Kirjoittaja: Sherrinford
Fandom: Granadan Sherlock Holmes -sarja, tai originaalikirjat
Genre: romance (?)
Ikäraja: K-11
Paritus: Holmes/Watson
A/N: Editoin uusiksi tämmöisen vanhemman tekstini, edelleen yo:ita pakoillakseni.
**
Olin jo hyvän aikaa sinä iltana yrittänyt hahmotella muistikirjaan luonnosta viikko sitten ratkaisemastamme rikosjutusta, kun kuulin edestäni selin kääntyneen ystäväni puhuttelevan minua.
“Kuulehan Watson” hän sanoi mietteliäästi.
“Mitäs nyt, vanha veikko?”
Holmes pyörähti kengänkannoillaan huolitellun puoliympyrän ja näytti tavallistakin mietteliäämmältä pitäessään etusormea huulillaan. Tosin olihan hänellä myös uusi rikosjuttu työn alla, puolet hänen senhetkisen puheensa hajamielisestä sävystä johtui vain siitä ankarasta aivotyöskentelystä jota hän harjoitti taukoamatta päässään. Itse jutusta hän ei ollut kertonut minulle vielä mitään, joten oletin sen liittyvän johonkin hienotunteisuutta vaativaan kansainväliseen selkkaukseen josta Holmes oli päättänyt selvitä omin neuvoin.
“Olen viime aikoina hieman pohtinut…” hän sanoi puoliääneen ja jälleen kääntyi selin minuun. Aivan kuin hän ei olisi voinut pitää ajatustensa virtaa kasassa jos hän silmäilisi samalla minua.
Tuon leppoisissa merkeissä kuluneen päivän luoma raukeus hälveni mielestäni kun yritin vikkelästi pähkäillä mitä tähdellistä kerrottavaa Holmesilla saattoikaan olla mielensä päällä.
“Mitä, sitten?” kohottauduin tuolissani hiukan parempaan asentoon ja huomaamattani kurtistin kulmiani.
“Itseäni… Ja sinua, rakas Watson.” Sherlock Holmes sanoi ja kääntyi kohtaamaan kummastuneen mutta heltyneen katseeni joka oli ilmestynyt kurtistettujen kulmieni tilalle sanojen ‘sinua’ ja ‘rakas’ välimaastossa.
Vaikka tiesinkin ettei se ainakaan nykylääketieteen tietomäärän valossa ollut kovinkaan todennäköistä, sydämeni tuntui aina pysähtyvän hetkiseksi kun kuulin sanat ‘rakas Watson’ ystäväni sanomina. Syke ikään kuin taukosi miettimään sitä mitä oli juuri kuullut, ja jatkoi sitten kiivaampana päätettyään pitää sanoja miellyttävinä.
Niin tapahtui nytkin, tunsin iskut kurkunpohjassani saakka ja olin varma että hentoinen punerrus levisi sillä hetkellä kasvoilleni. Pyyhkäisin poskeani ja toivoin koko sielullani ettei Holmes ollut nähnyt reaktiotani, hänhän olisi oitis aloittanut päättelyprosessinsa saaden lopulta selville täsmälleen mitä mahdottomia ajatuksen poikasia aivoissani oli juuri liikkunut.
“Tuota, pelkäänpä etten oikein pysy ajatustesi tasalla?”
Hänen tummat silmänsä suurenivat ilmeisen odottamattoman hämmennyksen tunteen lävistäessä hänen mielensä, ja hän suuntasikin katseensa takan suuntaan. Todennäköisesti hapuillen avukseen tuota luista ystäväänsä jonka paikka oli jo muutamien päivien ajan ollut juuri tuolla samaisella takanreunuksella.
“Aivan, pyydän anteeksi, olin… olin ajatuksissani mennyt puhumaani pidemmälle.” Holmes risti kätensä - olinko nähnyt oikein huomatessani että ne vapisivat? - selkänsä taa samanaikaisesti harppoessaan huoneen laidalta laidalle niin kiihtyneenä, etten olisi millään malttanut istua siinä paikoillani kuin mikäkin sieni.
Olin jo kuitenkin tähän mennessä yhteisen elomme aikana oppinut ettei Holmes sietänyt mietiskelynsä keskeyttämistä, joten annoin hänen ottaa aikansa saadakseen mieltään vaivaavat ajatukset sujuvaan ja ymmärrettävään muotoon.
