Otsikko: Avain onneen ja menestykseen
Kirjoittaja: Subbe93
Ikäraja: S
Henkilöt: Adrian Saarenmaa
Genre: Draama
Haaste: Originaali10 #3A/N: Adrian ja Charlotta ovat minulle tärkeitä hahmoja, ja niin on heidän lapsensakin. Satuin viikonloppuna töissä vilkaisemaan seinäkalenteria ja huomasin, että tällä viikolla olisi niin Mintun kuin Aleksinkin nimipäivät. Tulin sitten miettineeksi, mahtaako Aleksin ja Mintun nimipäiviä juhlia samoilla juhlilla vai erikseen. Jaa a, siihen en ole vielä vastausta saanut. Mutta vaikka Adrian tietenkin muistaa kummankin pienokaisensa nimipäivät erikseen, kuvittelen, että sukulaisille pidetään yhdet kahveet, jolloin juhlitaan samalla kumpaakin.
Ja vaikka Adrian vaikuttaa tässä lepsulta, niin hän ei ole. Totta kai hän antaa lasten leikkiä lehtien seassa ja näin, mutta ei hänkään kaikkea läpi sormiensa katso
Se ei olisi enää Adrianin tyylistä. Isä on kuitenkin todennut, että lehtien kanssa leikkiminen on suhteellisen harmitonta, joten miksipäs ei.
Avain onneen ja menstykseenKiireinen rakennusalan yrittäjä katseli viimeistelyvaiheessa olevan 105,5 neliön rivitaloasunnon ikkunasta ulos syksyiselle pihamaalle. Lokakuu oli jo värjännyt puiden lehdet kauniin keltaisiksi, oransseiksi, ja osan jo punaisiksikin. Lehdet peittivät katuja ja jalkakäytäviä sekä leikkipuiston, ja kulkeutuivat kenkien mukana aina sisätiloihin asti ja häiritsivät monen ihmisen elämää.
Niin oli hänenkin kotonaan. Varsinkin lasten jalkojen mukana ilmestyi eteiseen erivärisiä lehtiä, joita hän ja hänen vaimonsa saivat usein häätää ulos. Tulevana viikonloppuna olisi kuitenkin edessä pihan haravoiminen koko perheen voimin. Mies näki jo mielessään, miten pienokaiset innostuivat leikkimään kasoissa haravoimisen sijaan. Ei hän heitä siitä syyttänyt. Hän haravoisi lehdet siisteihin kasoihin vaikka satoja kertoja uudelleen ja uudelleen, kunhan lapset saisivat nauttia lapsuudestaan.
Hän ei ollut saanut nauttia omastaan.
Jossain aukesi ulko-ovi. Askeleet lähenivät ja pian hän kuulikin takaansa tutun äänen.
”Hei Adrian…”
Adrian ei kääntänyt katsettaan ikkunasta, kallisti vain aavistuksen verran päätään merkiksi, että kuunteli. ”Niin?”
”OBB:n toimitusjohtaja Lehtinen haluaisi tavata sinut”, sähköistä vastaava Jarmo Peltonen ilmoitti jostain hänen selkänsä takaa. ”Sanoi tulleensa Helsingistä asti”, mies lisäsi. ”Väitti asian olevan tärkeää.”
Adrian oli pitkän tovin hiljaa. Hän katseli, miten tiellä pariskunta lenkitti koiraansa. Samaan aikaan viisi noin kouluikäistä pojankoltiaista juoksivat leikkipuistossa ja heittelivät lehtiä toisiaan kohti.
Jos Lehtisen asia oli tärkeää, miksei hän ollut soittanut ja sopinut tapaamista?
”Otan hänet vastaan”, Adrian lopulta vastasi.
”Asia selvä”, Peltonen vastasi, ja Adrian kuuli, miten miehen työhaalari kahisi tuon kääntyessä. ”Käsken hänet peremmälle.”
Adrian kuunteli, miten Peltonen asteli huoneesta pieneen eteiseen ja kenties ulos. Hän kuuli vaimeaa puheensorinaa, ennen kuin reippaat askeleet astuivat asuntoon. Sitten ne pysähtyivät. ”Oikein hyvää päivää. Te lienette Adrian Saarenmaa?”
