälkeen se on yhä olemassa.