Kirjottanut: Minä
Beta: Fereth, kiitokset sinne
Ikäraja: PG-11/ K-11
Fandom: FF8 Yukimura lisäsi fandomin myös alkutietoihin.
Varotukset: vähä slashia, vähä väkivaltaa, vähä chocobon syömistä, vähä kaikkea
Inspiraatio: Bryan Adams - The Long Road Back biisistä tuli mieleen alkukohtaus. Aloin kirjottamaan sitä jonneki vihkoon, josta se sitten paisui ja paisui.
Kirjotusmusiikki: kts. edellinen + useita muita
A/N: Tätä oon jauhanu kauan. Hiton mukava päästä vihdoin tästäkin eroon. Ferethille vielä kiitokset, vaikka pelkään että tämä on edelleen sellasta sotkua, ettei juonesta ota pirukaan selvää. Kyselkää toki, niin minä selitän, mistä hitosta milloinki on kyse.
Ensimmäinen valtiorikos 1/3[/u]
"Instead of fighting in your dreams, why don't you fight your way back to reality?" (Trabia student, Final Fantasy VIII)
Sotilaiden saappaat nostattivat mustia hiekkapyörteitä kuivasta ja halkeilleesta erämaasta. Pitkäksi ja kapeaksi venynyt jono ei enää marssinut samassa tahdissa. Jokainen koetti raahautua eteenpäin parhaaksi katsomallaan tavalla jäämättä liikaa jälkeen. Kauempana horisontissa välähteli ukkonen, jonka kasvoille ajama painostavan kuuma ilmamassa tuntui tukahduttavan tiiviiltä. Ajoittaiset salamat loivat siluetteja horisotin vuorista ja kuolleista puunrungoista.
”Olemme pian perillä”, päästrategi Irvine Kinneas totesi.
Kipu välähti väsyneessä niskassa Seiferin nostaessa katseensa Hyperionin takkuisesta harjasta. Linnan tornin huiput erottuivat jo terävinä metallipiikkeinä horisontin vuorien seasta. Jostakin jalkaväkijoukon seasta kantautui huutoa ja kirosanoja ja Seifer kääntyi katsomaan taakseen. Pari sotilasta oli päättänyt ryhtyä painimaan lätäköiden seassa muiden kerääntyessä heidän ympärilleen tiiviiksi piiriksi. Seifer käänsi harmaan oriinsa ja ratsasti tappelun keskelle. Miehet väistivät kookasta eläintä ja irrottivat otteensa toistensa kurkuista.
”Jos teillä on noin paljon energiaa, niin voitte minun puolestani vaikka juosta kotiin!” Seifer karjui ja vilkuili pysähtyneitä sotilaita hermostuneena ympyrää askeltavan hevosen selästä. ”Olemme helvetti soikoon perillä jo tänä iltana, kotona, voitokkaina ja palkka maksetaan kalleimman mukaan puhtaana kultana! Yrittäkää nyt vielä sen aikaa olla tappamatta toisianne!”
Miehet mutisivat vaisut vastauksensa ja Seifer kannusti hevosensa takaisin joukon kärkeen, pari askelmittaa Kinneasin edelle kuin alitajuisesti vahvistaakseen asemansa joukon kärjessä.
”Joukot ovat väsyneitä”, Kinneas totesi itsestäänselvästi.
”Kaikki me olemme, se ei ole mikään syy”, Seifer vastasi tuijottaen edessään hitaasti kasvavaa mustaa linnaa ja sitä ympäröivän kaupungin muureja. Hän oli vihdoinkin päässyt takaisin kotiin, puolen vuoden taistelun jälkeen.
Ihmisjoukkojen äänet kantautuivat jo kaukaa sotilaiden korviin, kun tervetulotoivotuksia huutelevat ihmiset kiipesivät muureille ja täyttivät kaupungin tiet. Seifer nosti kätensä heilutukseen ja ratsasti hurraahuutojen saattelemana sisään kaupungin portista. Nostaen hevosen kulun raviin Seifer eteni joukkojensa kärjessä halki kotikaupunkinsa kapeita katuja. Kaikkein pienimmätkin kujat olivat tulvillaan ihmisiä. Jotkut olivat kiivenneet talojen katoille tai nojasivat ulos ikkunoista nähdäkseen paremmin. Koko kaupunki juhlistaisi voittoa monta päivää ja he olisivat jälleen sankareita.
Erään kolmikerroksisen talon kohdalla Seifer käänsi katseensa tiettyyn ikkunaan ylimmässä kerroksessa ja onnistui näkemään vilahduksen tummanpuhuvasta hahmosta, ennen kuin ikkuna oli jälleen tyhjä. Seifer virnisti ja otti vastaan neitojen tarjoamia ruusuja.
”Taistelu on voitettu!” Seifer huusi ja kohotti nyrkissään pitelemänsä ruusun ihmisjoukolle, joka puhkesi riemunhuutoihin.
Kaupungin keskellä, kukkulan huipulla sijaitsevan linnan sisäpiha saavutettiin nopeasti ja keskelle pihaa päästyään Seifer laskeutui ratsailta. Loput joukoista valuivat linnaan pikkuhiljaa, aikaisempaa huomattavasti iloisemmalla mielellä. Usealla oli kaulassaan kukista punottuja seppeleitä tai ruusuja käsissään. Seiferille varsin tuttu hahmo käveli ulos linnan pääovista, kahden kaartilaisen kanssa.
”Dincht”, Seifer nyökkäsi vartiokaartin kapteenille, kun mies saavutti hänet.
”Almasy”, Zell totesi korrektisti ja viittasi yhtä kaartilaista ottamaan Seiferin hevosen.
”Olet näköjään yhä hengissä.”
Seifer naurahti ja he lähtivät yhdessä kulkemaan kohti pääovea. ”Kuin myös. Luulin, että olisit ehkä syönyt itsesi hengiltä sillä aikaa kun olin poissa.”
”Minulla on ollut omat kiireeni”, Dincht sanoi tyynesti ja yritti selvästi peitellä kakaramaista tapaansa hermostua kaikesta vähäisemmästäkin pilkasta.
”Sinullako muka kiireitä?” Seifer kysyi sekä yllättyneenä että huvittuneena. Heillä oli ollut vuosia tapana piikitellä toisiaan asemistaan.
”Balambissa on tapahtunut paljon lähtösi jälkeen.” Dincht totesi ja piti pääovea auki Seiferille. ”Eittämättä Valtiatar kertoo sinulle kaiken tarvittavan.”
”Eittämättä”, Seifer toisti huvittuneena ja kääntyi käytävän risteyksestä vasempaan, kohti valtaistuinsalia.
”Eikö sinun kuitenkin olisi aiheellista siistiytyä ennen kuin astut Hänen eteensä?”
