Nimi: Kohtaaminen
Kirjoittaja: Koiranruusu
Beta: ope-kaverit ja Fire
Ikäsuositus: K-11
Tyylilaji: Huumorilla höystettyä yliluonnollista draamaa, joka on dialogi painotteista.
Varoitukset: Yliluonnollisuus tuo tähän paikoin, kevyestä otteesta huolimatta, lievää spookiutta, joten siksi ikärajakaan ei ole sallitussa. Enkeleiden pilkkaaminen ei ole tarkoitus, vaan revin huumoria ajatuksesta, etteivät nekään ole täydellisiä.
Tiivistelmä: Burnout ei ole vieras käsite enkeleillekään…Haasteet: Joulukalenteri 2014 - 19. luukku
K/H: Joo, mulla on näitä outoja ideoita enemmänkin ja jostain syystä enkelit sekä taivaallinen byrokratia huvittaa mua suunnattomasti. Niistä voisi kirjoittaa enemmänkin, mikä siis selittänee sen, että Potter-osastolla on raapalesarjassakin tuota jälkimmäistä käsitelty ja tässä originaalissa on sitten revitty huumoria loppuun palaneesta suojelusenkelistä. Uskon vakaasti siihen, että Jumalalla on huumorintajua, ja hän ymmärtää, ettei tällä tekstillä ole tarkoitus loukata ketään.
KOHTAAMINEN
— Sinä taidat olla enkeli? sanoin katseltuani pitkään olentoa, joka istui kivellä edessäni.
En ehkä olisi tullut ajatelleeksi enkeliä, jollei hänellä olisi ollut yllään kullanhohtoista kaapua ja, jos hän ei olisi sattunut olemaan keskellä järveä ilman venettä ja kuivin vaattein. Myös hänen punertavan ruskeat pitkät hiuksensa, jotka olivat poninhännällä niskassa, olivat kuivat. Hänen nuorehkot kasvonsa eivät olleet kovin enkelimäiset, hänen leukaansa koristi useamman päivän sänki ja silmien alla oli tummat varjot. Hänen koko olemuksensa henki väsymystä, mutta kun hän puhui, oli hänen äänensä pirteä ja hänen ilmeensä hyväntuulinen.
— Niinpä taidan olla. Hassua, kuinka se aina tuppaa unohtumaan, olento, siis enkeli, vastasi.
— Onko sinulla nimeä? kysymys karkasi suustani enempää ajattelematta. Edessäni on enkeli ja minä kysyn nimeä, onko tyhmempää kuultu.
— Jaa-a, kyllä minulla nimi on. Annas kun muistelen...
Outoa, ettei muista omaa nimeään.
— Andreas, Andrus, Andrew, André, Antero, Andrei näistä voit valita mieleisesi nimen, enkeli sanoi hetken kuluttua hymyillen tyytyväisenä.
— Hä? Mitä tarkoitat, nuohan ovat kaikki saman nimen muunnoksia?
— Aivan, eikö olekin nerokasta! Vaikka työtehtäväni veisi minut mihin tahansa maailmankolkkaan, minun nimeni pystytään lausumaan siellä. Eikä minun tarvitse opetella muistamaan, mikä nimi tunnetaan missäkin maassa.
— Just joo. Mikä enkeli sinä oikein olet? jatkoin utelemista, vaikka aloin jo epäillä järkeäni tai ainakin Anteron järkeä.
— No, siis perustoimenkuvaani kuuluu varjeleminen, valvominen, auttaminen, opastaminen ja ohjaaminen, niin kutsuttu suojelu. Mutta erikoistapauksissa toimitan myös asiakkaiden viestejä ylimpään johtoon ja vice versa.
— Siis lyhyesti sanottuna suojelusenkeli, vai?
— Hmh! Se nyt tietysti on makuasia, mitä nimikettä käytetään. Mutta henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että kyseinen nimike on jokseenkin vanhanaikainen, Antero totesi ja hänen äänestään kuulsi närkästyminen.
— Ja annas kun arvaan, että sinä satut olemaan minun suojelusenkelini?
— Nappi arvaus! Antero hihkaisi ja suorastaan säteili tyytyväisyyttä.
— Ja nyt tulit auttamaan minua? Onnistunut ajoitus täytyy myöntää, huokaisin.
