Nimi: Sydämessään täysikuu
Kirjoittaja: Vlad
Ikäraja: S
Genre: fluffydraama
Paritus: Sirius/Remus
A/N: Vihdoin sain kirjoitettua tämän tekstin koneelle ja Finiin, vaikka tämä on ollut valmiina jo kesäkuussa. Tämä on vastausta OTP10-haasteeseen ja OTS20:n
Ja olen jo pidempään ideoinut tekstiä, jossa päärooleissa on ihmissusi!Remus ja koira!Sirius, mutta vasta nyt tämän tekstin kanssa sain aikaiseksi kirjoittaa sen. Tyylillisesti tämä on ehkä jotain ihmeellistä ja jotain, johon en ole niin kamalan tyytyväinen, mutta tätä oli kiva kirjoittaa. Toivottavasti joku lukee tämän ja mahdollisesti pitää tai kirjoittaa kommentn. Hassua, miten nykyään on kamalan vaikea kirjoittaa mitään Potterista. Aina välillä jotain saa aikaiseksi, vaikka valitettavan harvoin ja joskus taas ideoita pukkaa (pyörittelen juuri hyvin kahjoa Sirius/Remus-ficci-ideaa, saa nähdä mitä siitäkin tulee. Jotain uutta toivottavasti..)
Musta, karhumainen koira istuutui rennosti kuun hopeaisen kiekon alle. Se tuijotti kuutamoa valpas katse silmissään, sellaisella tavalla, joka kertoi sen odottavan jotakin. Koira istui liikahtamatta aina siihen asti kunnes yötä halkoi suden komea ulvonta. Ääni sai koiran kapsahtamaan neljälle jalalleen ja pälyilemään ympärilleen tavalla, joka oli miltei inhimillinen. Suden ulvonnan hiipiessä yhä vain lähemmäs, metsän hämäristä rajoista asteli myös kookas hirvi, jonka komeiden sarvien päällä ratsasti ruskea rotta. Kuka tahansa muu olisi voinut sanoa näkyä omituiseksi – tai lievemmin ilmaistuna mahdollisesti odottamattomaksi – mutta ne jotka tiesivät paremmin, osasivat kertoa, mistä todella oli kyse. He osasivat kertoa, että tämä oli varsin tavallinen näky tiettyyn aikaan kuukaudesta, kun täysikuun pyöreä kehrä kiipesi taivaalle kertoen omaa tarinaansa niille, joiden korvat kuulivat.
Suden ulvonnan yhä lähestyessä koira paljasti hampaansa ja sen kuonosta terävien hampaiden takaa ujui hiljaista murinaa, joka kertoi lähestyvälle sudelle kaiken tarpeellisen. Murina kertoi, että suden oli turha yrittää mitään temppuja, koska ystävät valvoisivat koko ajan. Eikä se jättänyt vaihtoehtoja, kun kookas harmaa ihmissusi astui esiin metsän syvistä varjoista. Sen ilmestyminen ei kirvoittanut koirasta omituisine ystävineen muuta reaktiota kuin välittömän valpastumisen ja musta koira otti itsevarmemman asennon muista öistä viisastuneena.
Joka kuussa aina täydenkuun aikaan samat asiat käytiin läpi, kun koira, hirvi ja rotta kohtasivat muotoaan muuttaneen ihmissuden. Rotta pysytteli tapojensa mukaan sivussa, kun vahvemmat eläimet osoittivat ihmissudelle, kuka tätä erikoista laumantapaista johti ja joka täysikuu ihmissusi alistui koiralle ja hirvelle, koska ei voinut muutakaan. Ja joka täysikuu nelikko vaelsi kylissä ja Tylypahkan tiluksilla, vaikka monet muut olisivat välttäneet ihmissuden kanssa liikkumista keinolla millä hyvänsä. Tämä nelikko oli kuitenkin kaukana kenestä tahansa – he eivät yleensä välittäneet säännöistä tai muiden oletuksista, ne olivat heille vain hidasteita, joiden ohi oli aina löydettävissä kapeakin polku.