Seifer katsahti nuorempaa miestä ja tämän puhdasta ja kevyttä kaartilaisen asepukua ja sitten itseään. Musta haarniska oli sitä suojaavista loitsuista huolimatta kärsinyt, likainen ja haiseva. Kuivunut veri oli suurimmaksi osaksi peräisin vihollisista, mutta mukana oli myös Seiferin omaa ja muiden liittolaisten verta. Taisteluiden jälkeen Seifer oli useammankin kerran pidellyt käsivarsillaan kuolevaa ja pakokauhussa itkevää sotilasta ja kertonut, kuinka korvaamattomia he olivat olleet ja kuinka heidän muistonsa ei tulisi koskaan kuolemaan. ”Minä annan aina raportin ensimmäisenä. Valtiatar odottaa minua, enkä usko, että hän järkkyy veren näkemisestä.”
”Ehkä voisit kuitenkin harkita joskus”, Dincht mutisi ja lähti omille teilleen heidän saavuttaessaan valtaistuinsalin ovet. Molemmin puolin ovea seisoi kaartilainen, aseinaan miekat ja keihäät. Miehet tervehtivät Seiferiä asennossa seisten. Seifer nosti kätensä väsyneeseen tervehdykseen, ja samalla suuret pariovet avautuivat.
Kaartilaiset astuivat sivuun ja tukahduttava ilmavirta puhalsi käytävään, tuoden mukanaan lämpimän kukkien ja mausteiden tuoksun. Seifer astui hämärään saliin, jonka ainoat valonlähteet olivat seinillä palavat tummanpunaiset soihdut. Liekit eivät lepattaneet ilmavirrassa ja Seifer tiesi niiden alkuperän olevan magiasta eikä tuluksista.
Punaisen maton päässä sijaitsi musta valtaistuin, jolla istui levollisesti Valtiatar Ultimecia. Hän oli nostanut kapean ja maidonvaalean kätensä tukemaan siroa leukaansa.
”Seifer”, nainen lausui täyteläisesti, päättäen nimen terävällä aksentillaan.
”Valtiatar”, Seifer lausui, veti miekkansa huotrasta ja polvistui toiselle polvelleen, miekkaansa nojaten.
”Olin huolissani, kun kuulin viimeiset uutiset taistelusta.”
Kuukausi sitten taistelu oli näyttänyt epätoivoiselta ja Seifer oli pyytänyt lisäjoukkoja kaartilaisista. ”Huolenne ja rakkautenne antoivat meille voimia, Valtiatar. Olen tuhonnut vihollisemme ja palannut voitokkaana palvellakseni Teitä uudestaan, kun aika koittaa.”
”Tiedän sen, Seifer. Nouse, sillä arvollesi ei ole soveliasta nöyristellä.”
Seifer kohottautui seisomaan ja sulki miekkansa takaisin sitä suojaavaan huotraan. ”Kuulin, että jotakin olisi tapahtunut poissaollessani.”
Hetken Ultimecia oli vaiti. Hänen sileä otsansa vetäytyi hetkeksi mietteliääseen ryppyyn, kun hän tuijotti edessään seisovaa kenraalia. Seifer tunsi niskahiustensa nousevan pystyyn. ”Todellakin, mutta toistaiseksi se ei ole tärkeää. Olet juuri palannut ja tärkeintä on nyt levätä ja kerätä palkkio vaivoistasi.” Seifer oli vaiti. Oli totta, että hän oli odottanut tätä iltaa jo kauan. Silti hänen mieltään vaivasi se, mitä oikein oli tapahtunut. ”Kerron sinulle kaiken huomenna.”
”Kuten parhaaksi katsotte, Valtiattareni”, Seifer kumarsi.
”Huoneesi on valmis ja joukoillesi on katettu notkuvat pöydät ruokasaliin. Rahalliset korvaukset hoidetaan myös tänä iltana. Nauti ja rentoudu tänään, poikani. Tapaamme huomenna.”
Seifer kumarsi ja poistui valtaistuinsalista takaisin käytävään. Juhlasalista kantautui jo juhlinnan ääniä, mutta Seifer suunnisti ensimmäisenä kohti omia tilojaan. Vastaantulevat kaartilaiset eivät vaikuttaneet kovin tyytyväisiltä sotilaiden palaamiseen ja juhlimiseen, mutta Seifer ei kiinnittänyt heihin sen enempää huomiota. Kaartilaiset olivat suurimmaksi osaksi pelkkiä epäonnistujia tai poikasia, jotka siirtyisivät hänen alaisuuteensa kasvettuaan hieman. Joskus kävi sääliksi Dinchtiä, joka joutui moisen ryhmän kapteeniksi, mutta useimmiten hänen pilkkaamisensa oli vain hauskaa.
Huoneisto sijaitsi linnan pohjoispuolella kolmannessa kerroksessa, eikä tiloihin vienyt kuin yhdet kiviset kierreportaat. Seifer nousi porrastasanteelle ja avasi puisen oven. Takassa räiskyvä tuli levitti lämpöään huoneistoon ja pehmeät divaanit ja lepotuolit näyttivät enemmän kuin kutsuvilta. Seifer sulki oven ja kolaus aiheutti pienen kikatuksen makuuhuoneen puolella. Seifer hymähti itsekseen ja käveli peremmälle huoneistoon. Ovi kylpytiloihin oli auki ja Seifer näki höyryävän veden valmiina ammeessa. Kotiinpaluu jota saattoi odottaa, vaikka hän olisikin mieluummin vaihtanut tytöt yhteen ainoaan tiettyyn henkilöön.
Hetken ajaksi Seifer pysähtyi tuijottamaan sivupöytää, jolle oli aseteltu erilaisia hedelmiä, leivonnaisia ja suolaisia suupaloja. Otettuaan pieneen puutikkuun asetetun palan savustettua kalaa, Seifer kuuli vienon yskäisyn selkänsä takaa. Hän kääntyi kalaa pureskellen ja kohotti kulmiaan kahdelle puolialastomalle tytölle.
”Minä jo luulin, että te lähditte”, Seifer sanoi muka yllättyneenä ja tytön päästivät kiherryksen. Seifer ei muistanut heitä ennestään ja päätteli heidän olevan uusia linnassa. Se oli oikeastaan ihan sama, koska Seifer tuskin tulisi näkemään kumpaakaan enää uudestaan.
Seifer otti vastaan avun haarniskan riisumisessa ja peseytymisessä. Tytöt ojentelivat hänelle auliisti alkupaloja ja kevyttä viiniä, tarjoutuivat pesemään milloin mitäkin ruumiinosaa ja kuuntelivat sydäntäsärkevien henkäysten saattelemina Seiferin tarinoita taisteluista ja karusta sotilaan elämästä kaukana kotoa. Kun Seifer vaihtoi asumuksensa tavanomaiseen ja kevyempään asepukuun ja poistui huoneistosta, hän oli kuulevinaan toisen tytöistä mutisevan jotakin harmistuneena. Seifer ei luultavasti olisi palaamassa tänä yönä.
Kun Seifer siirtyi juhlasaliin syödäkseen kunnolla, koko sali puhkesi huutoon. Seifer oli hämmästynyt siitä nopeudesta, jolla juominen oli saatu käyntiin.
”Kenraali! Istukaa tänne! Kenraali, olette paras tuntemani sotilas! Malja kenraalille!”