— Ups, nyt kyllä arvauksesi meni pieleen. Itse asiassa minä järjestin sinulle tämän mahdollisuuden itsenäistyä. Mielestäni siinä koko suojelusenkeli touhu on mennyt vikaan, että ihmiset ovat tulleet niin riippuvaisiksi meistä. Niinpä minä ajattelin näyttää esimerkkiä muille enkeleille kannustamalla sinua itsenäiseksi. Joten aletaanpa hommiin. Voimme samalla vaikka laulaa yhdessä, kun sinä yrität selviytyä tästä pikku haasteesta.
Katselin ympärilleni karikolla, jossa airoton soutuveneeni kökötti jumissa. Katseeni osui reppuun, jonka rikkinäisestä taskusta kännykkäni oli pudonnut järveen. Että tämmöinen pieni haaste.
— Lensi maahan enkeli joutuisampi tuulta... Antero aloitti laulamaan kovaa ja korkealta.
— Voi pyhä isä... Auttakaa, joku kuka tahansa auttakaa... voihkaisin epätoivoisesti.
— Kylläpä te ihmiset lannistutte helposti ja vaaditte aina täysihoitoa. Ehei, ei tuollaisella ajattelutavalla päästä elämässä eteenpäin ystävä hyvä. Nyt sinun on aika käyttää järkeäsi ja mielikuvitustasi. Kuvittele, vaikka eläväsi kännykätöntä aikaa. Mieti, miten ihmiset silloin olisivat toimineet tässä tilanteessa.
— Olisivat paleltuneet tai kuolleet nälkään odottaessaan turhaan apua, mutisin puoliääneen.
— Mitä sanoit, joko keksit ratkaisun?
— E-en, en mitään, ajattelin vain ääneen, vastasin hätäisesti.
Voiko parempaa tuuria ollakaan, olen karilla ja ainoa seuralaiseni on työssään turhautunut suojelusenkeli. Hohdokas mielikuvani enkeleistä sai pahan kolauksen. Kuka hurahtanut hyypiö on syöttänyt meille idealistista soopaa aina auttamaan valmiista enkeleistä. Anterohan toteutti vain omia ambitioitaan järjestämällä minut pulaan. Samperi, minähän en minkään enkelin koerotaksi rupea, ajattelin kiukkuisena.
— Itse asiassa minulla on yksi ajatus... sanoin ja Antero kohotti kiinnostuneena päätään.
— Niinkö? loistavaa, arvasinhan mi-
— Joo... ELI ALAHAN HOMMIIN SENKIN SEKUNDAENKELI. HOMMAA MULLE AIROT TAI APUA JA SASSIIN! karjuin naama punaisena, ääneni kaikuessa autiolla järvenselällä ja parvi lintuja pyrähti säikähtäneenä lentoon läheiseltä luodolta.
— JA JOS TÄMÄ TILANNE ON SINUN KÄSITYKSESI ITSENÄISYYTEEN AUTTAMISESTA, NIIN SIINÄ TAPAUKSESSA MINÄ PÄRJÄÄN VARSIN HYVIN ILMAN SINUN APUASI! jatkoin vuodatustani.
— Hmh... Kylläpä sitä ollaan kiittämättömiä. Tyypillistä ihmiskäytöstä sanoisin, Antero tuhahti loukkaantuneen ylenkatseellisesti.
— Jos sinulla on jotain valittamista, kehottaisin ottamaan yhteyttä henkilöstöpäällikköön. Ai, mutta ethän sinä voikaan, koska olet vain ihminen, hän jatkoi ivallisesti.
Puhisin kiukusta. Tietämättä mitä sanoa tai tehdä, puristelin turhautuneena käsiäni nyrkkiin ja auki. Minun olisi keksittävä keino, jolla Anteron saisi auttamaan minua. Pakotin aivonystyräni töihin. Käytön puutteessa olevat ajatusrattaat käynnistyivät hitaasti ja kitisten. Ruosteesta huolimatta jokunen ajatuskipinä välähti aivoissani. Kokeilin Anteron taivuttelua toisella äänensävyllä.
