Nimi: Kerran Sirius sanoi ehkä
Ikäraja: sallittu
Genre: menisiköhän tämä draaman puolelle...
Vastuuvapaus: Row-tädin hahmot
One-shot
Osallistuu Tää oli tässä! -haasteeseen ystävyksillä James ja Sirius sekä Idearoll-haasteeseen sanalla ovikello
A/N: Maailman suurin nimikriisi taas vaihteeksi. Ostan kyvyn nimetä tekeleitä. Muutenkin tästä tuli vähän erilainen kuin olin ajatellut, mutta mutta... No, kommenttia kaipaan kovasti.
Seinät näyttivät kolkoilta haalistuvine maaleineen ja pienine reikineen. Yksi reikä oli suurempi kuin muut, nyrkin muotoinen, eikä Sirius halunnut tietää, kuka huoneessa oikein oli ennen asunut. Hän istui sängylle, joka narahti ja painui alas ainakin kymmenen senttiä. Hän liu’utti kättään päiväpeitolla ja mietti, miksi olikaan ostanut sen. Peitto oli väriltään haalea, ei hän oikein muuten sitä osannut kuvata. Sen pinnassa oli kaiketi kasveja tai kukkia, ja Sirius oli melko varma, että se tulisi tulevaisuudessa koristamaan hänen likaista lattiaansa sängyn sijaan.
Sirius huokaisi, jätti päiväpeiton pohdinnat sikseen – sehän oli maksanut vain sulmun – ja heittäytyi selälleen. Hän asetti kätensä takaraivolleen ja alkoi muistella.
**
”James”, Sirius kuiskasi. ”Lähdetään käymään Tylyahossa.”
James huokaisi teatraalisesti ja hänen kätensä hakeutui automaattisesti niskan hiuksiin. Hän kiskoi niitä vähän pörrömpään samalla, kun puhui vaivautuneena Siriukselle. ”Kuule, sinä tiedät, ettei Lily pidä siitä. Ei minun pitäisi, jos aion saada hänet oikeasti pitämään minusta.”
Sirius tuhahti. ”Älä viitsi, Sarvihaara. Hän on tuntenut sinut… mitä, kuusi ja puoli vuotta. Hän kyllä tietää, että sinä juokset joka tapauksessa Tylyahossa.”
James kiemurteli tuolillaan. ”Mutta minun pitäisi oikeastaan tehdä tämä muodonmuutosten tutkielmakin.”
Sirius älähti turhautuneena. ”Sinä tiedät jo kaiken! Vittu, Sarvihaara, mehän opiskeltiin itsemme animaageiksi. Ei sinun tarvitse siitä tutkielmaa enää kirjoittaa.”
”Ei McGarmiwa tiedä, että olen animaagi, ja haluan pitää sen sillä tolalla, kiitos vain.” Nyt Jameskin alkoi menettää hermojaan.
”Miten hän sen muka saisi selville? Älä ole puupää, Sarvihaara. Tiedän, että sinulla on aivot siellä jossain, vaikka Evans aina pyrkiikin ne sekoittamaan.”
”Älä viitsi puhua hänestä noin ilkeään sävyyn. Ei hän itselleen mitään mahda.”
Sirius tuhahti taas. ”Ei hänen pidäkään, toisin kuin sinun. Missä on se Sarvihaara, jonka minä tunnen? Mikä ihmeen amor sinusta on tullut? Ei me tehdä enää ikinä mitään hauskaa!”
”Superit ovat tulossa, Sirius, ja sinä tiedät sen vallan hyvin. Meidän pitää opiskella.”
”Ei”, Sirius murahti. ”Me osaamme kaiken jo, ja sinä vain olet idiootti.”
James pyöritti silmiään, eikä väittänyt vastaan. Tuijotettuaan Jamesin opiskeluja hetken – silmät järkytyksestä selällään – tai siis, mihin hänen ystävänsä oli kadonnut? – Sirius marssi makuusaliin eikä puhunut Jamesille koko iltana.
**
Sirius pyöritteli päätään ja tuijotti nyt kattoa. Sielläkin taisi olla reikä. Edellisellä asukkaalla oli varmasti ollut jotain ongelmia. Mutta vaikka huone oli kuinka kamala, se voitti mennen tullen hänen vanhan huoneensa. Sinne hän ei enää palaisi – ja sitä paitsi tämän uuden vuokra oli niin alhainen, että hänelle jäi jopa vähän rahaa käteen. Potterien sunnuntailounaat eivät olleet hänen viikon ainoa ateriansa.
Hän oli yhä edelleen tervetullut Pottereille milloin tahansa, muttei silti samoin kuin ennen. Jamesin vanhemmat pitivät häntä käytännössä omana poikanaan, mutta James ei ollut enää sitä mieltä, että he olivat kuin veljekset. Tai ehkä he olivatkin, mutta ennemmin niin kuin Sirius ja Regulus eikä niin kuin Anturajalka ja Sarvihaara.
