Fandom: Repo! The Genetic Opera
Disclaimer: En omista leffan hahmoja enkä maailmaa, enkä saa tämän kirjoittamisesta minkäänlaista korvausta.
Otsikko: Aika levittää siivet
Kirjoittaja: Pics
Beta: -
Hahmot: Shilo
Ikäraja: K-11
Genre: draama
Summary: Hän oli vihannut niin paljon, että oli kehrännyt tukahduttavista tunteista itselleen kotelon kuin perhosentoukka.A/N: Mikään tällainen ei todellakaan kuulunut kirjoitussuunnitelmiin, mutta ei voi mitään. Nyt tarvitsi kirjoittaa tällaista, joten kirjoitin. Osallistuu Kaiken maailman ficlettejä IV -haasteeseen, jossa aiheena viikolla 39 Perhe. Myös Albumihaaste #4, missä albumina Fool's Gardeninin
Dish of the Day, tässä biisinä
Finally.
Aika levittää siivetEpätodellinen olo hyökyi Shilon joka solussa, kun hän asteli oopperan välähtelevien valojen sykkeestä kohti uloskäyntiä. Hänen mekkonsa oli märkä ja jäykkä hänen isänsä verestä, isän jota hän oli vuoroin vihannut ja vuoroin rakastanut, joka oli yrittänyt pitää häntä suojeltuna vankina kotonaan kuin näyttelyesinettä lasivitriinissä ja kutsunut sitä rakkaudeksi.
Hän oli vihannut niin paljon, että oli kehrännyt tukahduttavista tunteista itselleen kotelon kuin perhosentoukka. Se sopi tytölle, joka oli osa kokoelmaa – itsensä koteloiminen. Melkein kuin hän olisi kuollut ennen kuin oli elänytkään. Hän olisi voinut palsamoida itsensä, istua ikuisesti sängyllään kädet sylissään kuin kaunis nukke, ja välillä hänestä tuntui ettei Nathan olisi huomannut mitään eroa.
Hän oli vihannut äitiään sairautensa tähden ja siksi, että tämä oli kuollut ja jättänyt hänet, mennyt eteenpäin, mihin kuolleet sitten ikinä menivätkään. Hän oli vihannut isäänsä, joka ei päässyt siitä yli ja muutti talon haudaksi, jonka joka seinältä tuijotti Marnin kuva. Tukahduttavia tunteita, seittejä, joista ei päässyt irti, ja ne luikertelivat perhettä kauemmaskin, takertuivat sellaisiin ihmisiin joita Shilo ei koskaan ollut edes tavannut, vaikka ilmeisesti olisi pitänyt. Yhteyksiä, joista hän ei ollut tiennyt, mutta jotka silti olivat kiistatta olleet olemassa.
Ja sitten yhden ainoan illan aikana oli revitty poikki niin monia siteitä, paljastettu niin monia valheita, myönnetty niin monia totuuksia, ja hän oli paljas ja ruhjeilla ja
yksin. Minne hän ikinä menisikään, hänen olisi mentävä sinne yksin.
Hänen suojaava kotelonsa oli täysin varoittamatta leikattu auki ja hänellä oli tilaa levittää siivet, jotka hän oli kasvattanut itseltäänkin salaa.
Ja se sattui niin mielettömän paljon, ehkä enemmän kuin leikkaus ilman zydratea, hänellä ei ollut kokemusta. Ulkoisen olemuksen muuttaminen toisenlaiseksi ei voisi koskaan sattua yhtä paljon kuin sieluun ja sisimpään asti ylettyvien juurien repiminen irti.
Miten saattoi tehdä niin kipeää, kun hän oli niin monta kertaa kironnut niitä nimenomaisia siteitä, vihannut, halunnut raastaa äitinsä kuvat alas seiniltä ja lähes toivonut isänsä kuolevan? Ja nyt... nyt hän vain halusi itkeä.
Nathanin verta hänen ihollaan ja mekossaan, sen tuntu ei jättäisi häntä koskaan.
Shilo veti syvään henkeä ja astui askeleen toisensa perään. Matto oli punainen, hänen veriset jalanjälkensä eivät näkyneet siinä.
Kukaan ei enää koskaan yrittäisi käyttää häntä sätkynukkenaan suunnitelmiensa edistämiseksi. Kukaan ei enää yrittäisi elää elämäänsä hänen kauttaan, eikä yrittäisi säilöä häntä elävältä. Ei enää koskaan sitä samaa vanhaa paskaa, nyt hänen oli aika mennä omaa tietään.
Yksin. Jos hän kompastuisi, kukaan ei olisi ottamassa hänestä koppia. Ilman siteitä hänellä oli vapaus myös kaatua, epäonnistua, kukaan ei olisi auttamassa eikä lohduttamassa, kaikki oli leikattu irti ja jätetty taakse.
Mutta hänen oli lopulta aika tehdä tämä. Hän oli kipeä ja irti, mutta myös vapaa.
Tuolla jossain oli elämä, jonka oli tarkoitus olla hänen. Hän asteli oviaukosta pimeään iltaan kuin unessa, tuntematta jalkojaan, mutta silti kiistatta omin jaloin. Taivas oli harmaiden pilvien peittämä, ja oli aika kokeilla mihin saakka hänen tuoreet, tuskalliset siipensä kantaisivat.