Adrian kääntyi tulijan puoleen ja hymyili hieman. ”Aivan oikein”, hän vastasi ja katsoi itsestään hieman vanhempaa miestä, joka oli pukeutunut pitkään, mustaan villakangastakkiin, jossa oli kahdet napit rinnakkain. Kaulassa miehellä oli valkoinen kaulahuivi ja käsissä mustat nahkahanskat, jotka pitelivät tiukasti ruskeasta nahkasalkusta kiinni. Miehellä oli hyvin vaaleat, lyhyet ja siististi asetellut hiukset, harmaan siniset silmät, jotka tarkkailivat häntä silmälasien läpi. ”Ja te lienette Timo Lehtinen, Helsingin kansainvälisen rakennusliikkeen One Built Buildingin toimitusjohtaja”, Adrian lisäsi ja astui eteenpäin ojentaen kättään.
”Aivan oikein”, vieras hymähti, sujautti salkkunsa vain vaivoin kainaloonsa, jotta sai riisuttua edes hätäpäissään oikean kätensä hansikkaan pois, jotta saattoi tarttua Adrianin käteen tervehdyksenä. ”Olen kuullut teistä paljon. Ja pelkkää hyvää.”
Nuorempi miehistä nyökkäsi pienesti kiitokseksi. ”Ja mikä teidät tuo tänne, Jumalan selän taakse?”
Lehtinen naurahti. ”En sanoisi tätä Jumalan selän taaksi, en ainakaan niin kauaa, kun te hoidatte täällä rakennusten pystyttämisen”, hän sanoi ja katsoi sitten huonetta, jossa he olivat. ”Varsin komea asunto”, hän sanoi tyytyväisen näköisenä. Sitten hänen harmaansiniset silmät kohtasivat Adrianin ruskeat. ”Voin kertoa, että tämä rivitalon pätkä teki suuren vaikutuksen jo ulkoa päin.”
”Olen otettu sanoistanne.”
”Ja mitä juttelin teidän alaistenne kanssa… He pelkästään kehuivat teitä. He kunnioittavat teitä suuresti, pitävät oikeudenmukaisena johtajana.”
Adrian hymähti. ”Pidän huolen omistani”, hän sanoi ja sujautti toisen kätensä housunsa taskuun. ”Mutta ette vielä vastanneet, mikä teidät toi tänne suurkaupungista.”
”Niin, aivan”, Lehtinen sanoi ja otti sitten salkkunsa syliinsä ja avasi sen toisella kädellä. ”Niin, One Built Building on suunniteltu kansainväliseksi yritykseksi, kuten varmasti tiedätte”, mies selosti samalla kun kaiveli laukustaan papereita. ”Tietenkin meillä on Pohjoismaiden parhaimmat rakentajat ja suunnittelijat ja niin edelleen”, hän jatkoi ja veti laukustaan pari paperia. Hetken tarkkailtuaan niitä, hän nyökkäsi, kuin todeten ne etsimikseen papereiksi, ja astui sitten lähemmäs Adriania ojentaen ne miehelle. ”Ja meille olisi suuri kunnia, mikäli te liittyisitte meidän johtoryhmäämme.”
Adrian otti paperit vastaan vapaalla kädellään ja kiinnitti huomionsa päällimmäiseen samalla, kun Lehtinen alkoi kertoa OBB:n historiasta, jonka Adrian tiesi jo ennestään oikein hyvin. Hän tiesi, että yritys oli vielä nuori ja vasta ideansa saanut, eikä se ollut vielä kymmenessä vuodessa ehtinyt levittäytyä kuin Pohjoismaihin. Tarkoitus oli, että se leviäisi Eurooppaan, kenties paljon pidemmällekin, mutta Adrianilla oli omat epäilyksensä. Hänestä OBB:n luoja ja nykyiset johtajat olivat haukanneet liian ison palasen ja lyöneet rahansa suoraan uppoavaan laivaan. Hän ei uskonut, että maailma tarvitsisi kansainvälistä rakennusyritystä. Eiköhän jokaisella maalla ollut omat rakennusmiehensä?
Ensimmäinen paperi käsitteli faktoja, mutta Adrian tiesi jo tarpeeksi. Hän ei halunnut tuhlata aikaansa enempää niiden lukemiseen.