Sirius oli juuri vaipumassa takaisin mietteisiinsä, kun ovikello soi. Hän nosti katseensa ihmeissään, sillä kenenkään ei olisi pitänyt olla tulossa. Remus oli vasta lähtenyt, eikä Peter kuulemma ehtinyt käymään ennen kuin ensi viikolla. Vuokrankin hän oli maksanut ajoillaan, ja lisäksi hän oli jo suututtanut naapurit tallomalla ruusuistutuksia, eli heilläkään ei olisi pitänyt olla asiaa. Niinpä Sirius oikoi jalkojaan yhä vain suoremmiksi ja huokaisi. Kyseessä oli varmasti jokin kaupustelija.
Ovikello soi uudestaan, nyt kaksi painokkaan vaativaa kertaa. Sirius tuijotteli nurkkaan, jossa oli hämähäkinseitti, ja mietti, pitäisikö hänen käydä ostamassa siivousvälineitä.
Ovikello soi taas, nyt loputtoman monta kertaa. Kuka ikinä oven takana olikaan painoi nappia selkeästi vailla aiettakaan lopettaa. Sirius kirosi hiljaa ja hypähti seisomaan. Hän marssi vihaisena ovelle valmiina pitämään vihaisen saarnan häiritsijälleen. Kun hän kiskaisi oven auki, kaikki syytökset kuitenkin katosivat. Naurettavan korkean kynnyksen takana seisoi James, jonka hymy oli suorastaan naurettavan leveä.
”Anturajalka!” hän huudahti ja muksautti Siriusta nyrkillä olkapäähän. ”Mitä kuuluu? Ei olla taas nähty ainakaan kuukauteen! Tämä sinun kämppäsihän on aika karmea.”
Sirius tuijotti ihmeissään, sillä James oli aivan oma itsensä. Siitä oli lähemmäs kaksi kuukautta, kun he olivat viimeksi pitäneet minkäänlaista yhteyttä, ja se oli heille pieni ikuisuus. Siriuksesta tuntui jo nyt, että hän oli tippunut pois Jamesin elämästä.
James astui kutsumatta sisälle – täysin oletettavaa – ja kiersi säälittävän kokoisen huoneen pari kertaa läpi. Sirius seuraili hänen perässään ja tuli pian siihen tulokseen, että jutustelu Jamesin kanssa onnistui kuten parhaan ystävän kanssa pitikin. He majoittuivat Siriuksen sängylle – ainoa istumapaikka – ja muistelivat muutamia vanhoja kouluaikojen kepposia. He nauroivat ja vitsailivat lähes vartin, kunnes James yllättäen vakavoitui.
”Kuule, Anturajalka”, James sanoi. ”Minä oikeastaan tulin kertomaan sinulle yhdestä aivan mahtavasta jutusta.”
Siriuksen kulmat kurtistuivat. Miten juttu saattoi olla mahtava, jos James ei ollut karjunut sitä hänelle heti alkuun, ja siitä piti puhua niin vakavalla naamalla?
”Kuuntelethan sinä nyt varmasti”, James kysyi, ”sillä minä en aio toistaa tätä.”
Sirius nyökkäsi.
”No… me menimme Lilyn kanssa kihloihin!” James kajautti ja nosti vasemman kätensä näkyville. Siinä toden totta kimmelteli kultainen sormus. ”Me menimme kihloihin!” hän toisti sanomastaan huolimatta. ”Minä kosin ja hän suostui! Me menemme naimisiin!”
”Ööh”, Sirius vastasi. ”Onnea?”
”Kiitos! Tämä on niin mahtavaa! Vihdoin, näiden kaikkien vuosien jälkeen, hän oikeasti lupautui minulle!”
Sirius tuijotteli jalkoihinsa ja alkoi tosissaan harkita niiden siivousvälineiden ostamista. Ehkä vessaharja olisi myös tarpeellinen hankinta.
”Niin että Anturajalka”, James sanoi matalalla, intensiivisellä äänellä. ”Olethan minun bestmanini?”
”Minä – mitä?” Sirius köhäisi.
”Bestman! Olethan?” James kysyi innosta hihkuen.
Sirius käänsi katseensa seinään. ”Jaa. Hmm. Ehkä.”
”Ehkä?” James toisti epäuskoisena.
”Niin, ehkä”, Sirius sanoi seinää katseellaan mittaillen.
James oli jähmettynyt, tuijotti vain ystäväänsä silmät suurina. Hän ei lainkaan ymmärtänyt, mitä oli meneillään. He istuivat hiljaa ainakin kaksi minuuttia, kunnes James nousi. Sirius ei vieläkään kääntänyt katsettaan häneen.
”No”, James sanoi ja joutui rykäisemään saadakseen äänensä kulkemaan kunnolla. ”Ilmoita toki, kun tiedät.” Sitten hän kääntyi ja lähti pois. Ovi pamahti kiinni. Kului kymmenen sekuntia, ja sitten Sirius nousi ja iski nyrkillään seinään toisenkin reiän.