Kun tarkkailin Holmesia siinä hänen ravatessaan asuntoamme ympäri, näin hänen mietteliäät kasvonsa ja puoliavoimet huulensa jotka ajoittain muodostivat äänettömiä sanoja. Hän tuntui harjoittelevan sitä mitä aikoi sanoa, joten mielessäni pyöri vain kysymys: mikä muka oli niin tärkeää? Pohdin sitä mielessäni ja siinä samassa tunsin ymmärtäväni. Oliko se sitten Holmesin aavistuksen huolestunut katse vaiko se vieno hymy kun hän hetkiseksi seisahtui katsomaan minun suuntaani, en tiennyt. Kuitenkin mieleeni ilmestyi päätelmä, jota jopa ystäväni olisi arvatenkin kehunut, ja joka selkiytti huomattavasti viime aikojen eriskummallisia tapahtumia.
Ensinnäkin, minusta oli alkanut tuntua ettei Holmesin normaali, ripeäotteinen ja melkein kaiken muun ulkopuolelle sulkeva työskentely ollut enää yhtä tarkkaa kuin niinä alkuaikoina joina olin hänet tuntenut. Näytti siltä kuin hän ei olisi voinut työntää mieltään vaivaavia pohdintoja pois siksi aikaa kun hän yritti keskittää aivotyöskentelynsä vireillä olevan rikoksen selvittämiseen. Hän oli jopa muutamaa viimeisintä juttua tukiskellessamme näyttänyt moittivan itseään - äänettömän hiljaisesti tosin - mielensä sekavuudesta.
Lääkärinä olin tietysti olettanut sen johtuvan vain yksipuolisesta ruokavaliosta ja unenpuutteesta - Holmes oli ottanut tavakseen soitella viuluaan öiseen aikaan - mutta hän oli nopeasti todistanut olettamukseni vääräksi. Kaksi päivää melkein tauotta nukuttuaan hän oli ollut huomattavasti virkeämpi, mutta silti poissaoleva yrittäessään muodostaa päätelmien lankaa johtolangoista joita oli silloiseen juttuumme tarjolla.
Myös hänen ruokavalionsa oli parantunut viime kuukausien kuluessa; Holmes istuutui melkein poikkeuksetta kanssani aterialle, alussa vain katselemaan omaa syöntiäni kiinnostuneena, mutta myöhemmin myös itse osaa ottaen. Usein hän kuitenkin vain siirteli ruokaansa lautasella, ajoittain nosti haarukan suuhunsa, mutta silti tarkkaili minua ystävällinen virne yllään.
Oliko todella mahdollista että Sherlock Holmes ajatteli laillani?
Se ei mielestäni ollut mahdotonta, päinvastoin. Olihan hänen elämässään ollut vuosien varrella ainoastaan yksi vastakkaista sukupuolta edustava henkilö joka oli saanut herätettyä edes hiukan romanttisia tunteita tuossa mestarietsivässä.
Nyt kun sitä tarkemmin ajattelin oli hän sen tapahtuman jälkeen ollut kuin pahoillaan siitä vaikutuksesta jonka Irene Adler oli häneen saanut tehtyä. Holmes oli päiväkausia käyttäytynyt varovaisen, ehkä jopa liioitellun kohteliaasti seurassani. Hän oli jopa tarjoutunut auttamaan minua oikolukemaan rikoskirjoitelmiani, mutta olin hienovaraisesti kieltäytynyt avusta.
Sitä paitsi olinhan aina luottanut omaan tulkintaani Holmesin aivotyöskentelystä ja siitä miten hän mihinkin päätelmään saapui niinä kertoina jolloin hän ei selostanut niitä minulle omin sanoinensa.
“Kuulehan. Olisitko ylettömän loukkaantunut jos minä esittäisin erään päätelmän johon olen viime aikoina tullut? Se koskee havaintojani käytöksestäsi sekä omia… mielenliikkeitäni sitä kohden.”
Sydämeni muljahti kun ajattelin mitkä mahdollisuudet olivat että Holmes oli saanut asiani selville.
“En suinkaan.” onnistuin säilyttämään ääneni normaalissa sävyssä.
“Mainiota, mainiota.” hän katsahti pikaisesti minuun. “Niin, noh, olen havainnut muutoksia kehonkielessäsi eräissä… tilanteissa. Otetaanpa esimerkki.”
Hän otti muutaman askeleen suuntaani ja minä suljin hermostuksissani silmäni suurin piirtein kahdeksi sekunniksi.
Järkytyksekseni tajusin että Holmes oli juuri polvistunut jalkojeni juureen, ja että hän tuijotti tiiviisti silmiini ilmeenkään värähtämättä.
“Öh, mitäs tämän nyt pitäisi todistaa?” sanoin ja yritin naurahtaa, mutta sain ilmoille vain tukahdutetun äännähdyksen jostain kurkkuni perukoilta.
Holmes vain jatkoi tuijottamistaan ja lyhyen silmien siristyksen sekä tuskin havaittavissa olevan virneen jälkeen hän siirsi sitten kyynärpäänsä polvilleni.
