Slytherin cat: Oi, olipa monta sydäntä yhdessä kommassa <3 Kiitos!
Kuolotar: Kiitos! Mäkin pidin mafia-Romanosta. Kiva kirjoittaa hänet välillä noinkin.
Nyt tuli pitkähkö luku, mutta pitihän tässä hetki oottaakin. Mä muuten aloitin kirjottamana tälle jatko-osaa, jossa Spamanolla on hieman suurempi rooli ja vaikutteita on enemmän tuhannesta ja yhdestä yöstä ja jostain kumman syystä kreikkalaisesta mytologiasta.
9. Osa: Salaisia neuvonpitoja
Tino oli viettänyt pari päivää linnassa tutkien kaikki paikat ja jutellen palvelusväen kanssa. Hän ei kuitenkaan ollut nähnyt linnanherraa itse vielä kertaakaan ensimmäisen päivän jälkeen ja hän ihmetteli, mitä mies edes halusi hänestä jos kerta ei edes näyttäytynyt. Tinon tietämättä häntä kuitenkin pidettiin tarkasti silmällä ja Berwald oli itse asiassa hyvin perillä siitä mitä nuorempi mies teki.
Yöllä oli satanut taas lunta ja Berwald seurasi ikkunasta kuinka hänen vieraansa jätti tuoreeseen lumeen jalanjälkiä tutkiessaan puutarhaa. Kesällä puutarha olisi ollut paljon kauniimpi, mies mietti, ja toivoi että voisi näyttää sen Tinolle silloin.
”Hän näyttää viihtyvän hyvin, sir”, Arthur sanoi hieman vihjailevasti pöydältä.
”Aivan”, Francis myönsi tajuten, mitä britti ajoi takaa, ”ehkä teidän olisi aika jutella hänen kanssaan hieman?”
”H’n p’lkää m’nua”, Berwald mutisi vastaukseksi.
”Hän ei ole kertaakaan sanonut pelkäävänsä”, Arthur totesi ja se oli aivan totta. Tino jopa kerran kysynyt häneltä, missä Berwald mahtoi olla ja pitäisikö hänen mennä tervehtimään miestä. Berwald kuitenkin katsoi kaappikelloa epäilevästi.
”Kaikki p’lkäävät m’nua”, hän totesi.
”Mutta ehkä hän ei pelkää ja kumoaa kirouksen, monsieur”, Francis sanoi toiveikkaana. Berwald katseli vielä hetken Tinoa, joka näytti kasaavan lumiukkoa pieni teekuppi-Ita seuranaan.
”M’ssä m’nun takkini on?” linnanherra kysyi, ”ta’dan m’nnä ulos.”
”Loistava idea”, Arthur sanoi ja riensi etsimään pyydettyä takkia.
Tino nauroi, kun pieni teekuppi yritti tasapainotella juuri tehdyn lumiukon päällä. Ita-chan ei kuitenkaan keskittynyt pystyssä pysymiseen juurikaan ja tupsahti riemukkaasti kiljuen alas pehmeälle lumelle.
”Ita! Ludvig käski sinun olla varovainen”, Elizabeta sanoi toruvasti, ”hän tulee todella surulliseksi, jos menet rikki.”
”Oh, vee”, kuppi vastasi ja näytti miettivän hetken, ”minä en halua tehdä Luddya surulliseksi!”
”Sitähän minäkin. Oikeastaan saisit mennä tervehtimään häntä”, teekannu sanoi, ”hän melkein poltti tänään puuron pohjaan tukkeutuneen piipun vuoksi ja on hieman äreä.” Ita-chan tuntui heti ymmärtävän. Hän pomppi paikallaan hetken ja kiiruhti sitten sisälle huutaen samalla, että hän pelastaisi Ludvigin päivän. Elizabeta pudisti hieman päätään teekupin mennessä.
”Voi, Ita”, hän sanoi, ”he olivat niin läheisiä Ludvigin kanssa silloin kun Ita oli aikuinen.”
”Oli aikuinen?” Tino kysyi hämmentyneenä ja teekannu nyökkäsi.
”Ita-raukka on kirottu kahdesti”, hän selitti, ”muutama päivä ennen isoa kirousta, eräs outo tyyppi ilmestyi linnaan ja kirosi hänet! Aivan ilman syytä, Ita oli kyllä aina hieman höpsö, muttei tehnyt pahaa kellekään. Ludvig oli niin vihainen. Hän aikoi lähteä sen miehen perään, mutta sitten… no, hän muuttui liedeksi.” Tino nyökkäsi vakavana.