— Totta. Olinpa minä tosiaan ajattelematon ja kiittämätön. Enhän todellakaan voi odottaa täyttä palvelua, kun sinä olet vain suojelusenkeli, sanoin katuvaisesti. Tämän keinon olisi onnistuttava, ajattelin, tai muuten... Mutta huoleni oli turha, Antero nielaisi syötin heti.
— Mitä mahdat tarkoittaa sanoessasi vain
suojelusenkeli? Antero kysyi epäluuloisesti.
— En mitään, sanoin pakottaen ääneni mahdollisimman viattomaksi.
— Ymmärrän kyllä, kuinka kurjaa varmasti on, kun me ihmiset aina vaadimme apua, emmekä ota huomioon teidän suojelusenkelien rajallisia mahdollisuuksia. Onhan se selvä, etteivät teidän valtuutenne ja voimanne kovin merkittäviin tekoihin pysty. Sitä vartenhan ovat muut, tärkeämmät ja arvostetummat, enkelit Serafit ja muut... Ja tietenkin mmm... Gabriel. Siinä vasta enkeli, huokasin muka ihastuneena.
Silmäkulmastani seurasin Anteron reaktiota. Hänen kasvojensa väri vaihtui nopeammin kuin liikennevalot valkoisesta kirkkaan punaiseen ja siitä tummaan purppuraan.
— Mielestäni hänessä tai muissakaan pöyhkeilevissä siipiveikoissa ei ole mitään ihailemisen arvoista. Niin kuin maailmassa ei olisi tarpeeksi höyhenpeitteisiä koreilijoita lintuhäkkien orsilla. Minun mielestäni höyhenillä ja sulilla ei ole muuta käyttöä kuin tyynyjen täytteenä tai kyninä. Sitä paitsi Gabrielin ja kumppaneiden päät ovat niin pilvissä, että undulaattikin tuntuu heidän rinnallaan järkevältä olennolta ja sen laulu on sentään kaunista, Antero vuodatti jäätävällä äänellä. Antero röyhisti rintaansa loukatun ylpeyden uhossa ja jatkoi.
— En tiedä, mistä kummasta olet saanut päähäsi, ettei minulla tai siis suojelusenkeleillä olisi valtaa tai voimia tehdä vaikka minkälaisia ihmeitä. Kyllä asiat olivat ennen toisin. Silloin ihmiset uskoivat enkeleihin aivan toisella tavalla kuin nykyään. Eivätkä he olisi koskaan tohtineet arvostella enkeleitä. Silloin sentään olivat hyvät tavat kunniassa ja arvot kohdallaan... Ja plaplaplaa...
Minusta alkoi tuntua, ettei tälle keskustelulle tulisi loppua ennen järven jäätymistä, jolloin pääsisin Anteron jaarituksia pakoon. Kyllästymiseni taisi näkyä kasvoiltani, sillä yllättäen Anteron saarna katkesi. Säpsähdin ja yritin paikata vahingon tarkentamalla katseeni takaisin Anteron kasvoihin.
— Et ole ilmeisesti palavan kiinnostunut enkeleiden katu-uskottavuuden historiasta, Antero totesi ja helpotuksekseni huomasin hänen huulillaan karehtivan lempeän hymyn. Punastuin hiusrajaani myöten ja painoin katseeni. Juoneni oli paljastunut.
— E-eeh, tuota... heh... ymh, sopertelin nolona.
— Anteeksi...
— Äläpäs kiirehdi asioiden edelle. Minunhan tässä kuuluisi pyytää anteeksi sinulta tätä sotkua, johon sinut järjestin. Ja kaiken lisäksi taidan olla sinulle velkaa kiitoksen.
— Hä? kohotin katseeni yllättyneenä ja tuijotin Anteroa suu auki.
— Aivan. Sait minut muistamaan, mitä varten me suojelusenkelit olemme olemassa. Ilman ihmisten avun tarvetta meillä ei olisi mitään tekemistä, eikä myöskään mitään arvoa. Toisin sanoen, meidän olemassaolollemme ei olisi mitään perustetta. Ja muistinpa juuri myös senkin, miksi olen halunnut olla juuri suojelusenkeli enkä niin kutsuttu siipiveikko eli sanansaattaja. Tässä työssä saa itse toimia ja tehdä ratkaisuja, eikä tarvitse olla pelkkänä välikätenä toteuttamassa jonkun muun suunnitelmia. Lisäksi tulokset näkee heti, eikä vasta ehkä vuosien kuluttua, Antero luetteli tyytyväisenä ja vaipui ajatuksiinsa.
