A/N: Täytyy sanoa, etten nyt ole ihan varma, mistä olen keksinyt, että faunoidit asuvat jossakin päin Tamperetta. Muistaakseni Annukka Salama on jossain maininnut siitä, ja taisipa
Piraijakuiskaajassa olla jokin maininta, mutta koska en löytänyt sitä näin äkkiseltään, niin mennään nyt muistini (, joka on muuten joissakin asioissa älyttömän huono,) varassa. Jos jollain on parempaa ja varmempaa tietoa, niin antaa tulla vain. Korjailen sitä mukaan
Ensimmäinen luku
- Tervetuloa Kokemäelle -
”Viimeisen kerran, Vikke: Missä helvetissä te olette?!”
Unna istui hiljaa matalan tolpan päällä ja tuijotti leveäharteista, lohikäärmetatuoinneilla peitettyä Rufusta, joka seisoi selkä häneen päin puhelin korvalla ja toinen käsi lanteella.
”Miten niin et tiedä, missä te olette?” Rufus sihisi vihaisesti puhelimeen. Unna huokaisi turhautuneena. Aluksi tilanne oli naurattanut häntä, mutta nyt, monen tunnin odottelun jälkeen, Unnaa ei enää jaksanut edes hymyilyttää ajatus Vikestä, joka oli eksynyt jonnekin päin maailmaa.
”Nyt villivarsa avaat ne silmäsi ja alat katsella ympärillesi”, Rufus ärähti ja alkoi astella ympyrää. ”Pistä navigaattoriin…” Yhtäkkiä hän pysähtyi ja näytti hitusen ärtyneeltä nostaessaan katseensa maasta. ”Miten niin teillä ei ole navigaattoria?”
Unna nosti nopeasti kätensä kasvoilleen ja hieroi silmiään. Ei voinut olla totta! Olihan tilanne hieman huvittava, sillä oli jotenkin Viken, Joonen ja Iivarin tapaista eksyä täydellisesti, mutta Unna tunsi olonsa hieman turvattomaksi keskellä ei mitään, ja toisaalta hänen mieltään painoi huoli eksyneestä kolmikosta. Eikä heillä ollut edes navigaattoria. Mitäs olivat menneet pöllimään Rufuksen auton, vaikka heidän oli pitänyt loikoilla rannalla nauttimassa auringosta?
Rufus alkoi jälleen kävellä ympäriinsä nurmikolla. Hän puhui jotakin tienviitoista. Unna ei enää kuunnellut. Sen sijaan hän laski kätensä, nousi matalan tolpan päältä, jolla oli jo jonkin aikaa istunut, ja kääntyi rannan puoleen jättäen Rufuksen äänen ulkopuolelle. Hän asteli nurmikkoa pitkin lähemmäs rantaa ja pysähtyi erään koivun juurelle nostaen kätensä sen runkoa vasten. Hän katsoi kauniin sinistä järveä ja sen toisella puolella sijaitsevaan hiekkarantaan. Siellä oli korkea puinen hyppytorni, joka veti ihmiset testaamaan rohkeutta, ja hiekalla lentopalloverkko oli kerännyt porukkaa ympärilleen pelaamaan. Vihreitä ja vaaleansinisiä puisia koppeja näkyi hieman kauempana. Olivatkohan ne pukukoppeja?
Tällä puolen järveä, jolle Unna ja Rufus oli jätetty, ei ollut hiekkarantaa. Ei se ollut haitannut. Kuusi tuntia sitten, kun he olivat porukalla ajaneet paikalle, he olivat suosiolla päättäneet jäädä tälle puolelle järveä, koska helteinen kesäpäivä oli autossa istumisen jälkeen vaatinut veronsa, ja hiekkaranta oli ollut niin täynnä kansaa. Niinpä he olivat jättäneet auton tien varressa olevalle pitkälle levikkeelle, joka oli kaiketi tehty juuri siksi, että autoja saisi pysäköidä, ja käyneet uimassa sekä nauttineet kesästä.
Sitten Vikke oli Joonen ja Iivarin kanssa ensin leikillään suunnitellut pöllivänsä Rufuksen Jaguarin päästäkseen ostamaan jotakin evästä lähimmästä kaupasta. Pitkän taiston jälkeen Rufus oli antanut kolmikolle luvan sillä ehdolla, että he palaisivat saman tien takaisin.
