Ficin nimi: Virhe
Kirjoittaja: Vyra
Fandom: Hetalia
Genre: AU, oneshot, draama.
Ikäraja: K-11
Päähenkilöt: Norja, Hollanti (jee!), Ruotsi, Tanska, Suomi ja Islanti (ei paritusta)
Varoitukset: Puhetta kuolemasta ja tappamisesta
Huom!
Tämä(kin) on osa Kaunottaresta alkanutta AU-maailmaa. Edellisen oneshotin tavoin tässäkään ei ole omaa satua crossoverina, mutta tämä kuitenkin liittyy muihin fikkeihin, jotka ovat satu-crossareita. Aikajärjestyksessä tämä sijoittuu aikaan ennen Kaunotarta, mutta kannattaa kuitenkin lukea vasta sen jälkeen.
Oikea lukemisjärjestys:
Kaunotar
Virhe
Pandora
Metsärosvo
Mereltä päin
Kerro, kerro...
Kissanpäivä (ei ilmestynyt)
Ihmisnimet käytössä!
Norja = Lukas
Hollanti = Tim
Tanska = Mathias
Suomi = Tino
Islanti = Eirikur
Ruotsi = Berwald
A/N: Taas. Okei, tämä on nyt viimeinen näistä. Seuraavaksi jatkan Kerro, kerron... ja muiden juttujan kanssa.
Ajattelin ensin tehdä tällekin fikille sellaisen alun, jossa jotenkin pohjustetaan varsinaista tarinaa, mutta sitten tulin siihen tulokseen että en tee niin. Tästä kirouksesta on kuitenkin puhuttu Pandorassakin ja ei kiusata Lukasta enää.
Jos jokin kohta näyttää tutulta, se johtuu siitä että ne ovat lähes suoria lainauksia Kaunottaresta (heh, plagioin itseäni...)
Virhe
”Helvetti”, Lukas sanoi ja löi veren tahrimat kätensä pöytää vasten. Hän oli taistellut, vaikka Mathias oli kieltänyt häntä. Talvi oli ollut liian ankara, sato jäätynyt peltoon ennen korjausta ja karja kärsinyt nälkää ihmisten mukana. Ensin he olivat sinnitelleet, mutta sitten pakkanen oli vain kiristynyt ja lopulta ajanut sudet metsästä ja ryövärit etsimään mitä irti saisivat. Ihmisistä he selvisivät, mutta sudet olivat toinen asia. Nälkäisinä suuret pedot olivat häikäilemättömiä ja hyökkäsivät epäröimättä ihmisenkin kimppuun. Jokainen kykenevä kyläläinen oli aseistettu ja taisteli vastaan.
Mathias oli kieltänyt Lukasta osallistumasta. Sanonut, että Lukas ei saisi käyttää taikuuttaan vahingoittamiseen. Mutta miksi hän ei muka saisi, kun kaikki muut käyttivät aseita siihen samaan? Jopa pieni Tino…
Tino. Hänen pikkuveljensä. Nuori, naurava Tino ei nauranut enää. Tino taisteli.
Mathias kielsi Lukasta käyttämästä taikojaan, mutta Tinon hän antoi ampua tunkeilijoita kiväärillä. Joskus Lukas ei ymmärtänyt isoveljeään.
Veri Lukaksen käsissä näytti oudon tummalta, mutta mies ei huolehtinut siitä. Se ei ollut hänen omaa vertaan eikä sitä edes ollut kovin paljoa. Tinon päällä oli ollut paljon enemmän, kun Lukas oli nähnyt hänet hetki sitten. Mathiaksen kiellosta huolimatta Lukas oli mennyt paikalle. Hän oli nähnyt kaiken ja hänen sydämensä särkyi ja sisimpäänsä sattui nähdä Tino sellaisena.
”Lukas?” lapsen ääni kysyi pimeästä huoneesta ja Lukas pakotti itsensä rentoutumaan ennen kuin kääntyi ympäri. Hän ei halunnut pelästyttää Eirikuria, joten hän myös piilotti veriset kätensä selkänsä taakse, vaikka ehkä lapsi ei edes erottaisi veritahroja pimeässä.
”Mitä nyt?” hän kysyi lempeällä äänellä, ”etkö saa unta?” Eirikur pudisti päätään hopeiset hiukset hohtaen hieman hämärässä.
”Missä Tino ja Mathias?” hän kysyi.
”He ovat vielä ulkona”, Lukas sanoi. He eivät olleet kertoneet kaikkea pienelle Eirikurille, koska he eivät halunneet pelotella häntä liikaa.
”Tulevatko he takaisin pian?” lapsi kysyi ja Lukas nyökkäsi.
”He ovat ihan kohta täällä”, hän lupasi, ”mene vain nukkumaan. Minä pidän sudet poissa.”
”Taikuudellako?” lapsi kysyi pieni innostus äänessään. Lukas leikki hänen kanssaan joskus leijuttamalla asioita tai laittamalla ne vaihtamaan väriä hänen tahtonsa mukaan. Sitä Lukaksen taikuus pienelle lapselle oli, pelkkää leikkiä ja ihmeellisiä temppuja.