— Hienoa, jos minusta oli apua. Mutta voisitko mitenkään ajatella auttavasi minut takaisin rantaan? kysyin varovasti, etten vain loukkaisi Anteroa ja joutuisi kuuntelemaan uutta saarnaa.
— Tosiaan. Unohdin kokonaan, miksi me olemme täällä keskellä järveä juttelemassa mukavia. Istupa tukevasti ja tartu laitoihin tiukasti. Ovatko kaikki jäsenet varmasti veneen sisäpuolella? Loistavaa ja sitten menoksi.
Antero tarttui veneen perään ja samassa viima alkoi piiskata kasvojani. Vesi kohisi veneen laitoja vasten ja muodosti sateenkaaren väreissä kimaltelevia kuohuja kokan molemmin puolin. Nautin täysin siemauksin matkasta ja olisin voinut istua kauemminkin
SuperAngelLinen kyydissä. Saavuimme kuitenkin jo mökkirantaan, josta olin lähtenyt. Minun oli noustava takaisin maihin ja sanottava hyvästit Anterolle.
— Kiitos, pidin pienen tauon.
— Kuule Antero. Enpä usko, että olisin keksinyt mitään keinoa päästä pois siltä karilta vaikka, niin väititkin, sanoin Anterolle ja hymyilin leveästi.
— Sinulla taitaa olla meistä ihmisistä aivan liian suuret luulot.
— Ehkä, mutta eihän se haittaa. Saattaahan olla, ettet vain tiedä mihin kaikkeen pystyt, kun oikein yrität. Minun täytyykin miettiä joku uusi haaste sinulle.
— EI! eiei, Antero kiltti ä... vaikenin nähdessäni Anteron nauravan vedet silmissä hätäännykselleni.
— Sinä taisit todella saada tarpeeksesi haasteellisista tilanteista, vai mitä? Antero sai lopulta naurultaan sanotuksi.
— Ainakin vähäksi aikaa, myönsin virnistäen.
— Olisi kuitenkin mukavaa, jos ilmestyisit muutenkin kuin vain hädässä tai kokeilujesi innoittamana, jos vain se on mahdollista, pyysin.
— Jaa-a, kyllä me saamme silloin tällöin poiketa näkymättömyysvaatimuksesta. Etenkin, jos suojeltava on jo nähnyt meidät. Silloin meillä ei ole enää velvoitetta läsnäolomme salaamiseen jatkossa, Antero selitti. Huomattuaan minun tuijottavan häntä ymmärtämättä sanaakaan, hän jatkoi asian selittämistä.
— Tiedäthän sinä, etteivät ihmiset yleensä näe suojelusenkeleitään, eivätkä kaikki edes usko meihin. Suojelusenkelit suojelevat kaikkia, uskoivat he tai eivät. Meidän tarkoituksemme on kuitenkin näkymättöminä auttajina saada ihmiset tuntemaan meidän läsnäolomme ja tuntemaan tarvetta löytää selitys. Etsiessään selitystä meille, ihmiset toivon mukaan löytävät uskon Jumalaan. Joskus kuitenkin tilanne vaatii meidän näyttäytymistämme ennen kuin suojeltava on edes huomannut läsnäoloamme tai tietoinen enkelien olemassaolosta.
Järven pinnasta heijastuva taivas oli muuttunut maidon valkoiseksi. Taivaalla ajelehtivat pilvet hehkuivat kultaisina. Puiden ja saarien peilikuvat olivat tummuneet lähes mustiksi. Ilta oli kääntymässä yöksi. Mielessäni sulattelin kuulemaani. Antero odotti selvästi minun jatkavan keskustelua. Ainakaan hän ei sanonut sanaakaan eikä tehnyt vielä lähtöä. Istuuduin laiturille ja upotin jalkani miellyttävän viileään veteen.
— Mihin kategoriaan sinun näyttäytymisesi minulle kuuluu? utelin. Antero istuutui viereeni ja huljutteli jalkojaan vedessä, ilmeisesti punniten vastausta mielessään.