”Saman tien” oli venynyt ensin tunniksi, sitten toiseksi. Nyt siitä oli viisi tuntia. Ensimmäiset pari tuntia Unna ja Rufus olivat huoletta rentoutuneet, ottaneet aurinkoa, uineet ja nauttineet toistensa läheisyydestä. Hiljalleen he olivat kuitenkin alkaneet odottaa kolmikon paluuta. Se oli ollut se neljäs tunti kadoksissa, kun Rufus oli lopulta menettänyt kärsivällisyytensä, ja puhelimen välityksellä käyty sota oli saanut alkunsa. Ja nyt kolmikko oli eksyksissä. Mahtavaa.
”Yritetään liftata kyyti keskustaan”, Rufuksen ääni keskeytti Unnan omista ajatuksistaan. Unna kääntyi ympäri ja katseli, miten poika tuijotti puhelintaan hetken ennen kuin laittoi sen taskuunsa. Sitten hän kohotti katseensa Unnaan. ”Etsitään hotelli ja odotetaan, että jätkät suvaitsevat löytää takaisin.”
”Luuletko, että he löytävät?” Unna kysyi ja asteli lähemmäs Rufusta. Hän käveli parin matalan tolpan välistä levikeparkin reunalle. Vielä kerran hän vilkaisi järveä ja sen toiselta puolelta kantautuvia ääniä, ennen kuin käänsi selkänsä ja vilkaisi odottavasti kumpaankin suuntaan.
”Heidän on pakko”, Rufus murahti ja sitoi punaiset rastaansa kiinni. ”Me puolestamme toivomme, ettei täällä olisi paljoakaan…” poika keskeytti ja loi katseensa mutkaan. ”Valmistaudu, auto.”
Unna terästi kuuloaan, ja kuuli kuin kuulikin auton moottorin äänen voimistuvan. Aluksi hän oli vain luullut, että Rufus oli tuntenut sen saapumisen tärähtelynä, eikä ollut kiinnittänyt siihen niin tarkkaan huomiota. Tyttö hymyili hieman ja nosti kätensä ja peukalonsa pystyyn. Jännää, harvoin sitä tuli liftattua.
Jännitys katosi melkein saman tien, kun auto vain jatkoi ohi välittämättä heistä tippaakaan. Unna tuijotti hieman pettyneenä valkoisen Mersun perään ja antoi kätensä tippua alas. Höh.
”Seuraava”, hän kuuli Rufuksen toteavan vierestään. Unna ehti vain kääntää katseensa mutkaan, kun seuraava auto jo kaartoi paikalle. Unna nosti nopeasti peukkunsa pystyyn, mutta sekin meni ohi.
”Ihmiset, mikä teitä vaivaa?!” hän kivahti ja mulkoili ohi ajaneen auton perään, vaikka se oli jo ehtinyt kadota seuraavan mutkan taakse.
”Ehkä kookas, lohikäärmetatuoinneilla ja punaisilla rastoilla varustettu mies ei herätä luottamusta?” Rufus ehdotti.
Unna vilkaisi toista ja näytti vastalauseena kieltä. ”Höpöhöpö! Se johtuu kaikessa yksinkertaisuudessaan siitä, että he ovat epäkohteliaita.”
Rufus kohautti olkiaan.
Meni ainakin kymmenen minuuttia, ennen kuin Rufus seuraavan kerran käänsi katseensa mutkaan. ”Sieltä tulee seuraava…”
Kumpikin nosti peukalonsa pystyyn, ja pian auto kaartoikin mutkasta heitä kohti. Mutta sen sijaan, että auto olisi ajanut vaadittua kuuttakymmentä kilometriä tunnissa, sillä oli paljon enemmän vauhtia, ja näytti uhkaavasti siltä, kuin se olisi ajamassa kahden liftarin päälle.
Rufus astui nopeasti muutaman askeleen taaksepäin vetäen Unnan perässään. Unnalle se ei riittänyt. Oravan vaistot ottivat vallan, ja hän kääntyi ja kirmaisi suorinta tietä lähimpään puuhun paniikin vallassa. Hän otti yhdeksän juoksuaskelta, loikkasi jopa jonkun matalan pusikon päältä, ja hyppäsi lähimpään mäntyyn kiiveten kiireen vilkkaan sen oksille ja niitä pitkin ylös.