”Kuulostaa todella surulliselta”, hän totesi, ”toivottavasti kaikki kääntyy vielä hyväksi.”
”Tietenkin kääntyy”, Elizabeta vastasi varmasti, ”tiedäthän mitä noidat sanovat, kaikki kiroukset voidaan purkaa. Täytyy vain löytää keino.” Tino oli aikeissa kertoa naiselle, että se oli se mitä hänen veljensä nimenomaan sanoi aina, mutta vaimeat askeleet takaa saivat Tinon keskeyttämään.
”Hei”, hän tervehti paikalle saapunutta linnanherraa. Mies oli pukenut päälleen tummansinisen pitkän takin, joka näytti istuvan niin hyvin että se oli varmasti tehty hänelle mittojen mukaan.
”H’i”, Berwald vastasi hieman epäröivällä sävyllä, ”ol’tko nautt’nut ol’stasi?”
”Olen, kiitos”, Tino vastasi. Ollakseen pakotettu pysymään paikalla, hän oli viihtynyt kuitenkin ihmeen hyvin. Linnassa tuntui olevan paljon mielenkiintoista tutkittavaa ja palvelusväki oli niin omalaatuista, että päivät kävivät tuskin harvoin pitkiksi.
”H’vä”, Berwald mutisi ja hetken oli hiljaista. Elizabeta hivuttautui hiljakseen taka-alalle tarkkailemaan.
”Tuota”, Tino mutisi yrittäen keksiä jotain mille rikkoisi pian ahdistavaksi käyvän hiljaisuuden, ”sää on tänään todella miellyttävä.” Berwald katseli pilvien verhomaa taivasta, mutta hänelle se ei ollut sen kauniimpi kuin muutkaan säätilat.
”A’van”, hän kuitenkin sanoi ja lisäsi sitten hetken mietinnän jälkeen, ”onko m’tään m’tä to’voisit?” Tino kallisti päätään miettiessään vastausta.
”Ei, olen aivan tyytyväinen”, hän lopulta sanoi arvellen, että pääsy kylään olisi liikaa, ”ikävöin hieman lukemista, mutta en löytänyt kirjastoa mistään.” Berwald rypisti kulmiaan ja Tino onnistui hädin tuskin kokoamaan itsensä, ettei olisi astunut askelta taaksepäin.
”T’ällä on k’rjasto”, mies totesi hetken päästä, ”m’tta se on l’kittu.”
”Ah, aivan”, Tino sanoi ja hymyili hieman hermostuneesti, ”se oli varmaan sitten yksi niistä lukituista ovista.”
”M’nä vo’n av’ta sen s’nulle”, Berwald sanoi hetken mielijohteesta yllättäen itsensäkin.
”Todellako?” Tino kysyi riemastuneena sekä hieman yllättyneenä, ”voimmeko mennä heti?” Berwald nyökkäsi ja lähti kävelemään toinen mies vierellään kohti lukittua kirjastoa.
”Pidätkö sinäkin lukemisesta?” Tino kysyi, kun he kiipesivät portaita ylös.
”P’din”, Berwald vastasi ja sai osakseen hieman kummastuneen katseen.
”Mikset pidä enää?” Tino kysyi ennen kuin ehti estää itseään, ”anteeksi! Minä kysyn liikaa. Mathias aina sanoo, että minä olen aivan liian utelias ja puhun liikaa.”
”Ei se m’tään”, Berwald mutisi, ”k’rous. Ei näe en’ä k’nnolla.” Mies pysähtyi erään oven eteen ja etsi vyöstään roikkuvasta avainnipusta oikeaa avainta. Tino oli hiljaa eikä oikein tiennyt, miten vastaisi. Hän oli kuulut kaikkien puhuvan kirouksesta ja sen vaikutuksista, joten hän alkoi tuntea olonsa hieman ikäväksi ollessaan ainoa ei-kirottu koko linnassa. Eikä hän edes tiennyt, miten auttaisi.