”Ja, taikuudella”, Lukas vastasi ja hymyili hieman, ”mene nyt. Minä pidän vahtia.” Eirikur nyökkäsi ja käveli takaisin sänkynsä luokse. Lukas jäi pöydän ääreen ja seisoi siinä paikoillaan kunnes hänen muutkin veljensä palasivat kotiin. Kumpikin oli väsyneitä ja Tinon katse oli tyhjä, kun hän hiljaa käveli vuoteelleen ja lysähti sen päälle nukahtaen välittömästi. Mathias oli samoin uupuneen näköinen, mutta hän käveli Lukaksen luo.
”Lukas”, hän aloitti hieman pettyneellä äänellä ja siitä Lukas tiesi, että Mathias oli nähnyt hänet taistelussa, ”minä pyysin sinua pysymään poissa.”
”Minä en halunnut”, Lukas totesi hiljaa, jottei herättäisi muita.
”Sinun ei pitäisi käyttää taitojasi tappamiseen”, Mathias jatkoi.
”Ja sinunko pitää?” Lukas kysyi terävästi, ”sinun ja Tinon?”
”Lukas, kuuntele”, Mathias sanoi ja kosketti hänen olkapäätään, ”minä olen nähnyt, mitä tapahtuu noidille, jotka antavat periksi haluilleen. Taikuus on aivan liian…”
”Sinä et tiedä mitään”, Lukas sihahti ja Mathias vaikeni. Hetken mies katsoi veljeään, mutta sitten hän huokaisi ja käveli pois. Lukas ei kääntynyt katsomaan häntä, kuunteli vain kuinka miehen askeleet katosivat ja talossa tuli taas hiljaista.
Pienet valokipinät tanssivat Lukaksen käsien ympärillä, kun hän ajatteli. Hänellä oli voimia, hän voisi tehdä aivan mitä tahansa. Taikuus oli muutakin kuin leikkejä ja pelejä, se oli valtaa ja hänellä oli sitä paljon.
Pari viikkoa myöhemmin Lukas kiiruhti pitkin lumista metsää viitan huppu kasvojensa peittona. Talvi oli väistymässä ja suurin uhka oli jo ohitse, mutta Lukas ei ollut unohtanut mitä oli tapahtunut. Hän ei ollut voinut muuttaa asioiden kulkua tai saada entistä onnellista Tinoa takaisin, mutta hän voisi aina kostaa. Sen hän voisi tehdä, koska hänellä oli taikuutta ja taikuus antoi valtaa.
Oli yksi mies, joka ei ollut osallistunut kylän suojelemiseen. Linnassa, ei kovin kaukana kylässä, asui paroni jonka olemassa oloa harva edes tiesi. Niin hiljainen ja omaan rauhaansa mieltynyt se mies oli, mutta hän ei kuitenkaan ollut tullut apuun. Jos hän olisi tullut, Tinon ei olisi tarvinnut taistella. Kaikki oli sen miehen vika. Lukas oli pyytänyt häntä tulemaan, mutta hän ei ollut tullut.
Lukas oli ruokkinut vihaansa tasaisesti ja huolellisesti laatinut täydellisen koston. Hänen täytyisi enää vain langettaa kirouksensa ja se olisi siinä.
”Sinä”, linnanherra sanoi nähdessään tutun hahmon seisovan ovellaan. Lumihiutaleet tanssivat alas taivaalta ja kirjoivat Lukaksen turkissomisteista viittaa.
”Minä”, hän vastasi kylmästi, ”tahdon tietää, mikset sinä tullut?” Berwald murahti tahtomatta enää muistella häneltä pyydettyä asiaa. Sudet olivat vaivanneet myös häntä eikä hänen palvelusväkensä tai hän olleet ehtineet auttamaan myös kylää itsensä puolustamisen lisäksi.
”Minä en voinut”, hän tokaisi, muttei sanonut tarkkaa syytä, ”enkä koskaan sanonut tulevani.” Lukas ei ollut tyytyväinen vastaukseen, sen näki helposti tavasta kuinka hänen siniset silmänsä siristyivät ja huulet kapenivat tiukaksi viivaksi.
”Kylä selvisi hädin tuskin hyökkäyksistä”, hän sanoi kylmällä äänellä joka oli vain hieman voimakkaampi kuin kuiskaus, mutta tarpeeksi vahva kuitenkin, ”miten sinä kuvittelit voivasi vain istua täällä ja katsoa kuin me kuolemme?”
”Te ette kuolleet”, Berwald vastasi, ”minä tiedän, että teillä on sotureita tarpeeksi eikä minua tarvittu.”
”Sinä olisit voinut auttaa”, Lukas sanoi, mutta linnanherra pudisti päätään pienellä liikkeellä.
”Minulla oli omat ongelmani”, hän sanoi ja aikoi työntää oven kiinni ja unohtaa noidan vierailun, mutta ovi ei totellutkaan häntä. Aivan kuin se olisi juuttunut auki eivätkä miehen voimat riittäneet kiskomaan sitä takaisin kiinni. Berwaldin riuhtoessa ovea, pieni hymy karehti hetken Lukaksen huulilla, mutta hän piilotti sen nopeasti.
”Sinulla oli ongelmia?” hän lausui erilaisella äänellä, edelleen hiljaisella mutta nyt sen alla oli piilossa uhkaava sävy, ”minusta tuntuu, että sinulla on niitä nytkin.” Berwald murahti vaimeasti ja tuijotti noitaa, joka vastasi siihen kylmällä katseella.