Yritin nousta ylös mutta yritykseni tyrmättiin ensialkuunsa. Hän risti pitkät sormensa leukansa alle ja jatkoi kasvojeni katselemista. Aivan kuin olisi halunnut nähdä jokaisen reaktioni, eleeni ja ilmeeni, ja painaa ne sitten mieleensä tarkasti. Kuin myöhempää käyttöä varten, mielessäni pyöri.
Toivoin ettei Holmes huomaisi sykkeeni äkillistä tahdinmuutosta tyynestä moderatosta hengenhätäiseen allegroon, kuten olisi ystäväni ehkä sanonut. Kasvonikaan eivät suostuneet yhteistyöhön Holmesin tarkkailun alaisena, joten yritykseni rennon hymyn muodostamisessa menivät niin sanotusti penkin alle.
Lakkaa valehtelemasta, Watson. Olet aivan liian läpinäkyvä jopa Holmesille.
“Holmes…”
Hän vain katseli silmiini tuo raivostuttavan suloinen virnistys naamallaan.
“Holmes, nouse nyt ylös siitä, herran tähden. Mitä jos Rouva Hudson törmää sisään ja näkee sinut siinä?” nielaisin hermostuksissani. “Sitä häpeää en koskaan tulisi unohtamaan.”
“En.”
“Mitä?”
“En nouse ennen kuin sinä myönnät asian.”
“Voi Luojan tähden, minkä asian?!”
Holmes kohotti aavistuksen verran kallellaan olevaa päätään ja loi silmät puoliummessa hitaan katseen alaspäin jalkoväliini. Hän hymyili säädyttömän leveästi minulle ja minusta tuntui että olisin voinut kuolla häpeästä siihen paikkaan. Olet ääliö John, ajattelin, itsehillintäsi on shokeeraavan surkea.
Sillä hetkellä kaikki oli minulle selvää. Väistämätön oli tapahtunut, hän tiesi. Jo kuinka pitkään, sitä en tiennyt.
“Sen, hyvä ystävä, että olet toivottoman rakastunut minuun.”
Siinä samassa kun olin kuullut tuon ihmisen aistit terävöittävän, kauhistuttavan paljonpuhuvan sanan ensimmäisen tavun hänen lausumanaan, valehtelematta ajattelin hetken ajan kuolevani sydämenpysähdykseen.
Holmesin lauseen jälkeinen hiljaisuus hyppeli pääni yläpuolella, vaatien huomionosoituksia, odottaen edes jonkinlaista reaktiota minulta, onnettomalta, toimimattoman itsehillinnän omaavalta konsultoivan yksityisetsivän kumppanilta.
Kyseinen kotkannenäinen, itse ammattinsa keksinyt ystäväni puolestaan tuntui olevan täysin tyytyväinen tilanteen laatuun siinä jalkojeni juuressa, kiduttaen aistejani koko olemuksellaan.
En ollut varma kuinka kauan olin siinä istunut jähmettyneenä paikoilleni kuin lintukoira, odottaen ohjaajansa käskyjä, mutta äkkiä havahduin siihen että sanoin jotain itse sitä etukäteen tiedostamatta.
“Ku-kuinka… kauan olet… hm.”
Siirtämällä katseeni tuolini käsinojaan sain koottua vähäiset järjenrippeeni ja mietittyä jonkun verran intellektuellimman vastalauseen, turhan sellaisen totta kai, korjatakseni tilannetta.
Vaikka tiesin Holmesin harhauttamisen olevan yhtä turhaa kuin teeskentely etten ymmärtänyt mitä hän tarkoitti, yrittämisen on sanottu olevan aina kannattavaa.
En kuitenkaan ehtinyt pukahtaa sanaakaan ennen kuin Sherlock Holmes jo avasi suunsa jälleen.
“Oh, älä sinä siitä huolehdi, Watson. Mielestäni meidän olisi paljon hyödyllisempää olla miettimättä sellaisia joutavuuksia, ja käydä käsiksi ajankohtaisempiin asioihin.”
“Kuten mihin?”
Ja siinä se oli taas kerran, ilme jonka olin havainnut lukemattomat kerrat silloin, kun hänen mielestään asianlaita oli täydellisen itsestään selvä, ja puolestani itse en ollut havainnut lähimainkaan samaa.
Se ilme jonka rikospaikoilla sain osakseni kun en osannut yhdistää johtolankoja samalla valonnopeudella kuin ystäväni, ja joka useamman kuin kerran oli saanut minut närkästymään.
Olin silti niinä kertoina vihoissani enemmän itselleni sen ansiosta että aivoni kieltäytyivät huomaamasta sitä ilmiselvyyttä, joka Holmesille oli helposti saavutettavissa, mutta joka minun huomiokyvyilleni oli ikuinen mysteeri.