”Törkeää, ajoi jo sataakahtakymmentä”, Rufus ärähti maan tasalla, kun Unna jatkoi tärisemistä männyn oksien lomassa. Sitten mies nosti katseensa Unnaan. ”Kaikki hyvin, tule alas.”
”Kaikki hyvin?” tyttö toisti värisevällä äänellä ja katsoi epäuskoisena Rufusta. "Päältämme melkein ajettiin!”
Rufus huokaisi. "Lupaan, että ruttaan seuraavan auton, joka yrittää samaa."
Unna parahti ja rutisti männyn runkoa. Ei onnistu!
Miten hankalaa oli saada peukalokyytiä? Aika vaikeaa. Kun Rufus oli viimeinkin saanut maaniteltua Unnan alas puusta, he olivat jatkaneet levikkeellä seisomista. Jo yksitoista autoa oli ajanut ohi, eikä kukaan ollut huolinut heitä kyytinsä.
Rufus huomasi, miten Unna joutui taistelemaan, ettei juossut takaisin puuhun jokaisen auton kohdalla. Myöhemmin se oli helpottanut ja Unna pysyi helpommin paikoillaan, mutta ilmassa oli koko ajan varautunut ilmapiiri. Rufus tiesi, että se oli Unna, joka tuijotti mutkaan ja oli valmis pinkomaan takaisin puuhun, mikäli tilanne sitä vain vaatisi.
Tylsää hommasta teki kaiken kaikkiaan se, ettei autoja kulkenut kovinkaan paljon. Korkeintaan kolme autoa saattoi tulla peräkkäin, sitten saattoi mennä kymmenestä kahteenkymmeneen minuuttiin ennen kuin ketään näkyi missään. Rufuksella oli omasta mielestään aika hyvät hermot ja kärsivällisyys, mutta pikkuhiljaa hänestä alkoi tuntua, että sitä vain koeteltiin. Pirun Vikke, Joone ja Iivari. Ei olisi pitänyt antaa sitä autoa heille. Mikähän ajatuskatko hänelle oli oikein mahtanut tulla siinä vaiheessa, kun hän oli sen myöntävän vastauksen antanut?
Unnasta oli myös havaittavissa turhautuneisuutta. Rufus aisti, miten seisominen alkoi kyllästyttää tyttöä. Tietämättömyys siitä, missä he oikein olivat, ei parantanut kummankaan oloa. Itse asiassa Rufus muisteli nähneensä Kokemäen kyltin, kun he olivat tänne ajelleet, ja senkin hän tiesi, että heidän takanaan oli Pitkäjärvi. Hän tiesi myös, että rannan vieressä oli leirintäalue. Tieto tuli yksinkertaisesti siitä, että hän oli sattunut näkemään sen harvojen puiden lomasta. Mutta nuo tiedot eivät paljoakaan lämmittäneet.
Ei varsinkaan, kun he seisoivat keskellä metsää. No olihan siellä täällä vilahduksia rakennuksista, mutta... silti.
Jos tilanne ei pian muuttuisi, heidän pitäisi liikkua ja mennä kyselemään jostakin taksin puhelinnumeroa tai jotakin. Eivät he voisi täällä seisoa lopun elämäänsä. Paitsi tietysti Unna voisi. Tyttö oli jossain vaiheessa harkinnut puissa kiipeilyä, mutta Rufus oli teilannut idean ihan perustelluista syistä. Eiväthän he halunneet herättää mitään ylimääräistä huomiota.
Unnasta oli nähnyt, että hänen olisi tehnyt mieli sanoa vielä jotakin, mutta oli antanut asian olla. Rufus puolestaan oli ollut siitä kiitollinen, nimittäin häntä ei kiinnostanut väitellä. Hän halusi nyt vain saada kyydin, päästä keskustaan ja varata hotellihuone, jossa he voisivat odotella karkureita - varsinkin, kun tuntui, ettei kolmikko aikonut palata vielä hetkiinsä.
Viimeinkin hän tunsi taas tärinää jalkojensa alla. Se viestitti lähestyvästä autosta. Mustasta Bemari, mikäli Rufus oli oikeassa. Hän nosti katseensa mutkaan, ja pian auton ääni jo kuuluikin.