”Minulla ei…”
”Hiljaa!” ensimmäisen kerran noita korotti ääntään ja hän astui lähemmäs kiskaistakseen pidemmän miehen kasvot alemmas, ”kuuntele minun ääntäni. Tästä päivästä lähtien sinä olet kirottu. Kirottu yksinäisyyteen, jossa saat riutua eikä kukaan voi sinua lohduttaa. Tästä päivästä lähtien jokainen, joka näkee kasvosi, kammoksuu sinua eikä jää seuraasi vaikka anelisit. Tästä päivästä lähtien ikuisuuteen asti sinä olet yksin tässä maailmassa.”
Ja ensimmäisen kerran Berwald epäröi. Hän oli tehnyt virheen kieltäessään kaiken avun, mutta nyt oli jo liian myöhäistä selittää asiaa enää. Hän tunsi kumman paineen päänsä sisällä ja hänen jalkansa antoivat periksi juuri ennen kuin mies menetti tajuntansa.
Lukas katsoi tajutonta miestä kylmän siniset silmänsä vailla minkäänlaista tunnetta. Kirous oli langetettu ja hänen kostonsa valmis. Sanomatta enää mitään, hän käveli pois katsomatta taakseen kertaakaan ja välittämättä järkyttyneistä huudoista, joita hän kuuli linnasta
*****
Lukas vaikersi vaimeasti maatessaan sängyllään kyljellään. Hänestä tuntui aivan siltä kuin tuli palaisi hänen sisällään ja hän ei tiennyt mitä tekisi saadakseen sen pois. Mathias ei ollut paikalla, siitä hän oli kiitollinen sillä mies olisi saattanut jopa arvata miksi Lukas näytti siltä kuin tekisi hidasta kuolemaa.
Koska sitä hän oikeastaan teki.
Hän oli ollut typerys. Hän oli antanut kostonsa sokaista itsensä ja päästänyt taikuutensa valloilleen kirotessaan linnanherran. Se kirous oli uskomattoman voimakas ja jo parin kuukauden jälkeen Lukas tunsi kuinka se söi hänen elämäänsä pois. Kosto tuhoaa myös kostajan, Lukas ajatteli synkeästi ja puri hampaansa yhteen uuden kivun aallon kulkiessa hänen lävitseen. Hänen oli keksittävä jotain pian.
Kiittäen onneaan siitä, että Mathias oli halunnut juuri sinä päivänä viedä heidän nuorimmat veljensä retkelle eikä kukaan ollut todistamassa kuinka Lukas onnistui vaivoin kampeamaan itsensä ylös sängystä ja kaivoi loitsukirjansa esiin. Hän selaili sivuja etsien ja irvistäen välillä, kun kipu pisti häntä erityisen pahasti. Hänen suurin ongelmansa ratkaisun keksimiseen oli se, että hän ei varmuudella edes tiennyt mitä hän oli tehnyt. Hän oli ollut niin vihainen, niin vihainen että oli vain antanut taikuutensa tehdä mitä halusi kirouksen suhteen.
Tutkittuaan loitsujaan hetken Lukas nosti katseensa kirjasta ja vilkaisi ikkunasta ulos keväistä maisemaa. Lunta oli vielä siellä täällä ja ilma kylmeni välillä huomattavasti, mutta silti kevät oli koittanut. Lukas myös tiesi, että hänen veljensä olisivat pian kotona ja hänen täytyisi keksiä ratkaisu kiroukseensa ennen kuin kukaan huomaisi mitä hän oli tehnyt.
He pitäisivät häntä hirviönä.
Tino kääntäisi katseensa poispäin häveten veljeään ja Mathias pudistaisi päätään pettyneenä. Hän myös sanoisi, että tämän vuoksi oli kieltänyt Lukasta taistelemasta taikuudelleen ja että kaikille noidille kävi aina huonosti, koska vallanhimo vei heidät. Pieni Eirikur ei välttämättä ymmärtäisi, miksi muut vihaisivat Lukasta, mutta hän ymmärtäisi myöhemmin kasvettuaan isoksi. Sitä paitsi he veisivät hänet pois, koska pelkäisivät hänen taikuuttaan. Lukas ei koskaan saisi nähdä nuorinta veljeään enää. Mieli täynnä epätoivoa hän puristi huulensa yhteen ja keskittyi entistä tarkemmin tutkimaan kirjaansa ja unohtaman kipunsa.
Hetken päästä hän kuitenkin tajusi, että hänen pitäisi mennä ulos. Jos muut palaisivat nyt, he arvaisivat. Ainakin Mathias arvaisi. Se mies osasi olla typerys välillä, mutta hän tuntui aina silti tietävän, kun jokin oli vialla Lukaksen kanssa. Noita nyökkäsi itsekseen ja pyysi keijujaan auttamaan viitan ylleen. Hän otti sen lisäksi vain kirjansa mukaan ja kirjoitti nopeasti lyhyen viestin paperille siitä että olisi vain hetken ulkona ja palaisi pian. Yleensä hän jätti sellaiset viestit taikuudella, mutta hän ei ollut uskaltanut käyttää kykyjään päiväkausiin siinä pelossa, että ne kuluttaisivat hänet vain nopeammin.