Seifer naureskeli ja kätteli sotilaitaan, vastaanotti läimäytyksiä selkään ja kuunteli yhden jos toisenkin tarinan taisteluista, joita he olivat yhdessä kohdanneet. Hän kuitenkin päätyi istumaan pitkän pöydän keskiosaan, jossa istuivat jo Kinneas sekä jalkaväen ja ratsuväen kersantit. Seifer istuutui Kinneasin viereen ja päästi syvän huokauksen. ”Kotona vihdoin.”
”Niinpä”, Kinneas totesi ja kohotti tuoppiaan. ”Tätä on jo ehditty odottamaan.”
”Ensimmäinen ilta kotona on aina parasta, tiedättehän”, jalkaväen kersantti Rajin totesi. Mies oli lähemmäs toista metriä pitkä ja tummaihoinen. Hänellä oli yksinkertaisesta luonteestaan huolimatta – tai ehkä juuri siitä johtuen – ällistyttävä kyky luoda joukossaan yhteishenkeä ennen taistelua. Mies oli todistanut omat kykynsä miekan kanssa useissa sodissa.
”TOTTA”, Fujin, ratsuväen kersantti myönteli nyökäyttäen. Ollakseen Rajinin serkku, Fujinin samankaltaisuus mieheen päättyi rimmaavaan nimeen. Fujin oli vajaa kolmikymmenvuotias ja Seiferin lisäksi armeijan ehdottomin kurinpitäjä. Tuhkanharmaat hiukset ja silmälappu toivat naiselle hurjaa näköä ja uskottavuutta, jota kumea ja pelkistetty puhetyyli korosti. Joskus Seifer luuli nähneensä jopa hevosten välttelevän Fujinin tuimaa katsetta.
”Eiköhän nosteta kupponen sille, että päästiin tänne jälleen kerran ehjin nahoin?” Seifer ehdotti ja nosti eteensä saamaansa tuoppia, jossa kupli viileä olut. Muutkin nostivat tuoppejaan ja kolauttivat niitä yhteen. ”Vaikka minun pitää kyllä varoittaa teitä juomasta itseänne kovin huonoon kuntoon”, Seifer lisäsi pyyhkien vaahtoa suupielestään. ”Kuulin puheita, joiden mukaan saattaa hyvinkin olla, että osaa meistä tarvitaan huomenna toimintakunnossa.”
Kaikki kolme päästivät yhtä aikaa masentuneen ja äänekkään vastalauseensa, ja Seifer naurahti. He kaikki olivat ylpeitä työstään ja tekivät aina moitteetonta jälkeä, mutta se ei silti merkinnyt, ettei vapaa-aika olisi kelvannut kaikille. Seiferillä itselläänkin oli muutamia suunnitelmia lähiajoiksi, eikä ajatus aikaisesta heräämisestä viehättänyt lainkaan.
”Kuulitko mitään sen enempää?” Kinneas kysyi lyöden tuopin pöytään raskaan huokauksen kanssa.
”En. Siitä päättelinkin, että voimme rentoutua tänään. Minä en ainakaan ajatellut pidätellä hauskanpitoa kuin juuri ja juuri sen verran, että pääsen aamulla ylös sängystä.”
”MAHDOTONTA”, Fujin totesi puolittaisen virneen kanssa.
”Niin tiedäthän, sinulla on aina armeijan pahin olo aamuisin”, Rajin nauroi.
Seifer kohotti kulmiaan samalla kun nosti eräältä tarjottimelta itselleen palan paistettua chocobota. ”Mutta koskaan se ei ole estänyt minua hoitamasta työtäni.”
***
Syömingit jatkuivat pitkälle yöhön, eivätkä pöydät tyhjentyneet lainkaan. Kun joukot päättivät ryhtyä laulamaan kaupunkinsa tunnuslaulua kuudetta kertaa ja yli puolet heistä unohti laulun sanat, Seifer päätti sen olevan täydellinen hetki vetäytyä. Hän otti salin oven luokse sijoitetusta vaatetelineestä tutun harmaan siviilitakkinsa ja käveli hieman horjuvin askelin ulos salista ja kohti talleja. Muutamat kaartilaiset tervehtivät häntä ja Seifer katsoi heidän virnuilunsa läpi sormiensa.
”Hevoseni”, Seifer komensi talleille päästyään. Jakkaralla nuokkunut tallipoika säpsähti hereille ja tuijotti Seiferiä hetken. ”Onko jokin vialla, poika?”
”Ei!” poika parahti ja katosi tallin perukoille. Jonkin ajan kuluttua poika talutti päätään viskovan oriin Seiferin luo ja ojensi suitset hänelle. Poika vältteli Seiferin katsetta.
”Oletteko te varmasti ratsastuskunnossa, sir?”
”Älä sinä siitä huolehdi”, Seifer murahti ja kipusi hevosen selkään. Eläin korskahti ja lähti ravaamaan kohti portteja, kun Seifer iski kantansa sen kylkiin. Vasikkaovi avattiin käskystä ja Seifer kumartui lähemmäksi hevosen niskaa mahtuakseen matalasta oviaukosta.
Hevonen lähti hitaaseen laukkaan linnasta päästyään ja kivitetyn tien pientareeseen iskeytyvien kavioiden iskut kaikuivat lähimpien talojen seinistä. Harmaa takki hulmusi ilmavirrassa ja ikkunoissa palavat kynttilät loivat valopilkkuja pimeään yöhön. Kotiinpaluu tuntui paremmalta kuin pitkiin aikoihin. Seifer hidasti hevosen kevyeen raviin ja pujotteli halki kapeiden kujien kohti päämääräänsä.
Rakennus oli vanha ja ränsistynyt, ja viereisestä majatalosta kantautui melua ja laulua. Seifer nousi hevosen selästä ja vei sen majatalon talliin muiden hevosten seuraan kuten ennenkin. Tallipoika kavahti suurta eläintä ja otti suitset vastaan vastahakoisesti. Sivukujalle oli sijoitettu majatalon tynnyreitä ja tyhjiä puulaatikoita. Seifer kohotti katseensa kolmanteen kerrokseen ja hämmästyi huomatessaan, ettei ikkunassa näkynyt valoa. Otsa rypyssä Seifer kipusi rakennuksen sivuun rakennetut natisevat puuportaat kolme askelmaa kerrallaan ja pysähtyi oven eteen.
Pari kevyttä koputusta tuntui ravistelevan oven sijoiltaan. Sisältä ei kuulunut mitään ja Seifer vaihtoi levottomana painoa jalalta toiselle. Uuden koputuksen myötä Seifer karautti kurkkuaan. ”Squall?”
Sisältä kuului askelia ja hetkeä myöhemmin oven avasi tummahiuksinen ja tuimakatseinen mies. Squall oli hieman Seiferiä pienempi, mutta kokemuksesta Seifer tiesi, että ulkonäkö oli hämäävä, mitä taistelutaitoihin tuli. Hiukset olivat kasvaneet viime näkemästä ja hipoivat jo korkeita poskipäitä. Puolen vuoden muistelun jälkeen tuntui suorastaan häiritsevän vapauttavalta nähdä mies taas omilla silmillään. ”Mitä?” Äänensävy oli ärtynyt.