”Auto”, Rufus mumisi ja nosti peukalonsa pystyyn. Unna haukotteli ja hieraisi niskastaan hikeä ennen kuin nosti kätensä ja valmistautui. Mutkasta tuli kuin tulikin esiin musta Bemari.
”Ei päästä kyytiin”, Unna mutisi hiljaa. Rufus ei vastannut. Katsoi vain, miten auto tuli kohdalle. Hidastiko se vauhtiaan?
Unna laski kätensä. ”Mitä minä sanoin?”
”Olit väärässä”, Rufus sanoi katse edelleen autossa. Hän oli nähnyt ja tuntenut ihan oikein. Auto oli hidastanut sittenkin ja ajanut levikkeelle pysähtyen pitkän matkan päähän heistä. He olivat saaneet kyydin viimeinkin!
”Mitä jos se on metsästäjä?”
Rufus kallisti hieman päätään pitäen katseen autossa. Ei kai sentään? Toisaalta, varovaisuudesta ei olisi koskaan haittaa. Mutta ei se kovin reilua ollut, että he olivat pysäyttäneet auton, ja alkoivat sitten epäillä sen omistajia metsästäjiksi. Mutta toisaalta, eiköhän Rufus saisi heidät ulos autosta, jos tilanne sitä vaatisi. Nyt hän halusi vain ja ainoastaan keskustaan.
"Otetaan selvää", Rufus vastasi, muttei ehtinyt ottaa kuin askeleen, kun auton ovi avautui kuskin puolelta. Nuori, ruskeahkoihoinen nuori mies nousi ylös ja kääntyi katsomaan heitä mitään lukemattomin kasvoin.
”Terve”, tuo huudahti, mutta ei kuulostanut yhtään sen iloisemmalta kuin näytti. Asialliselta muukalainen ainakin vaikutti. ”Kaipasitteko kyytiä?”
”Olemme menossa keskustaan”, Rufus vastasi ja asteli rohkeammin lähemmäs. Unna tuli hieman epävarmana perässä.
”Sinnepäin olemme menossa. Hypätkää kyytiin”, mies vastasi ja istahti takaisin autoon laittaen oven kiinni perässään. Unna katsoi Rufusta, ja Rufus vastasi katseeseen.
”Mennään”, hän sanoi lopulta. ”Vaikeasti tulkittava ihminen, mutten usko, että hän on metsästäjä.”
”Jos niin sanot”, Unna mumisi ja asteli kuskin taakse istumaan. No, ainakin hänellä oli lohikäärme seuranaan, Rufus ajatteli hieman huvittuneena mennessään pelkääjän taakse istumaan. Ei tässä mitenkään huonosti voisi käydä.
Charlotta katsoi jännittyneenä, miten vakaasti Adrian ajoi Köyliöntietä pitkin. Heti, kun he olivat ottaneet liftarit kyytiin, oikealla puolella näkyvä Pitkäjärvi, hiekkarannat, asuntovaunut ja mökit olivat jääneet hänen huomionsa ulkopuolelle. Hän ei edes huomannut tienpäätä, josta he olisivat kääntyneet uimarannalle, ei hiekkakenttää, jolla pelattiin silläkin hetkellä pesäpalloa, eikä edes heidän vasemmalla puolella kököttävää Kooman hautausmaata. Ei, sillä hänen ajatuksiinsa ei mahtunut kuin kaksi muukalaista. Hän halusi niin kovasti tehdä tuttavuutta heidän kanssaan, ja toisaalta hän oli kovin utelias tietämään jotakin liftaamisesta ja siitä, mikä oli saanut nuoren parin saanut tekemään jotain sellaista.
He olivat kohteliaita, sen Charlotta tiesi varmaksi. He olivat kohteliaasti kiitelleet Adriania kyydistä. Adrian oli vain mutissut vastaukseksi. Hah, niin perus Adriania!
”Mistä tulette?” Charlotta kysyi kohteliaasti ja kääntyi kaksikon puoleen. Hän ei todellakaan antaisi Adrianin tehdä autoajelusta kiusallista. Ei siis sillä, Charlotasta ei tuntunut enää lainkaan kiusalliselta istua Adrianin kanssa autossa siten, ettei toinen edes aina vastannut hänen jutuilleen, mutta vieraat eivät tunteneet kuljettajaansa.