Lukas marssi hyvän matkaa metsään ja pysähtyi vasta pienen lammen rantaan. Lumi oli jo suurimmaksi osaksi sulanut ja lammen pinnalla oli enää vain ohuen ohut jääkerros, joka ei edes peittänyt vettä kokonaan. Jokin lintu lauloi yksinään puussa, mutta pian se katosi jonnekin jättäen epätoivoisen noidan yksin. Lukas ei välittänyt siitä, että maa oli vielä kylmä ja märkä, vaan hän istahti alas aivan lammen töyräälle ja levitti kirjansa polviensa päälle. Hänen keijunsa olivat kaikki hyvin kiinnostuneita tavasta, jolla pienet vesipisarat olivat kristallisoituneet hämähäkin seitteihin pensaiden oksilla ja sen takia ne eivät huomanneet varoittaa Lukasta lähestyvästä miehestä ennen kuin oli liian myöhäistä.
Lukas ei edes huomannut mitään itsekään ennen kuin jokin osui voimalla hänen olkapäähänsä ja särkyi pieniksi paloiksi levittäen samalla hänen ylleen jotain tahmeaa, tummaa ainetta. Lukas ehti hädin tuskin hypähtää pystyyn ja tunnistaa tervamaista tuoksua ennen kuin pitkä mies kaatoi hänet maahan. Välittömästi noita tavoitteli taikuuttaan, mutta se ei vastannut hänelle. Aivan kuin hänen ja hänen sisällään piilevän voiman välissä oli yhtäkkiä este, jota hän ei voinut läpäistä. Pieni paniikki alkoi nousta hänen mieleensä ja hän rimpuili, kun hyökkääjä painoi pitkän veitsen hänen kurkulleen.
”Vai sinä olet se kurja noita joka…”, hyökkääjä aloitti, mutta epäröi kun Lukas käänsi päätään ja loi häneen kylmän katseen. Tilanne ei tosiaankaan ollut noidalle edullinen, mutta hän ei siltikään aikonut antaa tuntemattomalle miehelle sitä iloa, että näyttäisi pelkonsa hänen edessään. Hyökkääjä kuitenkin pidätteli kättään ja katsoi Lukasta tarkasti.
”Sinä olet Mathiaksen veli”, hän lopulta totesi yllättyneenä, ”kuka heistä sinä olet?”
”Se ei kuulu sinulle. Päästä minut irti!” Lukas vastasi sihahtaen vihaisesti.
”Aha, Lukas ilmeisesti”, hyökkääjä vastasi ja veti sitten veitsensä pois antaen noidan nousta taas ylös maasta, ”tämä tekee kaiken monimutkaisemmaksi.” Lukas mulkaisi häntä vihaisesti ja yritti kaikin voimin saada kiinni taikuudestaan samalla kun astui kauemmas oudosta miehestä.
”Kuka sinä luulet olevasi?” hän kysyi, vaikka joku muu olisi varmasti jo juossut pois paikalta. Hyökkääjä tuntui olevan otettu kysymyksestä tai sitten Lukaksen uhmakas asenne huvitti häntä.
”Tim van de Holland”, hän esitteli itsensä, ”ja sinä olet se noita, joka kirosi siskoni.” Lukakselta meni hetki muistaa, miksi nimi kuulosti niin tutulta, mutta lopulta hän sai mieleensä ne monet kerrat kun Mathias oli kertonut retkistään erikoisen kauppiaan seurassa.
”Sinä olet se mies, jolle Mathias työskentelee”, hän totesi ja yritti pitää itsensä koossa, vaikka alkujärkytyksen kadottua kipu palasi entistä voimakkaampana, ”minä en ole kironnut kenenkään siskoja.” Jostain syystä Tim naurahti kuivasti ja hän työnsi veitsensä takaisin vyöhönsä.
”Sinä teit aikamoisen kirouksen jokin aika sitten”, hän selitti, ”todella voimakkaan. Se kosketti kokonaista linnaa ja sen jättämä jälki oli niin suuri, että minun oli melkein liian helppo seurata sitä. Minun sisareni, Emma, työskentelee siinä linnassa, mutta nyt hän on pölyhuisku. Elävä sellainen tosin.” Lukaksella meni hetki käsittää kunnolla kaikki, mitä mies sanoi, mutta lopulta hän joutui myöntämään että se kuulosti järkeenkäyvältä. Vihoissaan hän oli päästänyt taikuutensa valloilleen, joten ilmeisesti hän oli kironnut vahingossa koko linnan. Niin vahva kirous vaati paljon voimaa, joten Lukaksella oli siis vieläkin vähemmän elinaikaa jäljellä kun hän oli kuvitellut.
”Minun ei ollut tarkoitus”, hän mutisi ja yritti taas tavoitella taikuuttaan. Outo este alkoi todella ärsyttää häntä ja Timin heittämä aine haisi todella pahalta. Se oli aivan kuin tervan, öljyn ja valkosipulin yhdistelmää, joka haisi todella kitkerältä ja hieman palaneelta. Haju kirveli hänen nenäänsä ja sai hänen silmänsä melkein vuotamaan.
”Älä turhaan yritä käyttää voimiasi”, Tim sanoi tyynesti huomattuaan noidan pyristelyt, ”tuo aine estää sen. Oma patenttini ja todella tehokas.” Hän kuulosti hieman ylpeältä viimeisen lauseen kohdalla, mutta se ei vakuuttanut Lukasta.
”Miksi valkosipulia? en minä ole vampyyri”, hän sanoi ja Tim kohotti olkiaan.
”Koskaan ei voi olla varma”, hän selitti tyynesti.
”Miksi sinä edes heitit tämän litkun minun päälleni?” Lukas kysyi hieman äkäisesti ja vavahti hieman, kun uusi kivun aalto kulki hänen lävitseen. Jostain syystä Tim naurahti taas.