Seifer virnisti ja levitti käsiään, mutta kun Squall ei näyttänyt muuttavan myrkyllistä ilmettään tai väistyvän mihinkään, Seifer pudotti kätensä alas. ”No on tässäkin tervetulotoivotus”, hän mutisi.
”Eivätköhän ne ole juhlistaneet sinua linnassa ihan tarpeeksi”, Squall totesi ja risti käsivartensa.
Seifer tuijotti toista miestä suu hieman auki. ”Tuota noin… Se olen minä tässä. Seifer. Tiedäthän, olin poissa tuossa viimeisen puoli vuotta.”
”Niin?” Squall kysyi kulmat koholla. ”Entä sitten?”
Seiferin hämmästynyt ilme muuttui tympääntyneeksi ja hän tyrkkäsi pienempikokoisen miehen sisälle huoneeseen ja astui itse perässä. Hän potkaisi oven jysähtäen kiinni, mutta kylmä tuijotus ei katkennut heidän väliltä hetkeksikään. ”Minä olen ajatellut sinua joka helvetin päivä ja yö!” Seifer huudahti kärsimättömänä.
”Eikö se ole vähän epäkäytännöllistä sodassa?” Squall kysyi muka vilpittömästi.
Ärtymys vaihtui pettymykseen. Ennen lähtöä sotaan, he olivat Squallin kanssa jakaneet monia öitä yhdessä. Seifer oli ilmeisesti ollut täysin väärässä, luullessaan, että he olivat molemmat viettäneet viimeiset puoli vuotta riutuen eron tuskissa. ”Minä…” Seifer aloitti, mutta ei itsekään tiennyt, mitä olisi tahtonut sanoa. ”No onhan se aika pitkä aika.”
”On se”, Squall myönsi harteitaan kohauttaen. ”Paljon ehtii tapahtua.”
Seifer katseli neuvottomana ympäri huonetta. Se oli sama vanha huoneisto kuin ennenkin, joskin se oli sekaisempi. Jokaisella tasolla oli kirjoja ja pergamenttikääröjä. Seifer näki tutun miekan seinälle ripustettuna, mutta sen lisäksi huoneesta löytyi ainakin kolme jalkajousta, heittotikareita ja pitkä jousi. Ilmeisesti Squall oli myös tehnyt töitä viimeisen puolen vuoden aikana. Squall toimi Valtiattaren alaisuudessa, eikä ollut missään yhteyksissä Seiferin armeijaan tai Dinchtin kaartiin. Squall toimi yksin ja varjoista, eikä kukaan Seiferin ja Valtiattaren lisäksi tiennyt, että hän toimi salamurhaajana.
”Ollut kiireitä?” Seifer kysyi ja nyökkäsi kohti aseita.
”On.” Squall vastasi tylysti. Hän ei koskaan puhunut työasioistaan ja Seifer oli jo kauan aikaa sitten oppinut olemaan kyselemättä. Silloin tällöin hän sai kuulla, että jokin taistelu oli peruttu, kun vastapuolen sotajohtajia oli löydetty kuolleena, mutta muuten Squallin toimet eivät koskettaneet Seiferin elämää lainkaan. Squall ei myöskään ollut kiinnostunut Seiferin tarinoista, joita muut suorastaan kerjäsivät kuulla.
”No tuota… Mahtaisiko sinua huvittaa kertoa minullekin, mitä on tapahtunut? Minä olen aika lailla pihalla kaikesta juuri nyt.”
Squallin tuijotus oli kylmempi kuin koskaan ennen. Oli vaikeaa uskoa, että tämä oli tosiaan se sama mies, joka oli joskus käpertynyt nukkumaan Seiferin kainaloon ja jakanut humalluttavia suudelmia keskellä yön pimeyttä. Sen tyylistä vastaanottoa Seifer oli odottanut nytkin ja pettymys tuntui liian karvaalta ja musertavalta.
Squall huokaisi ja istui etukumaraan tuolille, joka näytti pettävän hänen allaan hetkenä minä hyvänsä. Hänen kätensä eksyi otsalle ja sieltä paksujen hiusten sekaan. Oli helppoa nähdä, ettei kaikki ollut kunnossa, mutta Seifer tiesi myös, että pakotettu läheisyys saattoi olla ensimmäinen askel kuolemaan, kun kyseessä oli Squall Leonhart. Tuo mies kykenisi tappamaan ihmisen vaikka kahdella omenansiemenellä ja jos hän tosissaan tahtoi, siihen ei tarvittu edes käsiä. Seifer seisoi paikoillaan neuvottomana, kädet taskuissaan.
”Kyllä minä lähden, jos sinä tahdot”, Seifer sanoi matalalla äänellä, josta paistoi pettymys.
Squall päästi turhautuneen äännähdyksen ja noustessaan potkaisi tuolin huoneen nurkkaan. Puolimädät puunkappaleet hajosivat erikokoisiksi sytykkeiksi. ”Älä mene”, Squall sanoi tukahtuneesti ja jotenkin luovuttaneen oloisena. Se aiheutti silti pienen toivon tunteen Seiferissä. ”Sinä olet kuitenkin niin päissäsi, että yrittäisit ratsastaa linnaan väärin päin istuen.”
Seifer naurahti helpottuneena ja astui Squallin luo. Hän puristi tummahiuksisen miehen vasten rintaansa kaikella voimallaan ja painoi päänsä alemmaksi korvan juureen. ”Älä enää koskaan säikytä minua noin.”
Squall oli vaiti, eikä vastannut halaukseen. Hän seisoi paikoillaan kuin suolapatsas, mutta Seifer luotti siihen, että jos hän tekisi jotakin väärin, hän saisi tikarin kurkulleen sekunnin sadasosassa. Myös suudelma oli aluksi yksipuolinen ja jäykkä, kunnes Squallin tahdonvoima antoi tarpeeksi periksi.
”Sinä et voi jäädä,” Squall sanoi painaen heidän otsansa vastakkain. ”Ne tahtovat puhua sinulle heti aamusta, muutaman tunnin päästä.”
”Ei sitten tuhlata enempää aikaa”, Seifer mutisi vasten toisen huulia. Häntä ei kiinnostanut se, että Squall tiesi asioista enemmän kuin hän itse. Se ei ollut mitään uutta.
***
Kapea sänky päästi sarjan narahduksia, kun Seifer kääntyi kyljelleen ja kiersi kätensä Squallin ympärille. Auringon säteet suodattuivat harmaiden kankaiden läpi sisään ikkunasta ja ulkona kuului kärrynrattaiden kolinaa. Kaupunki oli jo herännyt ja ihmiset kiiruhtivat askareilleen.
”Minähän sanoin, ettet sinä voisi jäädä”, Squall mutisi unissaan ja painoi selkänsä kiinni Seiferin rintakehään. Seifer mutisi jotakin vastaukseksi ja yritti painaa silmiään enemmän kiinni. Jostakin ulkoa kuuluivat omenakauppiaan erikoistarjouksen huudot.
”Seifer.”