Täysikuun alkaessa laskea koira ja susi asettuivat vierekkäin nurmelle Tällipajun edessä ja yhdessä ne tuijottivat kuuta, vaikkakin niiden katseissa oli suuri ero. Koira tarkkaili kuuta rentona, odottaen, mutta ihmissuden meripihkaisissa silmissä asui pakkomielle. Se ei kyennyt raastamaan katsettaan irti kuun hopeasta kiekosta ennen kuin se katosi horisontin taakse ja sudenhetki oli ohitse. Silloin susi huokaisi ja koiran silmiin syttyi valo, jollaista niissä ei palanut milloinkaan, kun kuu oli taivaalla täysi.
Suden kurkusta karkasi valittavaa ulinaa, kun se kohottautui takajaloilleen vapisten. Koira reagoi suden tuskaiseen ulinaan vikisemällä ja asettumalla aivan ihmissuden viereen kuin tukeakseen. Vähitellen suden vaikerrus ja ulina vaihtui miehen, tai ennemminkin nuorukaisen vaikerrukseen ja hiljaiseen nyyhkytykseen, kun suden muoto muuttui tuskallisesti. Suuri koira rentoutui vasta, kun sen vieressä olleen suden sijalla seisoi nuori, ruskeahiuksinen miehenalku, jonka kalpeissa kasvoissa paloivat suden keltaiset silmät. Noihin sudensilmiin tuijottaen koiran hahmo muuttui ja sen paikalla seisoi pirullisesti hymyilevä mustahiuksinen nuorukainen, joka heilautti ylimieliseen ja melkein jopa flirttailevaan tapaan hiukset syrjään kasvoiltaan.
”Remus, oletko valmis palaamaan linnaan?” mustahiuksinen kysyi kääntyessään hymyilemään hirvelle ja rotalle, jotka muuttivat myös muotoaan ihmisiksi. Sutena juossut tuijotti kaukaisuuteen eikä vastannut ystäviensä hymyyn.
”Äh, Remus, lakkaa olemasta niin vakava! Mitään ei tapahtunut, joten herkeä murehtimasta olemattomia. Niinkö vähän sinä meihin luotat, että kuvittelet meidän antavan sinun karata ja purra jotakuta?”
Puhuteltu nuorukainen huokaisi päätään pudistaen. ”Kyse ei ole luottamuksesta, vaan siitä että joka täysikuu minä voin vallan mainiosti karata ja purra. Sitä ei voi koskaan tietään, mitä tapahtuu.” Remuksen huulille kiipesi alakuloinen hymy. ”Silti minä vietän muodonmuutokseni hetket mieluiten tällä tavoin”, hän lisäsi aivan kuin peläten toisten pahastuvan.
Toiset nauroivat ja aikaisemmin koirana kulkenut istuutui nurmelle ja taputti maata vieressään, kutsuen Remusta istumaan. Tämä istuutui vastentahtoisesti, sillä tiesi että olisi ollut parasta jo palata linnaan. Tämä hetki ennen auringonnousua oli kuitenkin kaunis, liian kaunis, jotta siitä olisi voinut olla nauttimatta ulkona.
”Sirius, meidän pitäisi lähteä”, Remus huokaisi. Sirius vain naurahti ja käänsi kasvonsa Remuksen suuntaan. Hymy nyki Siriuksen suupielissä, kun hän kumartui lähemmäksi vierustoveriaan ja tämän hämmästykseksi painoi huulensa ruskeahiuksisen ihmissuden huulille.
Suudelma oli lyhyt, ohikiitävä, muta se maistui tuulelle, vapaudelle ja täysikuulle ja kaksikon irtautuessa Sirius naurahti uudelleen. Ääni oli hermostunut, vaikka ulkoisesti Remus ei olisi kyennyt hermostusta huomaamaan. Sirius työnsi ylipitkät hiuksensa sivuun kasvoiltaan ja kuiskasi: ”Kai me voimme sinne linnaan palata.”
Remus tyytyi vain nyökkäämään tukahduttaen halunsa kommentoida jotain nasevaa Siriuksen sanoihin ja tyytyi hymyilemään leveästi. Hän oli ehkä ihmissusi ja inhosi sitä osaa itsessään, mutta Siriuksen astuttua hänen elämäänsä hänen sydämessään oli aina täysikuu, sillä koirapoika osasi herättää suden Remuksen sielussa silloinkin, kun taivaalla riippuva kuu oli pieni sirppi.