”Minä olin etsimässä noitaa, joka kirosi sisareni”, hän sanoi, ”tietenkin valmistauduin kohtaamaan voimakkaan noidan, jonka taidot ja voimat olisivat riittävät niin suuren kirouksen ylläpitämiseen. Vain hullu menee taisteluun ilman aseita ja noitia vastaan paras ase on ensin sulkea heidät heidän oman voimansa ulkopuolelle. Harva noita osaa puolustaa itseään millään muulla kuin taikuudella.”
”Entä sitten?” Lukas kysyi, vaikka ei edes ollut varma halusiko tietää. Hän tiesi, että mies oli hänen veljensä ystävä, mutta jokin Timissä oli hyvin erikoista.
”Sitten minä olisin tappanut sinut, koska noidan tappaminen kumoaa kirouksen. Olisin tehnyt sen hyvin helposti itse asiassa”, Tim totesi aivan kuin se olisi ollut aivan normaali asia sanoa, ”mutta sinä olet Mathiaksen veli. Se mutkistaa asioita.”
”Sinä et voi tappaa minua”, Lukas sanoi uhmakkaasti ja Tim nyökkäsi pienen hetken jälkeen.
”En voikaan. Mathias on liian hyvä ystävä minulle ja hän ei varmasti antaisi sinun kuolemaasi anteeksi”, hän totesi tyynesti ja katsoi sitten Lukasta hieman tarkemmin, ”sinä teet kuolemaa.” Jos miehen toteamus yllätti Lukaksen, hän ei näyttänyt sitä ulospäin. Hän vain puristi huulensa tiukemmin yhteen ja piti kylmän ilmeensä.
”Mitä se sinua kiinnostaa”, hän sanoi.
”Se kirous kuluttaa sinua”, Tim totesi miettivällä äänellä, ”arvaanko oikein, sinä olit vihainen. Todella vihainen ja langetit voimakkaan kirouksen edes tietämättä kuinka voimakas se oli. Sinulla on lahjoja, näen sen helposti, mutta nyt ne kuluttavat sinua hitaasti pois.”
”Entä sitten?”
”Selvä, minä autan sinua”, Tim sanoi tehden päätöksensä.
”Minä en tarvitse apua”, Lukas sanoi tiukasti, mutta hänen itsevarma esityksensä särkyi kun entistä voimakkaampi kipu sai hänet irvistämään hieman ja melkein löi jalat hänen altaan, ”minun kohtalollani ei ole mitään tekemistä sinun kanssasi.” Tim katsoi häntä vaiti eikä hänen ilmeestään olisi voinut päätellä mitään asioista, jotka pyörivät hänen mielessään.
”Niin ihastuttavaa kuin minusta olisikin vain odottaa että kirous kuluttaa sinut loppuun ja päättyy sitten itsestään, Mathias tappaisi minut jos en auttaisi sinua”, hän viimein totesi ja vilkaisi sivusilmällä Lukaksen auki jäänyttä loitsukirjaa, ”parempi elävä veli, kuin kuollut veli. Sinulla on voimaa, mutta minulla on kokemusta ja tietoa.” Lukas mietti hetken, mutta joutui sitten myöntämään että mies oli oikeassa. Jos hän ei pian keksisi ratkaisua, hän kuolisi.
”Hyvä on”, hän tokaisi, ”miten aiot auttaa minua?”
”Ensiksi sinun kannattaa sitoa loitsu johonkin esineeseen”, Tim selitti ja poimi hetkeksi unohtuneen loitsukirjan ylös maasta. Lukas, joka oli itsekin ollut päätymässä siihen vaihtoehtoon ja etsinyt sopivaa loitsua kirouksen sitomiseen, nappasi kuitenkin kirjansa nopeasti takaisin itselleen ennen kuin mies ehti sotkea sitä. Noidat olivat yleensäkin hyvin mustasukkaisia kirjoistaan ja loitsuistaan.
”Niin minä olin tekemässäkin”, hän sanoi ja mulkaisi sitten miestä vihaisesti, ”mutta joku päätti heittää päälleni pahanhajuista moskaa.”
”Ai niin”, Tim totesi aivan kuin muistaisi asian vasta nyt uudelleen, ”no, se on helposti korjattu.”
”Miten?” Lukas kysyi eikä ehtinyt edes räpäyttää silmiään toista kertaa, kun Tim tyrkkäsi hänet nopeasti lampeen. Vesi ei ollut kovin syvää, mutta peitti nuorukaisen hetkeksi kuitenkin kokonaan ja Lukas nousi pärskien ja jaloillaan potkien takaisin pintaan.
”Erikoista”, Tim totesi katsoen märkää ja nyt entistä vihaisempaa Lukasta, ”minä luulin, että noitien on tarkoitus kellua.”
”Luulit väärin”, Lukas murahti ja nyppi riutuneen lumpeenlehden pois hiuksistaan. Ainakin pieni uintiretki oli toiminut, sillä hän tunsi taikuutensa olevan jälleen sormiensa ulottuvilla nyt kun vesi huuhtoi ällöttävän tahman pois hänen päältään. Hetken hän suunnitteli tekevänsä jotain ärsyttävälle miehelle edessään, mutta päätti sitten jättää sen väliin. Tim aikoi ilmeisesti kuitenkin auttaa häntä ja, vaikka mies olikin erittäin epäilyttävä, Lukas tiesi tarvitsevansa kaiken avun.