Koko tilanne oli jo kääntynyt niin absurdiin ja toivottomaan suuntaan että tuskin edes rekisteröin kun Holmes kohottautui seisomaan, ja pysähtyen hetkiseksi tarkkailemaan kasvojani, pudotti huolettomasti ylleen ripustetun aamutakin lattialle.
Hän hymyili ilmeiselle ällistykselleni tuota harmitonta ja normaalisti mitään merkitsemätöntä vaateparren vähennystä kohtaan, mutta joka siinä tilanteessa puhui paljon enemmän kuin olisin koskaan osannut edes kuvitella.
Hän liikkui eteenpäin, asettuen seisomaan niin että hänen jalkansa hipovat polviani vasten.
Luisina ja silti lämpöä säteilevinä.
Jos en olisi ammatiltani lääkäri ja tiennyt sillä hetkellä että sydänkohtauksen saanti oli kohdallani hyvin epätodennäköistä, olisin luultavasti luullut juuri päinvastoin ja rynnännyt ulos huoneesta etsimään hoitoa.
Holmes kumartui asettaen kätensä molemmille puolille tuolini käsinojia, nojaten minuun siten että melkein tunsin hänen hengityksensä kasvoillani.
Hänen hymynsä oli jotain tunnistamatonta, jotain jota en aiemmin ollut nähnyt hänen kasvojenlihastensa muodostavan.
Räpäytin silmiäni hitaasti ja palasin katselemaan vihertävän harmaita silmiä, joiden pupillit olivat laajentuneet luoden vaikutelman entistä tummemmasta, syvemmästä katseesta, omieni edessä.
“Otetaanpa esimerkiksi tämä sinun turhauttava häveliäisyytesi.” kuulin hänen sanovan liian lähellä huuliani. Aivan liian lähellä laskettavaksi enää sopivaksi etäisyydeksi pelkille asuinkumppaneille määrätystä etäisyydestä. “Meidän on ehdottoman tärkeää tehdä sille jotain.”
Tunsin kuinka hän nosti polvensa tuolin reunalle, kiiveten hiukan ylemmäksi, ja elegantisti laskeutuen istumaan syliini.
Olisin voinut työntää Holmesin pois minä hetkenä hyvänsä. Olisin voinut käskeä hänen lopettaa tällainen naurettava, kansan silmissä hyväksymätön pelleily.
Myös olisin voinut estää häntä siirtämästä käsiään olkapäilleni, nojaamasta otsaansa vasten omaani, sekä torjua hyväilevän käden kaulallani. Sen sijaan huuliltani karkasi tukahtunut huokaus ja annoin käsivarsieni kiertyä Holmesin hoikan ylävartalon ympäri, lepäämään hänen selkäänsä vasten.
“Mm. Parannusta, rakas tohtorini.”
En kyennyt estämään virnettä kohoamasta suupieliini. Olihan ollut vain ajan kysymys milloin hän, päättelyn mestari, olisi saanut selville mieltymykseni kuulemaan hänen kutsuvan minua joillain noista ilmauksista.
“Tajuathan että tämä on laitonta?” henkäisin käheästi mutta mielessäni toivoin että Holmes sivuuttaisi huomautukseni ilman reaktioita.
“Et kai luule että meidän enää pitäisi ajatella turhanpäiväistä lakipykälää jonka ei edes tarvitse tietää meidän ‘tästämme’?” Sherlock Holmes kumartui painamaan huulensa kevyesti, kiusoittelevan hitaasti muutaman sentin päähän suustani, jonne olin salaa toivonut hänen suuntaavan. “Ja kuten jo sanoin, meillä on tärkeämpiäkin asioita selvitettävänä.”
Tunsin hänen kätensä hakeutuvan jalkoväliini koskettamaan tarpeeksi merkityksellisesti, etten kyennyt enää muuhun ajatteluun. Henkäisin ja huomasin värähtäväni tuskin huomaamattomasti, tarpeeksi että Holmes ymmärsi päätellä jo suostuneeni.
Tarrasin hänen käsivarteensa päättäväisyydestä ja kiihkosta melkein sekapäisenä, vetäen hänet lähemmäs itseäni. Vartaloidemme tiivis kosketus oli minulle jo itsessään jotain, jonka olin toivonut jo kauan käyvän toteen, enkä olisi malttanut kahlita valloilleen riistäytyneitä tunteitani.
“Olet oikeassa.” sanoin kohdaten hänen katseensa.
Näin vain vilkaisun hänen hiljaisesta ja edelleen tuskastuttavan hallinnassa olevasta kiihkostaan kun tartuin Holmesia pään sivusta, viimein vetäen nuo kapeat, virneeseen taipuneet huulet tapaamaan omani.
**