Berwald löysi oikean avaimen lopulta ja avasi kirjaston oven. Ovi natisi ja huoneesta sisältä tulvahti vanhojen kirjojen tuoksu, joka miellytti Tinoa heti. Hän astui innoissaan ovesta ja suuntasi heti ensimmäisenä kiskomaan raskaat samettiverhot pois suurten ikkunoiden edestä. Päivänvalo tulvahti sisälle ensimmäisen kerran vuosiin ja paljasti hyllyille nostetut sadat kirjat. Tino katsoi näkyä innoissaan ja hymyili linnanherralle, joka oli jäänyt seisomaan hieman kauemmas.
”Hei, mitä jos minä lukisin sinulle?” Tino kysyi yllättäen miehen täysin, ”minä luen usein ääneen myös veljilleni, joten osaan sen.” Berwald nyökkäsi hitaasti.
”Jos h’luat”, hän mutisi.
”Selvä”, Tino sanoi ottaen vastauksen ehdottomana kyllä-vastauksena, ”mistä aloitamme? Sinä saat päättää ensin.” Berwald katseli ympärilleen hetken ja osoitti sitten lukupöydällä lojuvaa kirjaa.
”Tuo on s’osikkini”, hän mutisi ja Tino poimi kirjan käsiinsä.
”Princess Bride”, hän luki kannesta ja hymyili sitten miehelle, ”minäkin pidän tästä. Tule, istu alas ja minä aloitan.” Berwald nyökkäsi ja teki tottelevaisesti olonsa mukavaksi yhdessä kirjaston pehmeistä nojatuoleista. Hän kuunteli vaiti, kun Tino loihti äänellään tutun tarinan uudelleen eloon.
><><><><
”Mahtavaa, että pääsitte tulemaan”, Gilbert sanoi ja istuutui alas italialaista miestä vastapäätä. Huoneen valaistus oli hämärä ja täydensi täydellisesti Lovinon huoliteltua tyyliä. Hän oli pukenut päälleen mustan siistin puvun ja solminut sopivan solmion kaulaansa. Lierihattuaan hän oli asetellut huolella useamman minuutin ja hän istui tuolissaan rennosti, mutta kuitenkin kertoen selvästi kaikille että hän oli aseistettu eikä epäröisi ampua. Jostain syystä Antonio oli todella ihastunut häneen jo ensisilmäyksestä ja hymyili aurinkoisesti Gilbertin takaa aina, kun italialaisen silmät sattuivat häneen.
”Bisnes on bisnestä”, Lovino vastasi, ”mistä puheen ollen, kai sinulla on tarpeeksi varaa?”
”Älä huolehdi siitä”, Gilbert sanoi, ”kaikki on hoidettu. Sinä teet, mitä minä pyydän ja saat maksun heti, kun homma on valmis.” Lovino nyökkäsi totisena ja viittoi kädellään puolihuolimattomasti takanaan seisoviin Nataliaan ja Vladiin.
”Hienoa”, hän sanoi, ”Natalia tulee niin surulliseksi, jos ei saa palkkaansa.” Gilbert sattui vilkaisemaan totista naista juuri sopivasti, että näki kiiltävän terä vilahduksen jossain mekon kankaiden keskellä. Hän esti itseään nielaisemasta juuri viime hetkellä.
”Aivan”, hän sanoi nopeasti, ”kuitenkin, tässä on kohde.” Hän liu’utti pöydän yli paperin, johon oli piirtänyt kuvauksen Mathiaksesta. Lovino katsoi hetken mietteliäänä tikku-ukkoa, jolle oli piirretty leveä hymy ja painovoimaa uhmaavat hiukset.
”Ei kai miehen nimi ole Mathias?” hän kysyi epäilevästi.
”On”, Gilbert vastasi ja Lovino mutisi jotain, mikä kuulosti kiroilulta, ”tuttuja?”
”Tavallaan”, italialainen vastasi ja napsautti sormiaan. Vlad nappasi piirustuksen hänen kädestään ja antoi tilalle viinilasin, jonka oli kaikesta päätellen taikonut tyhjästä ilmasta. Lovino otti siitä kulauksen ja jäi sitten hitaasi pyörittelemään sitä kädessään. Punainen neste välkehti hieman hämärässä valaistuksessa.
”Vaikuttaako se tilanteeseen?” Gilbert kysyi ja italialainen kohautti harteitaan.
”Riippuu siitä, mitä haluat”, hän sanoi, ”ja onko kukaan muu kiinnostunut tilanteesta.”