”Tai sitten et vain ole tarpeeksi noita”, Tim totesi olkiaan kohauttaen.
”Voisimmeko jo aloittaa?” Lukas kysyi ja kiipesi takaisin kuivalle maalle tavoitellen onneksi kuivana säilynyttä kirjaansa, ”minä teen kuolemaa täällä.”
”Aloitetaan vain”, Tim vastasi, ”jos saan ehdottaa. Käytä tätä kirouksen sitomiseen.” Lukas kohotti katseensa ja huomasi miehen ojentavan hänelle ruusua, jonka terälehdet olivat syvän punaiset ja kauniimmat kuin yhdelläkään muulla ruusulla.
He viettivät monta tuntia Lukas loitsien varovasti ja Tim katsoen sekä välillä neuvoen. Yö alkoi jo laskeutua ja kerran Lukas oli kuulevinaan äänen kaukaisuudesta kutsuvan häntä. Ehkä se oli harhaa tai sitten huolestunut Mathias kutsui veljeään takaisin kotiin, mutta Lukas ei välittänyt siitä. Hän oli keskittyneempi taikuuteensa ja ensimmäisen kerran sitten kirouksen hän tunsi sen täyttävän hänet kokonaan. Mutta tällä kertaa se tuntui erilaiselta. Enää ei ollut vihaa, oli vain surua ja toivoa siitä, että kaikki korjaantuisi, sekä hieman katumusta.
”Hienoa työtä”, Tim kehaisi, kun Lukas pitkän ajan päästä viimein päästi taikuudestaan taas irti ja katsoi ruusua käsissään. Se oli yhä yhtä kaunis, mutta nyt se melkein näytti hohtavan ja se suorastaan hehkui taikuutta. Mutta ruusun kauneus ei ollut syy Lukaksen helpotukseen. Hän oli huojentunut enemmän siitä, että kipu oli nyt poissa. Sisällään hän silti tunsi kirouksen paineen, mutta enää se ei kalvanut häntä tai syönyt hänen elämäänsä pois pala palalta. Ruusuun sidottuna kirous kulutti omia voimiaan eikä vienyt niitä enää häneltä.
”Se kestää ehkä viisi vuotta”, Lukas totesi sillä hänen kirouksensa oli liian vahva pysyäkseen sidottuna ikuisesti eivätkä hänen taitonsa olleet vielä tarpeeksi suuret paremman sidoksen tekemiseen, ”tai jopa vähemmän. Sen jälkeen kirousta ei voi enää purkaa. Minä kuolen ja kaikki muut kuolevat minun mukanani.”
”Sinähän olet sitten pirteää seuraa”, Tim mutisi ja sytytti piippunsa, jota hän oli jo hetken pyöritellyt sormissaan, ”eli meillä on viisi vuotta aikaa keksiä, kuinka kirous murretaan. Kaikilla kirouksilla on jokin keino, millä ne saa kumottua. Ideoita?” Lukaksen ei tarvinnut kauaa miettiä, hän oli käyttänyt jo hyvän aikaa asian pohtimiseen ja oli aika varma siitä, että oli oikeassa.
”Linnanherran on saatava suudelma tosirakkaaltaan”, hän sanoi, ”sitten kirous murtuu.”
”Ja sinä siis kirosit hänet ikuiseen yksinäisyyteen ja pelottamaan muita”, Tim totesi hieman kuivalla sävyllä, ”et sitten mitään helpompaa keksinyt?”
”En minä laatinut näitä sääntöjä”, Lukas vastasi.
”Et tietenkään”, Tim totesi ja nousi sitten ylös maasta, ”selvä, minä lähden nyt. Yritän löytää oikean henkilön ennen kuin viisi vuotta on kulunut. Pärjäile, noita.” Niineen hyvineen mies katosi takaisin metsään, josta oli tullutkin. Lukas ei sanonut mitään hänen peräänsä, katsoi vain ja laski sitten siniset silmänsä sylissään olevaa ruusua kohden.
”Minun täytyy varmaan viedä tämä hänelle”, hän mutisi ja vilkaisi taivasta, joka alkoi jo vaalentua nousevan auringon edellä.
*****
”S’nä”, linnanherra tervehti Lukasta aivan samoin kuten viime kerralla, ”m’tä s’nä tahdot?” Lukas katsoi häntä pitkään ja kallisti päätään hieman. Hän oli silti uupunut kipujensa ja pitkän taikomisen vuoksi, mutta teki parhaansa salatakseen heikkoutensa.
”En ajatellut, että kirous tekisi puheesi noin epäselväksi”, hän mutisi itsekseen. Siinä kirouksessa oli paljon asioita, joita hän ei ollut ajatellut tai tiennyt.
”Tul’t vain…?” linnanherra murahti, mutta noita vain kohautti olkiaan ja heilautti kättään välinpitämättömästi.
”Muuten minua ei kiinnostaisi”, hän väitti, koska ei halunnut paljastaa virheensä koko laajuutta, ”mutta… Tulin siihen lopputulokseen, että olin liian ankara.” Ainakin hän myönsi sen. Muutamat palvelusväestä olivat tulleet uteliaina katsomaan mitä tapahtui. Ei heillä muutenkaan ollut nykyään muuta kuin aikaa sillä Berwald ei tahtonut hienoja juhlia tai pitoja enää eikä linna saanut olla siisti kuten ennen.
”Peru se s’tten”, linnanherra sanoi, mutta tällä kertaa Lukas pudisti päätään. Taikuudella oli yksinkertaiset lait ja Lukas oli viime päivinä oppinut niistä monia.