”Hrmh?” Seifer mutisi suu vasten Squallin hiuksia.
”Sinun pitää mennä. Ne odottavat sinua jo”, Squall sanoi kohottautuen ylös.
”Mistä sinä muka sen tiedät”, Seifer murahti tyytymättömänä ja kiskaisi Squallin takaisin viereensä. ”Kyllä ne pärjäävät.”
Squall iski itsensä irti ja nousi istumaan. ”Seifer.”
”Minulla on krapula! Sinä et voi pakottaa minua!” Seifer parahti ja veti tyynyn päänsä päälle. Kuului vaimea teräksen kalahdus ja jokin viileä kutitti Seiferin kaulaa. ”No hyvä on, muotoilen sanani uudestaan. Sinä voit toki pakottaa minut, mutta minä en silti millään tahtoisi vielä mennä.” Seifer kohottautui ylös varovasti ja piti tarkasti silmällä miekan terää, jonka Squall oli asettanut hänen kurkulleen. ”Et sinä silpoisi minua hengiltä.”
”Ehkä en hengiltä”, Squall sanoi tasaisen viileällä äänellään. ”Tahdotko nähdä kuinka paljon ihmistä voi silpoa, ennen kuin hän kuolee?” Oli olemassa hetkiä, jolloin Squallista ei osannut sanoa, pilailiko se vai oliko se kuolettavan tosissaan. ”Ala painua nyt jo, ennen kuin myöhästyt.”
”Minä tulen takaisin”, Seifer sanoi varoittavasti. Hän nousi ylös keräämään vaatteitaan.
”Tule vain, mutta minä en ehkä ole paikalla.”
Seifer kääntyi katsomaan toista miestä ja siristi silmiään. ”Oletko saanut töitä?”
”Se ei kuulu sinulle”, Squall totesi ja heitti miekan huolettomasti puiselle sivupöydälle.
”Mene jo.”
Seifer sitoi asepukunsa vyötä ja käveli puiset portaat alas majatalon tallille. Tallipoika oli vaihtunut yön aikana ja Seifer käveli tämän ohitse huolehtimaan itse hevosensa lähtökuntoon. Hyperion oli yhtä pahansisuinen kuin aina. Se oli jyrsinyt ison kappaleen karsinan ovesta ja mulkoili Seiferiä, kuin moittiakseen siitä, että se oli jätetty niin huonolle kohtelulle, vaikka sekin oli kotiinpalaava sotilas. Seifer kannusti hevosen linnalle rivakkaa tahtia, hän oli nukkunut ihan liian pitkään. Päivä oli jo melkein puolessa ja linnan pihalla valmistauduttiin vartiovuoron vaihtoon.
”Valtiatar odottaa teitä, sir”, eräs kaartilainen huikkasi, kun Seifer ratsasti talleille. Hän jätti eläimen tallipojan huolehdittavaksi ja harppoi puolijuoksua sisään linnaan.
”Kapteeni kyseli teitä...”
”Tiedän”, Seifer ärähti kahdelle kaartilaiselle, jotka kävelivät kohti salia. Hän juoksi portaat ylös ja tervehti pikaisesti vartijoita valtaistuinsalin ovella. Ovet avautuivat ja Seifer astui saliin, joka oli tällä kertaa vaaleansininen ja kolkko. Valtaistuimen edessä seisoivat Dincht, Kinneas ja Päämaagi Rinoa Heartilly. Ultimecia näytti ärtyneeltä. Seifer lakosi polvelleen Heartillyn viereen ja laski katseensa maahan.
”Vihdoinkin”, Valtiattaren äänestä kuulsi kärsimättömyys.
”Olen äärettömän pahoillani, teidän Korkeutenne.”
”Ette olleet huoneessanne, kun lähetin hakemaan teitä”, Ultimecia painosti.
”Niin”, Seifer vastasi kurkku kuivana. Hän tiesi Valtiattaren kykenevän ottamaan asioista selvää, jos tahtoi. Seifer ei vain tahtonut kenenkään tietävän missä hän oli ollut.
”Palaamme asiaan myöhemmin. Nouse.”
Seifer nousi ja näki sivusilmällä Dinchtin luovan häneen kylmän katseen.
”Kuten osa teistä jo tietääkin, Balambissa on syntymässä juoni”, Ultimecia aloitti.
”Juoni, jonka päämääränä on täydellinen vallankaappaus.”
Seifer pysähtyi tuijottamaan Ultimeciaa. Mitä helvettiä? Vallankaappaus? Kuka muka olisi niin järjiltään?
”Näkijä Adel on ennustuksissaan nähnyt tulevia tapahtumia, enkä minä pidä siitä, mitä hän on nähnyt”, Ultimecia jatkoi entistä kireämpänä. ”On luultavaa, että kansalaisten keskuudessa toimii useampikin kansankiihottaja, enkä yllättyisi, vaikka niitä olisi linnan seinien sisäpuolellakin. Nämä kapinalliset on löydettävä ja tuhottava täydellisesti. Zell, kerroit, ettet ole havainnut mitään tavallisuudesta poikkeavaa.”
”Niin, Valtiatar. Kaartilaiseni eivät ole kuulleet tai nähneet mitään. Olen ohjeistanut heitä ilmoittamaan pienimmätkin poikkeavuudet tai huhupuheet suoraan minulle, mutta toistaiseksi olemme olleet tuloksettomia.”
”Olen lähettänyt liikkeelle useitakin tahoja tiedusteluun liittyen. Irvine, tahdon, että sinä teet minulle kartoituksen kaikista niistä avainhenkilöistä, joiden puheilla täytyy käydä, Tahdon lausunnot myös kaikilta aseenmyyjiltä, sepiltä, kaikilta, jotka ovat millään tavalla tekemisissä taistelemisen kanssa. Saat Quistikselta kaiken tarvittavan tuen, mitä oikeudellisiin asioihin tulee.” Ultimecia käänsi päänsä Seiferiin. ”Olin ajatellut, että sinä toimisit heidän kanssaan kuulusteluissa, mutta en voi pyytää valtion päämiehiä odottamaan kolmatta tuntia, jotta sinä suvaitset saapua paikalle.”
”Minä...”
”Vaiti!” Ultimecia jyrähti. ”Irvine. Sinä ja Quistis hoidatte kuulustelut ja toimitatte niiden tulokset minulle. Zell, sinä vastaat tulevien tuomioiden täytäntöönpanosta ja annat täyden tukesi kaartilaistesi kanssa.” Zell ja Irvine kumarsivat. ”Voitte poistua.” Ovien kolahdettua kiinni, Ultimecia kääntyi Heartillya kohti. ”Minä tahdon, että sinä ohjeistat maageja kehittämään uusia loitsuja. Minua kiinnostavat erityisesti sellaiset loitsut, jotka helpottavat kuulusteluja, valehtelun estävät loitsut ja muut. Ilmoita minulle välittömästi uusista tuloksista.” Heartilly taivutti yläruumistaan kumarrukseen ja poistui myös käskyn saatuaan.