Adrian otti toisen käden taskustaan ja siirsi päällimmäisen paperin pois toisen paperin edestä. Siinä kerrottiin, mitä Adrianin mahdolliseen työtehtävään kuuluisi. Johtaminen, kenties jopa yrityksen eteenpäin vieminen maailmalle…
Hän nosti katseensa Lehtiseen, ja päätti keskeyttää tämän. ”Tämähän tarkoittaa, että minun pitäisi matkustaa.”
Lehtinen hiljeni heti ja katsoi hieman oudosti Adriania. Sitten tuo alkoi taas hymyillä. ”Aa, aivan. Kyllä! Me toivoisimme, että te tulisitte tekemään yrityksellemme hyvää, ja levittäisi sitä eteenpäin! Te olisitte se, joka voisi neuvotella Euroopassa yrityksemme puolesta ja…”
”Ei käy”, Adrian keskeytti jämäkästi ja ojensi paperit vanhemmalle miehelle.
”Ei käy?” Lehtinen toisti ja otti paperit hölmistyneenä vastaan.
”En jätä perhettäni”, Adrian sanoi. Sen hän oli päättänyt jo teininä. Hän oli itse aina kärsinyt siitä, miten äiti ja isä olivat kiertäneet maailmalla. Lopulta hän oli itse jäänyt yksin Suomeen, kun maailma oli jälleen vienyt vanhemmat mukanaan. Hän oli ollut yksinäinen, vailla rakkautta koko lapsuutensa. Ei häntä ollut huomattu muuta kuin silloin, kun oli haastattelujen aika ja äiti halusi pitää täydellisen perhe-elämän kulissia yllä.
Adrian ei tekisi samaa. Hän halusi olla perheensä kanssa, nähdä lastensa kasvavan. Hän halusi olla isä.
”Mutta… mutta… Mutta onhan asia soviteltavissa”, Lehtinen sanoi, kun sai ajatuksensa takaisin kokoon. ”Voisitte muuttaa jonnekin parempaan paikkaan tai…”
”Me viihdymme täällä”, Adrian tokaisi ykskantaan. Lapset viihtyivät päiväkodeissa ja koulussa, heillä oli ystäviä. Täällä oli sukulaisia ja perheystäviä. Täällä oli heidän harrastuksensa ja kaikki muukin. Heillä oli pysyvä koti.
Miksi hän edes kävi tätä keskustelua?
Lehtinen tuijotti nuorempaa yrittäjää epätoivoisena. ”Mutta… te voisitte pitää sitä ylennyksenä…”
”En tarvitse ylennystä.”
”Saisitte paljon parempaa palkkaa…”
”Raha ei merkitse minulle mitään.”
”Ja… ja… olisitte maailman kuulu”, Lehtinen yritti epätoivoisesti hymyillen.
”En halua olla kuuluisa, en edes tunnettu”, Adrian sanoi.
Keskeneräiseen rivitaloasuntoon laskeutui hiljaisuus. Miehet tuijottivat toisiaan, Adrian järkähtämättömän päättäväisesti, Lehtinen epätoivoisesti rukoillen. Lopulta vanhempi mies huokaisi ja laski katseensa.
”En taida saada teitä muuttamaan mieltänne?”
”Minulla on firmani, sekä ihan oma yritys kotona”, Adrian vastasi viitaten jälkimmäisellä perheeseen. ”En tarvitse mitään muuta.”
”Tämä olisi elämänne suurin mahdollisuus”, Lehtinen yritti. Adrian pudisteli päätään.
”Ainoa mahdollisuuteni on kotona.”
Lehtinen huokaisi syvään ja laittoi paperit takaisin salkkuunsa. ”Toivottavasti voisitte edes harkita asiaa”, hän sanoi lopulta ja ennen kuin laski salkkunsa, hän otti sieltä käyntikortin, jonka Adrian otti vastaan ja katsoi sitä hetken. ”Sitä paitsi meillä on ensiviikolla kokous Helsingissä. Jos tulisitte haistelemaan ilmaa ja kuuntelemaan…”
”Ei onnistu”, Adrian vastasi ja ojensi käyntikorttia takaisin. ”Aleksilla ja Mintulla on nimipäivät.”
Lehtinen työnsi käyntikortin takaisin Adrianin puoleen ottamatta sitä vastaan. ”Vain nimipäivät”, mies sanoi vähättelevästi. ”Niitä voi juhlia myöhemminkin…”
”Ei voi”, Adrian tokaisi ja työnsi kortin Lehtiselle. ”Niitä juhlitaan ensiviikolla.”