”En”, hän sanoi lyhyesti, ”en voisi, vaikka haluaisin. Tehty mikä tehty ja olen silti sitä mieltä että tarvitset opetukseksi.” Lukas jätti jälleen kertomatta totuuden siitä, että oli toiminut puhtaan vihan vallassa ja että suurin osa kirousta oli pelkkä vahinko. Jotkin asiat olivat vain parempi pitää salassa.
Joku alkoi puhua vaimealla äänellä linnanherran takana, joko selittäen jotain toiselle tai sitten Arthur ja Francis aikoivat taas tapella, mutta sekin ääni hävisi nopeasti kuulumattomiin. Berwald ja Lukas tuijottivat toisiaan.
Viimein Emma, sisar josta Tim oli puhunut ja joka tosiaan oli saanut pölyhuiskan hahmon, astui esiin ja kysyi kysymyksen joka oli pyörinyt jo monen huulilla.
”Anteeksi herra”, tyttö sanoi välittämättä siitä että rikkoi luultavasti sataa etiketti-määräystä teollaan. Jotenkin hänestä tuntui että etiketillä ei ollut enää mitään väliä tässä vaiheessa, ”mutta aiotteko te tehdä jotain?” Lukas käänsi katseensa alemmas tyttöä kohti, jokin hänessä oli hyvin tuttua ja toi pian noidan mieleen erikoisen miehen joka oli juuri äsken auttanut häntä.
”Sinä olet Emma van de Holland?” hän kysyi ja pölyhuisku hätkähti hieman kuullessaan nimensä.
”T… tunnenko sinut jostain…?” hän kysyi epäröiden ja perääntyi hieman taemmas takaisin suojaan isäntänsä taakse.
”Et”, noita vastasi suoraan totisella sävyllä ja yritti estää itseään näyttämästä liian vihaiselta ja hieromasta kaulaansa, jota vasten Tim oli painanut veitsensä, ”mutta veljesi teki muutaman ikävän tempun kuultuaan, että kiroukseni ylsi sinuunkin.” Jostain syystä Emma alkoi murjottaa.
”Minä sanoin Timille, että tahdon pärjätä itse… Ei hänen tarvitse… Ylisuojeleva…”, hän mutisi ja hävisi jonnekin muiden taakse. Elizabeta lähti hänen peräänsä hetken mietinnän jälkeen, mutta Ita jäi paikalle vaikka hän yleensä seurasikin teepannua kaikkialle. Luultavasti hän jäi, koska saksalainen kokki oli viimein saanut painavan ja kömpelön lieden hahmonsa raahattua paikalle. Ludvigilla oli käynyt todella huono tuuri muotonsa kanssa, mutta ainakin he olivat saaneet irrotettua hänet seinästä eikä hänen tarvinnut roikkua missään niin kuin sen onnettoman josta oli tullut peili. Felix oli suurimman osan ajasta kauhuissaan siitä mitä tapahtuisi jos hän rikkoisi itsensä.
”Vastaus kysymykseen”, Lukas sanoi tällä kertaa kuuluvalla äänellä, jotta kaikki saisivat viestin, ”kirousta ei voi perua, mutta jokaiseen kiroukseen on aina keino saada ne rikottua”, hän suuntasi katseensa taas yrmeään linnanherraan, ”jos sinä löydät sen, joka rakastaa sinua eikä kavahda pois luotasi ja jos hän suutelee sinua vapaasta tahdostaan ja rakkaudesta sinuun, kirous murtuu ja te kaikki palaatte ennalleen.” Jokainen paikallaolija oli aivan hiljaa ja he kaikki miettivät sanoja. Toivo, joskin pieni sellainen, alkoi herätä. Noita katsoi heistä jokaista ja hetken hänen silmissään vilahti katumus. Hän ei kuitenkaan maininnut sitä, että aikoisi itsekin auttaa kirouksen murtamisessa, pysyköön sekin salaisuutena.
”Mutta teillä ei ole ikuisuutta aikaa”, hän selitti ja työnsi toisen kätensä viittansa suojiin näyttääkseen sinne kätkemänsä ruusun, ”siksi annan teille tämän. En voi kertoa, kuinka kauan aikaa on, mutta se on kuitenkin vuosia. Ajan kuluessa tämän ruusun terälehdet tipahtavat kunnes jäljellä on vain yksi. Yhden terälehden hetkellä teillä on enää vain viikko aikaa ja kun se on kulunut ja ruusu kuollut… kirousta ei voi enää murtaa.”
Berwald pysyi järkähtämättömän eikä tehnyt elettäkään, mutta hänen palvelusväkensä oli sekalaisen järkyttynyttä ja hämmentynyttä. Tässä vaiheessa suurin osa muista piioista häipyi paikalta, luultavasti etsimään Elizabetaa, joka oli heille jonkinlainen äitihahmo, ja Arthur oli ilmeisesti huomaamattaan tarttunut kiinni Franciksen kädestä eikä kynttelikkö edes yrittänyt polttaa häntä. Ita alkoi nyyhkyttää ja yritti halata saksalaista, mikä oli jokseenkin vaikeaa heidän nykyistä kokoeroa ajatellen.
”Minä tahdon olla normaali taas, vee~”, teekippo ulisi ja piteli henkensä edestä kiinni lieden jalasta.