”Minä haluan vain, että hänelle tapahtuu jokin pieni onnettomuus”, kalpea mies selitti, ”ei mitään vakavaa tai hengenvaarallista. Sen verran vain, että hän joutuu pysymään vuoteessa muutaman kuukauden.”
”Se hoituu”, Lovino lupasi ja otti toisen kulauksen lasistaan ennen kuin laski sen pöydälle. Hän napsautti sormiaan taas ja tällä kertaa Vlad antoi hänelle valmiiksi kirjoitetun sopimuskirjan. Lovino silmäili sen nopeasti läpi ja työnsi sitten Gilbertille.
”Allekirjoita”, hän sanoi ja ojensi hymyillen mustan kynän hänelle. Lovinon hymy ei ollut kovin iloinen tai pirteä. Se oli sellaisen miehen hymy, joka oli juuri nähnyt jonkun kaatuvan portaissa ja luultavasti aiheuttanut sen välillisesti.
Gilbert kirjoitti nimensä paperin alalaitaan ja Lovino nappasi paperin nopeasti itselleen ennen kuin mies ehtisi sanoa enää mitään. Sitten hän nousi ylös ja vilkaisi kahta miestä viimeisen kerran.
”Hyvää illanjatkoa”, hän sanoi ja pysähtyi hetkeksi Antonion hymyn kohdalla, ”miksi tuo hymyilee noin?” Hänen äänensä tiukkeni aivan kuin hän epäilisi espanjalaisen loukkaavan hymyllään häntä henkilökohtaisesti.
”Se on vain Tonio”, Gilbert vastasi vähätellen, ”hän on aina tuollainen.”
”Sinä olet suloinen”, Antonio sanoi ja katsoi suoraan Lovinon silmiin. Italialaisen ilme valahti hieman, mutta hän kokosi sen nopeasti ärtyneeksi ilmeeksi. Nopeasti hän poistui paikalta Natalia ja Vlad perässään jättäen Antonion ja Gilbertin yksin huoneeseen.
”Siinä vasta hieno mies”, Gilbert totesi hyväksyvästi, kun joukko oli hävinnyt paikalta, ”ammattilaisen tunnistaa juuri tuosta.”
”Hän on niin suloinen”, Antonio sanoi ja katseli kaihoisasti suuntaan, johon italialainen oli mennyt, ”Gil, voisitko sinä esitellä meidät? Ole kiltti!” Gilbert katsoi häntä hetken pitkään ja muisti vasta sitten räpyttää silmiään.
”Tonio”, hän sanoi, ”sinä olet kummallinen.” Antonio vain huokaisi syvään onnellisen ja surullisen sekaisesti.
><<<<<>>>>><
Tim piteli kevyesti hohtavaa kristallipulloa kädessään ja käytti sen valoa ohjaamaan tietään läpi pimeän metsän. Hän oli jättänyt Luxin pitämään huolta hevosista ja vankkureista ohjeistaen häntä pyytämään kaikkia mahdollisia maantieroistoja odottamaan kiltisti hänen paluutaan. Joskus ihmiset olivat aivan liian innokkaita tutustumaan hänen tavaroihinsa ja Tim oli korviaan myöten kyllästynyt kaikkiin sukulaisiin, jotka ravasivat hänen luona anomassa vapautusta johonkin kiroukseen jonka uhri oli ihan itse itselleen aiheuttanut.
Kristallinvalo osui vanhaan kivimuuriin ja mies kuiskasi muutaman sanan sammuttaakseen valon. Hänen ei tarvinnut enää nähdä eteensä nyt kun hän oli löytänyt etsimänsä. Hiljaa hän istuutui alas selkä muuria vasten nojaten ja katseli kuinka tähdet tuikkivat pienistä raoista puiden latvuston läpi. Hän näpräili kaulahuiviaan ajankuluksi kunnes kuuli hiljaista kahinaa muurin toiselta puolelta.
”Emma?” hän kutsui hiljaa ja kahina lakkasi.
”Tim?” tuttu naisääni sanoi puhuen samoin vaimeasti. Timin pään vieressä oli muurissa aukko, joka auttoi heitä kuulemaan toisensa, muttei ollut tarpeeksi iso jotta mies olisi nähnyt sisarensa.