”Seifer.” Seinille tuetut soihdut vaihtoivat väriä ja ilma salissa tummeni siniseksi kuin myöhäisilta. Seifer odotti ja tuijotti Ultimeciaa valppaana, päässä jyskyttävästä krapulasta huolimatta. ”Sinä olit poissa.”
”Niin”, Seifer karautti kurkkuaan.
”Minä en saanut sinuun yhteyttä. Missä sinä olit?” Ultimecia kysyi uteliaana. Hänen äänensävynsä ei ollut enää kylmä, vaan viettelevän kujeileva.
”Kaupungilla.”
Ultimecian hennot kulmat kohosivat. ”Sinä välttelet vastaamasta minulle.”
”Minä...” Ennen kuin Seifer ehti lopettaa lausettaan, Ultimecia oli nostanut käsivartensa ja kutsuvan liikkeen myötä Seifer tunsi lennähtävänsä valtaistuimen eteen polvilleen. Ultimecia painoi kylmän kätensä Seiferin ohimolle ja taivutti päänsä hänen korvansa viereen. Tuntemattomat sanat kuiskivat Seiferin korvaan ja hän tunsi ajatuksissaan voimakkaan nykäisyn. Muistikuvat eilisillasta tulvivat Seiferin päähän ilman, että hän kykeni estämään niitä. Muistoja juhlista, majatalosta, Squallin tuimasta ilmeestä ja kaikista niistä tunteista, jotka hän oli kokenut Squallin sängyssä.
Ultimecia irrotti kätensä ja Seifer lennähti taaksepäin. ”Vai niin”, Ultimecia naurahti. ”Vai olit sinä hänen seurassaan. En tiennytkään, että olitte niin läheisiä.”
Seifer kompuroi jaloilleen. Päässä heitti entistä pahemmin ja huono vointi iski vatsalaukkuun kahta pahempana. Kaiken lisäksi Seiferin uskottavuus täydellisenä sotilaana oli juuri valunut likaojaan.
”Häpeätkö sinä itseäsi?” Ultimecian ääni oli huvittunut.
”En”, Seifer nieleksi ja yritti saada vatsansa kuriin.
”Miksi et sitten kertonut minulle?”
”En tahtonut, että...” Seifer nieli tyhjää voimakkaammin. ”En tahtonut antaa sellaista kuvaa, etten tahtoisi hoitaa työtäni parhaimmalla mahdollisella tavalla.” Mitä helvettiä hän oikein takelteli.
”Tahdotko sinä?”
”Tietenkin tahdon. Uskollisuuteni Teitä kohtaan ei ole horjunut milloinkaan”, Seifer vastasi hetkeäkään epäröimättä.
”Niin, tiedän sen”, Ultimecia huokaisi ja istuutui sirosti valtaistuimelleen. Soihdut syttyivät jälleen punaisina ja ilman täytti sama voimakas ja mausteinen tuoksu kuin edellisenä päivänä. ”Seifer, rakas soturini. Ne havittelevat minun päätäni.”
”Löydämme ja tuomitsemme syylliset, Valtiatar. Teillä ei ole mitään syytä huoleen.”
Ultimecia hymyili sydämellisesti. ”Seifer, oma Kenraalini ja uskottuni, minä tahdon tekoja, en sanoja.”
”Ja tulette myös saamaan niitä”, Seifer vakuutti.
”Mitä aiot tehdä asialle?”
”Mitä vain tahdotte.”
”Entäpä jos en määrää sinulle mitään tehtävää?”
”Toimin avustaen muita. Sotilaana oppimani strategiat toimivat hyödyksi muillekin.”
”Sinulla on mielessä jotakin, eikö olekin?” Ultimecia hykerteli.
”Voisitte ilmoittaa kansalaisille rahapalkkiosta, joka odottaa ilmiannosta. Olen käyttänyt taktiikkaa aiemmin hyödykseni hyvin tuloksin.”
”Ajatus on lempeä.”
”Lempeä on hyvä tapa aloittaa. Jos tuloksia ei tule, voidaan harkita kovempia keinoja.”
”Joita ovat?”
”Järjestelmälliset kuulustelut, näyttävät tuomiot, kaiken vastarinnan totaalinen murtaminen”, Seifer vastasi järkähtämättä.
”Kun on aika siirtyä kovempiin otteisiin, minä kutsun sinua, Seifer. Oletko valmis siihen?”
”Olen, Valtiatar.”
Ultimecia naurahti kolkosti. ”Ihmiset tulevat vihaamaan sinua. Ja tällä kertaa he ovat omia maanmiehiäsi.”
”En minä ole vailla heidän hyväksyntäänsä. Parempi vihata minua kuin Kapteeni Dinchtia, jonka on tarkoitus herättää luottamusta kansalaisissa vielä tämän jälkeenkin.”
”Ajattelet asioita kaukonäköisesti, Seifer. Pidän siitä”, Ultimecia jatkoi hymyilyään. ”Ja voit huokaista helpotuksesta. En suinkaan ole jättämässä sinua taustalle.”
Seiferin kulmat kohosivat.
”Koska en toistaiseksi tarvitse sinua ulkomailla, uskon tämän operaation johdon sinun käsiisi.”
Näin oli siis suunniteltu alusta lähtien. Seifer tunsi hienoista ylpeyttä itsestään.
”Muut tietävät sen jo, he ovat kaikki täysin käytettävissäsi.”
”Kiitän tästä, Valtiatar. Ongelmanne ovat käytännöllisesti katsottuna jo pois pyyhittyjä”, Seifer vakuutti.
”Muistutan kuitenkin, että pidän tietyt henkilöt aina lähellä, jos satun heitä tarvitsemaan. Toivon, ettet keksi heille mitään kovin aikaa vievää.”
”Teen parhaani”, Seifer sanoi kumartaen. Hän tiesi tasan tarkkaan ketä Valtiattaren sisäpiiriin kuului. Näkijä Adel oli Seiferille muutenkin täysin turha henkilö. Seifer ei ollut koskaan luottanut naisen epävarmoihin ja ympäripyöreisiin ennustuksiin. Ylipapitar Edea vastasi temppeleistä, eikä Seifer uskonut uskonnon liittyvän vallankaappusyritykseen mitenkään. Temppelit olivat varmasti uskollisimpia kaikista Ultimecialle. Viimeisinä sisäpiirin listalla olivat tietenkin Dincht ja Squall. Heille molemmille Seiferillä oli tehtävät tiedossa, mutta tuskin mitään sellaista, joka veisi heidän prioriteettinsa pois Ultimecian palvelemisesta.
”Tiedän sen”, Ultimecia naurahti. ”Voit nyt mennä. Saavu kertomaan edistyksesi, kun sellaista olet saanut aikaan.” Seifer kumarsi ja poistui.
***
Yhteen linnan saleista oli kokoontunut jokainen operaation merkkihenkilö. Paikalla oli Dinchtin ja Heartillyn lisäksi Fujin ja Rajin, Irvine Kinneas, Ylituomari Quistis Trepe sekä viestintäpäällikkö Selphie Tilmitt. He kaikki tuijottivat Seiferiä, kun hän astui saliin.