”Kaksi kirousta päällekkäin? Outoa…”, Lukas mumisi itsekseen katsoessaan itkevää teekippoa ja tunnistaessaan vieraan taikuuden sekoittuvan hänen omansa kanssa, ”mutta toinen ei ole minun tekoni. Kuitenkin.” Hän ojensi tai lähinnä työnsä ruusun Berwaldin käsiin ja astui pari askelta kauemmas.
”Näemme ehkä pian”, hän sanoi hyvästiksi ja käveli pois katsomatta kertaakaan taakseen. Berwald liikahti ensimmäisen kerran vasta kun noita oli noussut ratsunsa selkään ja häipynyt näkyviltä.
”To’vottavasti emme…”, mies mutisi ja katsoi tulenpunaista ruusua käsissään.
****
”Lukas, missä sinä olit?” Tino kysyi huolestuneena ja käveli heti veljensä luokse, kun väsynyt Lukas astui ovesta sisään.
”Ulkona”, Lukas vastasi lyhyesti, mutta Tinon huoli ei hävinnyt minnekään.
”Olit koko yön poissa”, hän sanoi, ”Mathias on silti etsimässä sinua. Hän oli niin huolestunut, ettei nukkunut ollenkaan.” Lukas ei ehtinyt vastata siihen, kun pieni hahmo syöksyi paikalle ja tarrautui kiinni hänen jalkoihinsa.
”Lu-isoveli!” Eirikur nyyhkytti käyttäen lempinimeä, jota käytti yleensä vain erityistapauksissa, ”sinä tulit takaisin!”
”Niin tulin”, Lukas vastasi ja tunsi katumuksen piston nähdessään kuinka huolestuneita hänen veljensä olivat olleet, ”ei hätää, Eirikur, minä olen nyt tässä.” Hän silitti pojan hopeisia hiuksia, mutta Eirikur ei siltikään päästänyt irti otettaan hänestä. Lukas katsoi häntä vielä hetken, mutta kohotti sitten katseensa ja häkeltyi hieman nähdessään Tinon hymyilevän. Tinon, joka ei ollut hymyillyt aikoihin. Nyt hän kuitenkin hymyili veljelleen helpottunutta hymyä.
”Hyvä, että olet kunnossa”, hän sanoi ja painoi kätensä hänen punertaville poskilleen, ”sinä olet aivan kylmä! Tule heti keittiöön, minä lämmitän sinulle keittoa ja sitten saat mennä suoraan nukkumaan. Eirikur, voisitko kipaista kylään ja etsiä jonkun hakemaan Mathias pois metsästä? Sano, että Lukas on taas kotona ja kunnossa.” Lukas seurasi vaiti Tinoa ja antoi veljensä paapoa ympärillään minkä ehti. Hän ei kuitenkaan voinut pysäyttää ajatuksiaan ja yksi ajatus varsinkin nousi pintaan kaiken muun yläpuolelle.
Jos tietäisitte, mitä tein, hän ajatteli katkerasti, jos tietäisitte minkä virheen tein. Te vihaisitte minua.
Lukas katsoi Tinon hymyä ja kuunteli nopeaa puhetta. Pian myös Mathias tuli kotiin Eirikur mukanaan ja he kumpikin lähes liimautuivat kiinni Lukakseen. He olivat helpottuneita ja iloisia siitä, että heidän veljensä oli taas kotona ja aivan kunnossa, vaikka he olivat pelänneet pahinta. Mathias laittoi hänet lupaamaan, ettei koskaan tekisi tällaista katoamista enää ja Eirikur vaati nähdä hieman hauskaa taikuutta, jolla Lukas silloin tällöin viihdytti häntä. Tino nauroi välillä jollekin veljiensä jutulle ja kaiken tämän keskellä Lukas istui ja hautasi kaiken häpeänsä ja pelkonsa syvälle sisimpäänsä.
He eivät saa koskaan tietää. Jos he tietävät, he vihaavat ja pelkäävät minua. Minä pidän kaiken salassa enkä koskaan anna heidän tietää.
A/N: Minusta oli hauska kirjoittaa Islanti lapseksi...
Tässä siis Lukaksen tarina siitä, miten ja miksi hän teki kirouksensa. Lyhyesti: Hän oli vihainen ja vielä taitamaton. Onneksi Hollanti tuli auttamaan. Melkein kirjoitin hänet ensin samaan tilanteeseen Lukaksen ja Mathiaksen kanssa, mutta sitten onneksi muistin että Mathias oli Kaunottaren aikana yllättynyt siitä että Lukas ja Tim tunsivat toisensa. Huomasin sitten tossa myös että mie näköjään jossain vaiheessa vahingossa vaihdoin Unkarin nimen Elizabetasta Elizaan. No, melkein sama asia.
Toivottavasti piditte tästä. Tämä jäi vähän lohduttomaan ajatukseen, mutta lopultahan kirous kuitenkin murtui eikä kukaan vihannut Lukasta. Ei ainakaan kovin kauaa.
Pikku tietona vielä se, että ilmeisesti tervan ja öljyn pitäsi oikeastikin suojata noidilta ja Lukaksen "tapa" nakata Timiä lasipulloilla juontaa juurensa juuri tuolta, kun Tim nakkasi häntä yhdellä heidän tavattua ensimmäisen kerran. Ja noitien kelluminen tosiaan oli noitavainojen aikaan kehittynyt uskomus. Minä olen oottanut todella pitkään saan kirjoitettua sen repliikin johonkin.