”Tampereeltahan me”, kundi vastasi. Hän oli lihaksikas ja hänellä oli punaiset rastat, jotka oli sidottu kiinni. Vaikka Charlotta yritti kuinka, hän ei voinut olla katsomatta tatuointeja. Oikein lohikäärmeitä... Vaikka Charlotta ei itse välittänytkään tatuoinneista, ne olivat upeita. Mahtaisikohan tatuoinnit sopia Adrianille?
Charlotta nyökkäsi, ja tajusi, etteivät he olleet esittäytyneet. Toisaalta, oliko sillä väliä, kun he kuitenkin pian jatkaisivat omia reittejään. Charlotta vain oli kyltymättömän utelias. Ainahan hän voisi testata ja esitellä itsensä.
”Olen muuten Charlotta”, hän esittäytyi ja katsoi kumpaakin liftaria. Charlotta oli vetänyt penkkiään eteenpäin, kun poika, tai oikeastaan hän taisi olla mies, oli istuutunut autoon. ”Ja hän on Adrian”, tyttö esitteli kuskin, vaikkei tiennyt, oliko Adrian siitä kuinka mielissään.
”Olen Rufus”, mies esittäytyi. Charlotta katsoi tuota silmiin ja nyökkäsi hymyillen. Sitten hän siirsi katseensa tyttöön, jolla oli kuparin väriset kiharat ja pisamaiset kasvot.
”Unna”, tyttö vastasi ja vilkaisi nopeasti Charlottaa. Tyttö näytti hitusen huolestuneelta. Tai ehkä ennemminkin ahdistuneelta? Tai jännittyneeltä?
”Hauska tutustua”, Charlotta sanoi ja yritti pikaisesti keksiä jotain sanottavaa. Että se tuntui yhtäkkiä niin kovin hankalalta. Ja kaverit aina kehuivat, ettei Charlotalta loppuisi puheenaiheet koskaan kesken.
”Oletteko ensimmäistä kertaa Kokemäellä?”
”Joo, ja nytkin eksyttiin tänne oikeastaan ihan vahingossa”, Rufus vastasi.
”Ai?” oli kaikki, mitä Charlotta osasi sanoa.
Rufukseksi esittäytynyt nyökkäsi pienesti. ”Oltiin kavereiden kanssa ihan vain kesää viettämässä, kunnes he päättivät lähteä käymään pienellä ajelulla, ja...” Mies hymähti ja siirsi katseensa ulos. ”No, he päättivät rehellisesti sanottua eksyä jonnekin.”
”Minä vain toivon, että he olisivat kunnossa”, Unnaksi esitelty sanoi lopulta ja vilkaisi nopeasti Rufusta.
Charlotta kurtisti kulmiaan. ”Eivätkö he todellakaan tiedä, missä he ovat?”
Rufus kohautti olkiaan pitäen katseensa ikkunassa. ”Eivät ainakaan kerro minulle, mikäli tietävät.”
Auttaminen olisi siis todella hankalaa, mikäli heillä ei olisi lainkaan hajua siitä, missä heidän ystävänsä mahtaisivat viilettää. Eikä sillä, että Charlotta olisi edes osannut auttaa, mutta hän oli aika varma, että Adrian olisi osannut.
Sitä paitsi missä kaksikko edes yöpyisi? Tai ei sillä, jos Unnan ja Rufuksen ystävät palaisivat iltaan mennessä, mutta jos heillä menisi pidempään, kaksikko tarvitsisivat yösijan, eikä Charlotta tiennyt Kokemäeltä oikeastaan mitään paikkaa, minne voisi mennä.
He ohittivat ensimmäisen risteyksen, josta olisi päässyt Peipohjaan. Siitä Adrian olisi normaalisti kääntynyt kotiin, mutta nyt tilanne oli toinen.
”Mitä olette oikein suunnitelleet tekevänne?” Charlotta kysyi lopulta. ”Tai siis… Jos ystävänne eivät palaa vielä tänään, niin… täytyyhän teidän jossakin yöpyä?”
”Onhan täällä pari hotellia”, Adrian sanoi. Charlotta heitti katseen Adrianiin. Oliko täällä jotain hotellejakin?
”Veisittekö meidät jompaankumpaan?” Rufuksen ääni kysyi. ”Voisimme hyvin ottaa hotellihuoneen.”
”Toki”, Adrian vastasi. ”Toivottaan vain, että huoneita on vielä vapaana.