”Nyt sillä vasta kihosikin päähän”, Dincht totesi ristien käsivartensa. ”No, johtaja, miten ajattelit aloittaa?”
Seifer vilkaisi muita. Fujin ja Rajin näyttivät kärsimättömiltä, samoin Irvine. Trepen kanssa Seifer ei ollut ollut paljoakaan tekemisissä, koska naisen toimiin kuului valtion sisäiset kiistat, mutta tällä hetkellä Trepe näytti lopen kyllästyneeltä. Heartilly vilkuili Tilmittiä hermostuneen oloisena.
”Istutaan nyt ensimmäisenä kaikki alas ja kootaan kaikki nykyinen tieto yhteen”, Seifer totesi ja istuutui pöydän ääreen. Muut tekivät samoin, toiset aikaillen enemmän kuin toiset.
”Valtiatar oli lyhytsanainen, joten tahtoisin kuulla sanasta sanaan kaiken, jos se ei ole liikaa pyydetty.”
”Voin kai toimia jonkinlaisena puheenjohtajana tässä, koska uskon tietäväni asiasta eniten”, Dincht huokaisi ja nojasi pöytään. Seifer nyökkäsi. ”Näkijä Adel siis näki unensa noin viikko sitten. Kukaan ei tiedä tarkkoja yksityiskohtia Valtiatarta ja Näkijää lukuunottamatta, mutta ilmeisesti kyseessä on koko valtajärjestelmän murentaminen ja luultavammin Valtiattaren suunniteltu murha.”
”Mielipuolista!” Rajin huudahti. ”Sotilaiden ja kaartilaisten kukistamiseen tarvitaan valtava armeija!”
Dincht vilkaisi Rajinia vakava ilme kasvoillaan ja jatkoi. ”Niin. Henkilökohtaisesti minä olen sitä mieltä, ettei meidän tule ottaa tätä tehtävää liian vakavasti. En usko, että—”
”Anteeksi?” Seifer keskeytti. ”Liian vakavasti?” hän toisti pilkaten. ”Kansakuntaamme ja hyvinvointiamme on uhkaamassa vuosisadan vallankumous ja sinusta sitä ei tule ottaa liian vakavasti?”
Dinchtin ilme muuttui melkein etovaksi, kun hän tuijotti Seiferiä. ”Ajattele asiaa järjellä, Almasy. Kumotakseen kaartilaisten ja sotilaiden voiman, tarvittaisiin vallankumoukseen enemmän ihmisiä, kuin tässä kaupungissa on.”
”Enemmän siviilejä”, Seifer korjasi terävästi.
”Niin.” Dincht ei näyttänyt vielä ymmärtävän, mitä Seifer sanoillaan tarkoitti.
”Siviileistä ei meille ole uhkaa. Minä olen enemmän huolissani niistä kaartilaisista, jotka on ostettu väärälle puolelle”, Seifer tokaisi.
”Kehottaisin sinua jättämään nuo olettamukset aika helvetin nopeasti”, Dincht sanoi varoittavalla äänellä. ”Itse olet ollut poissa puoli vuotta. Kukapa tietää, ehkä te ette olleet edes missään sotimassa vaan juonimassa kruunua itsellenne.”
”ANTEEKSI?” Fujinin jääkylmä ääni leikkasi huonetta ja Dincht näytti hypähtävän hieman.
”Zell”, Trepe puhkesi puhumaan sovittelevalla äänellä. ”Tähän ei ole tarvetta ryhtyä.”
Dincht vilkaisi naista ja vaikeni hampaita yhteen purren. Seifer vilkuili heitä ja mietti, milloin he olivat alkaneet puhutella toisiaan etunimin ja milloin Dincht oli muka oppinut kuuntelemaan muita.
”Tiedämmekö me yhtään mitään muuta?” Irvine kysyi kärsimättömänä.
Katseet tuntuivat viistävän seiniä ja lattioita, samalla kun he seisoivat hiljaa paikoillaan. ”Mitään?” Seifer tivasi.
”Missään ei näy erikoisempaa järjestäytymistä”, Dincht huokaisi. ”Kukaan ei varastoi aseita, kukaan ei ole kuullut juoruja, eivätkä tiedustelijat ole nähneet ketään ulkopuolista lähelläkään kaupunkia.”
”Meillä on partioita, tähystäjiä ja viestimiehiä liikkeellä koko ajan”, Tilmitt vahvisti. ”Kukaan ylimääräinen ei lähesty valtakunnan rajoja ilman, että me saamme siitä tiedon.”
”Te siis uskotte, että Näkijän uni on perätön?” Seifer kysyi silmiään siristäen.
”Ei se olisi ensimmäinen kerta”, Dincht sanoi käsiään levitellen. ”Hän tuntuu näkevän tuhoa ja kuolemaa kaikkialla. Muutama kuukausi sitten hän ennusti tulvan pyyhkäisevän koko kaupungin matalaksi, eikä täällä ole muuta vettä kuin Raine-joki, jossa hädin tuskin pystyy uimaan.”
Seifer vaikeni. Ilmeisesti hänen mahdollisuutensa loistaa Valtiattaren edessä kaatuisi tähän. Kuinka harmillista. ”Pidämme kuitenkin silmämme auki. Tahdon kaduille lisää tiedustelijoita, sellaisia, jotka saavat aikaan tulosta, palkatkaa ne vaikka siviileistä, jos tarvetta on. Tahdon myös, ettei Kaartia tai omia joukkojani jätetä tarkastuksen ulkopuolelle. Ilmoitatte minulle kaikesta epäilyttävästä.”
Dincht mulkaisi Trepea ja pyöräytti silmiään.
”Lisäksi tulemme levittämään kaduille tiedotteita, joissa kerrotaan 30 kultarahan palkkiosta, joka odottaa kaikkia niitä, jotka tahtovat kertoa varman vihjeen kapinasta.”
Dinchtin pää kääntyi käärmemäisellä nopeudella Seiferiä kohti, Trepen kulmat kohosivat yllättyneenä. Tilmitt ja Heartilly seisoivat paikoillaan enemmän tai vähemmän suu auki. ”Mitä?” Dincht ulvaisi. ”Oletko sinä tosissasi?!”
”Kyllä, Valtiatar on jo myöntynyt”, Seifer totesi. Hän ei ymmärtänyt miksi Dincht olisi ajatusta vastaan.
”Tajuatko sinä lainkaan kuinka paljon vaivaa siitä koituu? Tuhannet ihmiset tulevat valehtelemaan meille kerta toisensa jälkeen ja kynivät rahaa perättömillä vihjeillään, joiden tarkastamiseen meiltä kuluu kaiket päivät ja yöt!”
”Siksi meidän tuleekin varmistua vihjeistä, ennen kuin maksamme”, Seifer selosti kireästi. ”Uskon että meillä on kaartilaisia ja sotilaita ihan tarpeeksi tehtävään.”
”Tämä ei voi olla totta”, Dincht mutisi happamasti.