Siniharmaat silmät tuijottivat Adriania lasien takaa hetken aikaa ennen kuin katse tippui käyntikorttiin. ”Mutta…” hän aloitti ja nosti katseensa takaisin Adrianiin, ”jos muutatte mielenne… Onhan tässä vielä pari päivää ja viikonloppu…”
Adrian pudisteli päätään. ”En usko, että tulen muuttamaan mieleni”, hän sanoi.
”Eikö mitään mahdollisuuksia?”
”En usko.”
Hetken epäröinnin jälkeen Lehtinen otti käyntikortin itselleen ja laittoi sen takkinsa sivutaskuun. Hänestä näki, että hän oli hävinnyt hyvin merkittävän taistelun.
”No, ei kai tässä sitten ole mitään tehtävissä”, hän sanoi sitten lopulta ja yritti hymyillä rohkaisevasti. ”Kiitos kuitenkin ajastanne.”
”Kiitos teille”, Adrian vastasi kohteliaasti ja loi taas kasvoilleen pienen, pahoittelevan hymyn. ”Olen todella pahoillani, että joudutte poistumaan täältä tyhjin käsin.”
”Aina ei voi voittaa”, Lehtinen naurahti ja ojensi kätensä. ”On kuitenkin suuri kunnia, että sain tavata teidät kasvotusten.”
”Ilo on minun puolellani”, Adrian vastasi tarttuen käteen ja puristaen sitä hyvästiksi. Lehtinen nyökkäsi ennen kuin irrottautui ja kääntyi. Hän ehti ottaa vain muutaman askeleen ennen kuin kääntyi vielä katsomaan nuorempaa miestä. Hymy levisi hänen kasvoille.
”Teidän laisianne miehiä on kovin vähässä”, hän sanoi sitten lopulta. ”Moni pitäisi teitä hulluna kuullessaan, että annoitta tämän mahdollisuuden luisua käsistänne.”
Adrian hymähti. ”Tiedän. Mutta minun arvomaailmassani perhe menee kaiken muun edelle.”
Lehtinen nyökkäsi ennen kuin kääntyi ja poistui eteiseen. Adrian kuuli, miten ovi kolahti merkiksi, että mies oli poistunut.
Adrian katsoi hetken eteisen suuntaan ennen kuin kääntyi takaisin ikkunan puoleen. Toinen käsi eksyi jälleen housun taskuun. Lapset leikkivät vieläkin puistossa lehtien seassa. Nauru kuului lasin läpi, ja se, jos mikä, tuntui rauhoittavan Adrianin mieltä.
Seuraavana päivänä Adrian käveli syksyisellä takapihalla. Samalla hän kuunteli, miten hänen kolme lastaan leikkivät, huusivat ja nauroivat. Välillä joku kolmesta juoksi hänenkin ympärillään ja otti isän mukaan leikkiin. Silloin isä osallistui hetkeksi hippaleikkiin, mikä sai lapset aina vain onnellisemmaksi. Niistä tulisi muistoja, jotka Adrian halusi muistaa vanhana ja raihnaisena istuessaan vanhainkodissa odottamassa oman tiensä päättymistä tai maatessaan viimeisillään sairaalan vuoteella.
Kun Adrian oli jäänyt taas sivummalle lasten jatkaessa leikkiä, Charlotta ilmaantui hänen vierelleen. Sormikkaiden peittämät sormet ojensivat hänelle jotakin. Adrian vilkaisi Charlottaa ja katse hakeutui lappuun, jota nainen piteli käsissään.
”Eräs mies pyysi minua antamaan tämän sinulle”, Charlotta sanoi kuin vastaten Adrianin kysymättömään kysymykseen. Seuraavaan kysymykseen hän saikin vastauksen nähdessään lapussa komeilevat nimet.
Timo Lehtinen
One Built Building, toimitusjohtajaEnempää hänen ei tarvinnut nähdä. Hän nosti katseensa jälleen lapsiinsa. Sitten hän hymähti ja pudisteli pienesti päätään. ”Hän ei näköjään ajatellut antaa periksi. Uskoo lujasti, että muutan mieleni.”