”Se olen minä”, hän myönsi, ”miten menee, zus?”
”Hyvin”, Emma vastasi, ”meillä on vierailija pitkästä aikaa.”
”Tiedän”, Tim sanoi, ”Mathiaksen toiseksi nuorin veli, Tino.” Emma oli hetken hiljaa ennen kuin jatkoi melkein loukkaantuneella sävyllä.
”Eli sinä siis olet sotkeentunut tähän?” hän kysyi ja Tim nyökkäsi, vaikka nainen ei voinutkaan nähdä häntä.
”Tietenkin”, hän myönsi, ”minä sanoin, että hoidan sinut ulos sieltä.” Tim olisi mieluusti mennyt sisälle ja ottanut siskonsa mukaansa jo viisi vuotta sitten kirouksen alettua, mutta hän tunsi tämän tyypin kiroukset. Ne olivat aina ikäviä ja jos Emma nyt astuisi linnan rajojen ulkopuolelle, hän muuttuisi välittömästi elottomaksi esineeksi.
”Luuletko sinä, että hän voi purkaa kirouksen?” Emma kysyi hetken päästä.
”Hän on paras, jonka löysin, joten kyllä. Minä luulen, että hän purkaa sen”, Tim vastasi, ”se on tietenkin hyvin ironista, että hän on myös…” Mies vaikeni kesken lauseen ja antoi sen olla. Joitain asioita ei oikeastaan kannattanutkaan sanoa ääneen.
”Hän kyllä tuntuu viihtyvän hyvin herran kanssa”, Emma totesi. Joko hän ei huomannut veljensä käytöstä tai ei välittänyt kysyä.
”Se on hyvä”, Tim mumisi, ”kuinka monta terälehteä on jäljellä?” Emma oli hetken hiljaa ennen kuin lopulta vastasi epäröiden.
”Ei kovin montaa”, hän sanoi hiljaa.
”Emma, kuinka monta?” Tim kysyi uudelleen hieman kärsimättömämmin.
”…Kaksi”, nainen lopulta myönsi ja Tim kirosi hiljaa. Hänellä oli vähemmän aikaa, kun hän oli luullut.
”Minun täytyy kiirehtiä”, mies sanoi ja nousi ylös pudistellen lunta päältään, ”seuraavan kerran toivottavasti näemme kasvotusten, zus.”
”Hei, hei, Tim”, Emma sanoi ja sitten he lähtivät omiin suuntiinsa.
><<<<<<<>>>>>>><
Tim kallisti päätään hieman väistääkseen kohti heitettyä pulloa. Se särkyi seinään hänen takanaan ja sen sisältämä aine sihisi hiljaa osuessaan puuhun. Sitten hän katsoi tiukasti miestä, joka oli pullon häntä kohti heittänyt. Lukas katsoi takaisin aivan yhtä tiukasti.
”Ai, hei Tim!” Mathias huudahti iloisena ja jotenkin täysin onnistuen ohittamaan sen seikan, että hänen veljensä oli nakannut pullollisen jotain ikävää ja loihdittua suoraan miestä kohti sillä sekunnilla kun tämä oli astunut ovesta sisään. Eirikurilla sentään oli enemmän tilannetajua ja nuorukainen vetäytyi turvallisen etäisyyden päähän kauimmaiseen nurkkaan.
”Hei Mathias”, Tim vastasi ja heilautti miehelle kättään, ”tulin juttelemaan Lukaksen kanssa.” Mathias katsoi häntä ja veljeään hämmentyneenä.
”Te tunnette toisenne?” hän lopulta kysyi.
”Ikävä kyllä”, Lukas vastasi ennen kuin Tim ehti.
”Sinä et koskaan kertonut, että tiedät hänet!” Mathias huudahti ja hymyili hieman.
”Minä en ehtinyt. Yleensä sinä hoidat puhumisen”, Tim sanoi ja viittasi sitten päällään Lukasta kohden, ”ja hän ei varmaan vain viitsinyt.”
”Niin se kyllä on”, Mathias mutisi itsekseen hyväksyen selitykset täysin.
”Kerro asiasi ja häivy sitten”, Lukas määräsi ja selvästi harmitteli, ettei hänellä ollut enää mitään heitettävää. Hän ei voinut edes ajaa keijujaan miehen kimppuun, koska Tim oli varustautunut hyvin sitä ajatellen. Miehen kantamat amuletit olivat niin vahvoja, että Lukakselle tuli paha olo jo pelkästään niiden ajattelusta.