— No, se ei taida kuulua sääntöjen mukaan mihinkään hyväksyttyyn kategoriaan. Pikemminkin mappiin -sääntöjen räikeä rikkominen omien älyttömien tarkoitusperien saavuttamiseksi, hän huokasi.
— Rikoitko sinä sääntöjä näyttäytymällä minulle? kysyin ällistyneenä. Antero nyökkäsi pää painuksissa.
Tunsin Anteron ensimmäistä kertaa illan aikana ystäväksi ja huomasin tuntevani myös myötätuntoa. Hän oli rikkonut sääntöjä minun takiani. No, ei yksistään minun vaan myös oman kunnianhimonsa takia, myönsin mielessäni. Yhtä kaikki arvostin hänen tekoaan silti, vaikka muutama hetki sitten olin valmis toivottamaan hänet sinne, missä aurinko ei koskaan paista.
— Joudutko sinä nyt vaikeuksiin?
— Täytyy sanoa, että olen tällä hetkellä onnellinen siitä, että työnantajani on äärimmäisen anteeksiantavainen. Ainut ongelma on, etteivät mitkään verukkeet hyödytä, sillä Hän tietää tekojemme syyt paremmin kuin me itse, Antero sanoi ja hymyili ilottomasti.
— Siitä tulikin mieleeni, minun on palattava raportoimaan Hänelle tämä sääntörike ennen kuin rikon niitä lisää, Antero parahti ja säntäsi seisomaan.
Minä seurasin esimerkkiä vähemmän sulavasti ja nousin seisomaan kasvotusten Anteron kanssa. Mielessäni harmittelin juttutuokion lyhyyttä nyt, kun lopultakin olin päässyt tutustumaan Anteron todelliseen minään.
— Kyllä me vielä näemme, Antero vakuutti minulle.
— Ei syytä huoleen, varsinkin kun sinulla on tapana joutua erilaisiin ongelmatilanteisiin kovin usein. Älä kuitenkaan rupea tarkoituksella joutumaan vaikeuksiin tai minä en tule enää auttamaan sinua, Antero sanoi muka ankarasti.
— Äläkä sinä yritä tehdä minusta esimerkkiä muille suojelusenkeleille, napautin vastaukseksi.
Antero hymyili ja kun hän nosti kättään ikään kuin vilkuttaakseen, hänen ääriviivansa himmenivät ja sulautuivat yöusvaan, joka nousi järven pinnasta.
Kuin unessa tuijotin kohtaa, jossa Antero oli hetki sitten seissyt. Sumun kääriytyessä tiiviimmin ympärilleni aloinkin epäillä kuvitelleeni koko jutun. Illan tapahtumat olivat jättäneet mieleni iloiseksi ja onnelliseksi, mutta nyt epäilykset olivat alkaneet nakertamaan sitä. Tapahtumat olivat kuitenkin niin uskomattomat, etten voinut pitää niitä todellisina ja samalla pitää itseäni täysjärkisenä. Mieleni syvyyksissä toivoin kuitenkin kokemani olevan totta.
Kavutessani rinnettä ylös mökille aloin olla varma, että olin nähnyt unta. Terassilta vilkaisin vielä laiturille toivoen näkeväni merkin Anterosta. Laituri erottui enää tummana hahmona kuten venekin, musteen sinisenä välkehtivää järveä vasten. Yleensä niin rakas näkymä teki minut nyt surulliseksi. Astuin sisälle tupaan ja heitin reppuni sängylle. Samassa kännykkäni putosi peitteelle taskun reiästä.
Tuijotin puhelinta kuin en olisi nähnyt sitä koskaan ennen ja pomppasin säikähdyksestä, kun se piippasi tekstiviestin merkiksi. Se oli hyvin lyhyt tekstiviesti. "
Sain anteeksi. T:Antero". Naurahdin itsekseni ja kuiskasin pimeälle ja tyhjälle huoneelle — Hyvää yötä, Antero.
K/H2: Ainakin toistaiseksi one-shot, mutta aihe kutkuttaa kirjoittamaan enemmän, joten spin-off tai jatko ei ole mahdoton ajatus. Kiitos, kun luit loppuun asti.
Hyvää joulua!