Hän kuuli, miten Charlotta naurahti. ”Hän kertoi siitä”, nainen sanoi lopulta, ja Adrian tunsi, miten Charlotta kietoi kätensä hänen käsivartensa ympärille ja painautui hieman lähemmäs. ”Hän toivoi, että yrittäisin ylipuhua sinua.”
Adrian katsoi, miten Minttu, lapsista kuopus, istui maassa Emilian vieressä ja katseli siskonsa kanssa heidän isoveljeään, Aleksia, joka ripotteli kauniin värisiä lehtiä siskojensa päälle. Se sai kummatkin tytöistä nauramaan, Mintun jopa kikattamaan, ja kuopus nosti hanskoilla peitetyt kätensä yrittäen saada niitä kiinni.
”No? Aiotko yrittää?” Adrian kysyi lopulta irrottamatta katsettaan heidän lapsistaan.
”En”, Charlotta vastasi ja puristi hieman tiukemmin miehensä käsivartta. ”Aiotko muuttaa mielesi?”
Adrian oli hetken hiljaa ennen kuin riisti katseensa lapsista ja katsoi vaimoaan. ”En”, hän vastasi ja kohtasi Charlotan katseen. ”Minulle maailman paras paikka on täällä, teidän kanssanne.”
Charlotan kasvoille levisi pehmeä ja rakastava hymy, joka kertoi enemmän kuin tuhat sanaa: Valinta miellytti naista, vaikka hän olisi antanut miehensä päättää mitä ikinä tahtoikaan.
”Ja meille paras paikka on siellä, missä sinäkin olet”, Charlotta vastasi onnellisena. Adrian hymyili lempeästi, päästäen tunteensa näkyviin, ja kumartui painamaan otsansa Charlotan etuhiusten peittämää otsaa vasten. Hän sulki silmänsä, ja hänestä tuntui, että hän halusi kertoa kaikesta, mitä tunsi, kiittää siitä, että oli aikoinaan löytänyt Charlotan rinnalleen, kiittää kohtaloaan siitä, että Charlotta oli kaikki ne vuodet kestänyt häntä, tehnyt hänestä uuden ihmisen. Kertoa, miten onnellinen hän oli naisesta, joka tuntui olevan kaiken perusta, alku kaikelle: Rakkaudelle, kodille, lapsille…
Mutta Adrianilla ei ollut sanoja. Hän ei osannut pukea sitä kaikkea sanoiksi. Sen sijaan hän saattoi vain olla onnellinen ja toivoa, että Charlotta tuntisi saman – tietäisi, miltä hänestä tuntui.
Pienet juoksuaskeleet lähenivät haalareiden kahinan kera. Hitaasti Adrian nosti katseensa juuri nähdäkseen, miten perheen kuopus juoksi heitä kohti, ja kun hän oli päässyt äidin ja isän luokse, tuo kumartui, kaappasi pieniin käsiinsä niin paljon lehtiä maasta kuin mahdollista, ja heitti ne vanhempiaan kohti niin korkealle kuin mahdollista kikattaen onnellisena. Välkehtivät ruskeat silmät tuijottivat odottavasti, mitä tapahtuisi.
”Vai kuvittelet sinä, että voit heitellä isiä lehdillä koska vain”, Adrian totesi hyväntahtoisesti ja kumartui sitten kaappaamaan tytön syliinsä, joka oli jo kiljaissut ja kääntynyt valmiina juoksemaan karkuun. ”Mutta odotas vaan, kun isi antaa Mintulle pikkuisen lehtipesun…”
Charlotta jäi katsomaan hymyillen, miten Adrian lähti kantamaan Minttua lehtikasan luokse. Aleksi ja Emilia väistivät ja antoivat isän antaa kuopukselle lehtipesun ennen kuin hekin hyökkäsivät mukaan leikkiin.
Charlotta laski katseensa käyntikorttiin, jonka Timo Lehtinen oli hänelle antanut. Hän hymähti itsekseen ennen kuin asteli ulkoroskiksen luokse ja avasi kannen. Hän antoi käyntikortin tippua roskapussien väliin. Kansi sulkeutui, ja käyntikortti alkoi pyyhkiytyä heidän muististaan vähitellen unholaan. Ehkä se olisi ollut jollekin avain menestykseen ja onneen, mutta ei Saarenmaan perheelle. Heillä oli aivan omat avaimensa onneen, ja he käyttivät niitä päivittäin.