***
Fujin ja Rajin tiedottivat tilanteesta sotilaille. He kertoivat tulevista tarkastuksista ja kuulusteluista ja vallankumouksen mahdollisuudesta. Sitä sotilaille ei kerrottu, että peruste koko toiminnalle oli Näkijä Adelin uni. Olisi ollut liian vaikeaa selittää uskottavasti tavalliselle rivisotilaalle, että tämän työ ja ehkä jopa henki oli asetettu vaakalaudalle yhden naisen unen vuoksi.
Kaduilla näkyi enemmän sotilaita kuin koskaan aiemmin ja lähestulkoon jokaiselta kansalaiselta kyseltiin tietoja. Katukuvaan ilmestyneet julisteet puhuivat ainoastaan epäisänmaallisesta toiminnasta, mutta muutamaa täysin läpinäkyvää ja perätöntä huijausyritystä lukuunottamatta edes rahapalkkion lupaaminen ei tuottanut tulosta.
Seifer istui salissa ja pyöritteli tikaria kädessään. Terävä kärki oli kuluttanut pöytään jo kolon, josta irtosi pieniä puunkappaleita. Ultimecia vaati todisteita asioista, jotka eivät vaikuttaneet olevan olemassa. Valtiatar oli jopa niin raivoissaan, että Seifer tiesi luvan järeämpiin keinoihin tulevan milloin tahansa.
Ovi avautui ja Seifer käänsi katseensa häiritsijään. Fujin ja Rajin kävelivät sisään vakavailmeisinä ja nyökkäsivät vastaukseksi Seiferin tervehdykselle.
”Mitään uutta?” Seifer kysyi, vaikka tiesikin jo vastauksen. Koko tehtävä oli tuomittu epäonnistumaan.
”Kukaan ei tunnu tietävän mitään”, Rajin sanoi valtavia käsiään levitellen.
”VALEHTELEVAT”, Fujin puuskahti.
”Luuletko?” Seifer kysyi silmiään siristäen. Hän itse oli jo kääntymässä samaan tulokseen kuin Dincht, ettei mitään kerrottavaa edes ollut. Ilman ulkopuolista apua vallankumous olisi vaatinut lähes jokaisen kaupunkilaisen ja sellaista olisi ollut mahdotonta peittää.
”Minustakin tuntuu, etteivät he kerro sotilaille mitään. Tarvittaisiin parempia vakoojia. Huomaamattomampia”, Rajin totesi.
Seifer käänsi katseensa takaisin pöytään ja tikariin. Ulkopuolisen olisi varmasti helpompi saada asioita tietoonsa. Jos vallankumousta kaavailtiin, tekijät tahtoisivat kaikki mahdolliset apuun ja silloin sopivan uteliaalta vaikuttava ulkopuolinen taistelija saisi tietää varmasti enemmän kuin Valtiatarta palveleva sotilas.
Ylpeys kuitenkin näytteli suurta osaa Seiferin suunnitelmissa, eikä avun pyytäminen naapurivaltioilta tuntunut luontevalta teolta, varsinkaan edellisen sodan aiheuttamien tyytymättömyyksien jälkeen. Balamb oli käytännöllisesti katsottuna katkaissut kaiken kaupankäynnin muiden valtioiden kanssa, eikä muunkaan diplomatian ylläpitäminen tuntunut silloin luontevalta. Balambista täytyi löytyä joku tehtävään sopiva. Joku, joka ei ollut tunnetusti Valtiattaren palvelija. Joku, johon voisi luottaa täydellisesti ja joka osaisi hoitaa tehtävän moitteettomasti. Tikarin terä pysähtyi ja hetkeä myöhemmin Seifer harppoi ulos salista.
***
Kesti myöhään yöhön, ennen kuin Squall palasi asunnolleen. Seifer oli istunut pitkään majatalossa, ikkunan vieressä ja tuijottanut portaita herkeämättä. Portaita pitkin ei ollut mennyt edes rottaa koko illan aikana ja silti Squallin asunnossa syttyi heikko öljylampun valo hieman keskiyön jälkeen. Seifer olisi voinut vaikka vannoa, että tuo mies osasi halutessaan muuttua näkymättömäksi. Hän nousi ylös ja kiipesi Squallin ovelle, joka oli jo jätetty auki häntä varten, vaikka Seifer ei ollut antanut mielestään mitään merkkejä läsnäolostaan.
”Mistä moinen kärsivällisyys?” Squall kysyi ja otti pöydältä kankaanpalan, jolla alkoi puhdistaa pistomiekkansa terää. Kangas värjäytyi nopeasti punaiseksi.
”Asia on tärkeä”, Seifer tokaisi ja painoi oven kiinni perässään.
”Vai niin. Liittyy ilmeisesti siihen vallankumousjuttuun, jonka ympärillä te olette pyörineet viime viikkoina.”
Squall ilmeisesti tiesi jälleen kaikesta raivostuttavan paljon.
”Siihen juuri.”
”Ette ole saaneet selville mitään ja sinä nielit ylpeytesi ja tulit kysymään, josko minä tietäisin mitään, mistä voisit viedä kunnian kun seuraavan kerran näet Valtiattaren”, Squall luetteli tylsistyneenä.
”Jotakuinkin niin”, Seifer virnisti. ”Miten on?”
Squall oli vaiti ja nosti siniharmaat silmänsä Seiferiin. Tummat hiukset lepäsivät verhona silmillä, joita olisi ollut mahdotonta lukea ilman näköesteitäkään. ”Niin mittavaa hyökkäystä olisi mahdotonta pitää piilossa”, Squall totesi.
Seifer päästi huokauksen. Hänen pitäisi siis mennä Valtiattaren eteen ja todeta, että Näkijä oli ollut väärässä ja koko kuulusteluihin käytetty aika oli ollut hukkaan heitettyä. Squall Leonhart oli kuin kaupungin varjo ja sielu, hän oli varmasti tehnyt omat tiedustelunsa jo aikoja sitte ja jos hän ei ollut kuullut mitään, oli turhaa enää jatkaa. ”Se siitä sitten.”
Squallin tuijotus pysyi yhtä järkähtämättömänä, mutta sormet naputtelivat mietteliäin otteen miekkaa. ”Mitä mieltä sinä itse olet? Jos unohdetaan Valtiatar ja hänen käskynsä ja olettamuksensa. Onko vallankumoukselle sinusta aihetta?”
Seifer kurtisti kulmiaan kysymykselle. ”Ei tietenkään ole.” Hetken Seifer oli vaiti ja koetti miettiä kysymyksen syytä. ”Epäiletkö sinä minua?”
Pieni hymynkare nousi Squallin suupieleen ja hän astui lähemmäksi Seiferiä. ”En tietenkään. Sinä olet liian uskollinen ja kovapäinen oppimaan mitään muuta kuin tutut rutiinit.” Squall painoi kätensä Seiferin niskaan ja suuteli miestä kevyesti. ”Mutta nyt sinun täytyy varmasti mennä kertomaan uutiset Valtiattarelle. Minulla on vielä tekemistä.” Squall kääntyi ja ryhtyi huoltamaan mukanaan olleita aseita. Kevyt kosketus kutitti edelleen muistona Seiferin huulia.