”Toki”, mies vastasi, ”mutta tämä on yksityisasia.” Lukas mulkoili häntä hetken, mutta vilkaisi sitten veljiään.
”Eirikur, menisitkö ulos”, hän pyysi, ”ja Mathias, sinä et varmaan ymmärtäisi vaikka jäisitkin tänne, mutta mene kuitenkin nyt.” Kumpikin nyökkäsi ja poistui paikalta. Joskus Lukas vain oli sillä tuulella, että oli vain paras tehdä täsmälleen niin kuin hän pyysi. Oven sulkeuduttua heidän perässään, Lukas kääntyi taas kauppiaan puoleen.
”Selitä”, hän tokaisi.
”Minähän sanoin, että etsin jonkun joka voi tehdä sen”, Tim sanoi muistuttaen häntä heidän muutaman vuoden takaisesta keskustelusta, ”tämä asia kaihertaa sinuakin, joten olisit vain iloinen.”
”Sinä valitsit minun veljeni!” Lukas sanoi.
”Se kirous on hyvin vaativa ja tarkka, joten minun täytyi tehdä paljon työtä”, Tim totesi tyynesti, ”sinä tiedät sen paremmin kuin minä. Oli onni, että edes yksi henkilö vastasi vaatimuksia.” Lukas oli silti vihainen, mutta nyt hän epäröi hieman.
”Niin tiedänkin”, hän lopulta myönsi mutisten.
”Sitä paitsi”, Tim jatkoi, ”sinä tiesit jo, että hän on sopiva. Sinä annoit hänen jäädä sinne.” Lukas nyökkäsi.
”Mutta minä suunnittelin…”, hän sanoi, mutta tuhahti sitten, ”mitään väliä siitä suunnitelmasta enää. Tämä menee nyt eteenpäin omalla painollaan.”
”Emma sanoi, että terälehtiä on jäljellä enää vain kaksi”, Tim totesi.
”Minä tiedän”, Lukas vastasi ja katsoi ulos pimeään ikkunasta.
”Me emme oikeasti voi tehdä mitään?” Tim kysyi.
”Emme”, Lukas vastasi ja pudisti päätään, ”kaikki riippuu nyt siitä mitä Tino tekee.”
”Eikä hänellä ole aavistustakaan?”
”Ei tietenkään”, Lukas sanoi, ”sinä tiedät, että kiroukset muuttavat toimintaansa heti, kun niiden purkajalle kerrotaan niistä. Jos hän ei ole itse sitä vielä selvittänyt, hän ei tiedä mitään.” Tim nyökkäsi mietteliäänä ja huokaisi hiljaa.
”Siinä tapauksessa me odotamme”, hän totesi ja kääntyi lähteäkseen. Hänen kätensä oli ovenkahvalla, kun Lukaksen ääni pysäytti hänet.
”Vielä yksi asia”, mies sanoi, ”voitko pitää Mathiasta silmällä? Minusta tuntuu, että joku yrittää sotkea jotain.” Tim nyökkäsi edes miettimättä. Hänenkin mielestään ilmassa oli jotain outoa. Sitten hän avasi oven ja astui ulos kylmään yöhön.
Lukas tuijotti hiljaa ulos ikkunasta ja muutama hänen keijuistaan palasivat hänen luokseen. Ne yrittivät lohduttaa häntä, mutta Lukas ei tällä kertaa hymyillyt heidän laululleen tai kehunut heidän tanssiaan.
A/N: Meijän kirouksenpurkuporukka <3 Ja aivan yllättäen mukana myös Spamanoa! Juonikin alkaa kasaantua pikkuhiljaa.
Lukas ei pidä siitä, että hänen suunnitelmiaan sotketaan. Ei sitten yhtään.
Tinon lukeman kirjan valitsin yksinkertaisesti sillä, että katsoin omaa hyllyäni ja mietin, mikä olisi mahdollisimman kiva romanttinen tarina. Vaihtoehtoja oli vain kolme eli Princess Bride, Bride´s story ja One boy's shadow (joka on muuten tosi hyvä, kannattaa lukea). Toinen on manga ja kolmas kummitustarina, joten Princess Bride voitti.
