Kirjoittaja: Ringa
Genre: angst
Ikäraja: varmuuden vuoksi K-11 koska epäsuorasti alkoholi ja huumeet
Summary: Poika on pettänyt tyttöä, tässä tytön ajatuksia.
Varoitukset: tjaa-a, ei tässä kai suurempia. Pari kirosanaa ja haukkumista.
---
Mä olin vannonut etten halua, en tahdo, jätä rauhaan. Miten sellainen ihminen, elukka, voisi olla hyväksi mulle? Niin, ei yhtään mitenkään, sitä mulle oli monta kertaa sanottukin. Sä ansaitset parempaa, sä saisit paremman. Mä olin rakastunut. Oon vieläkin. No mutta, onhan se aika imartelevaa, sellainen valta toiseen. Tieto siitä, että pystyy kesyttämään villin pojan, löytämään kovan kuoren alta sen ujon ja rakastavan persoonan, saada sen rakastumaan itseensä. Ei, pupu, en mä ajatellut sua hylätä. Etkö se muka ollut sä, joka mut petti, vaikka oli luvannut toisin? Etkö sä muka tiennyt, että mä tekisin näin, että mulla on melkein yhtä suuri ego kun sulla enkä voisi ymmärtää, jos sä tekisit niin?
Ei, älä sano, ettet tarkoittanut. Kyllä sä tarkoitit ja mä tiedän sen ja tiedän senkin, että sä vihaat sitä, mitä teit. Ehkä me ollaan liian samanlaisia toisillemme, liian ylpeät toisillemme. Mut tunnettiin puheliaana ja rentona tyttönä, mä olin se kaikkien kaveri, joka loukkasi toisia eikä anteeksi pyydellyt, vaan jätti muut itkemään peräänsä silloinkin kun olisi pitänyt itse itkeä. Sä olit se tupakoiva ja dokaava idiootti, joka haistatteli opettajille ja jonka motiiveita kukaan ei tajunnut eikä halunnutkaan tajuta, mutta jota kaikki ihaili ja pelkäsi. Mä vihasin sua, sun ylimielisyyttä ja piittaamattomuutta muista, vaikka enkö mä itse ollut ihan samanlainen? Kun mä näin sut silloin seiskalla, kun sä tulit meidän kouluun, mä ajattelin heti, että toi tulee olemaan aika murheenkryyni kaikille.
Ja niinhän sä olitkin. Kaikki huokasi helpotuksesta kun sä olit kipeänä tai hammaslääkärissä. Jo sun läsnäolosi sai sun hännystelijät sekaisin ja öykkäröimään. Mä olin sun rinnalla kunnollinen tyttö, komea kahdeksikkojen rivi todistuksessa, älyä parempaan muttei yritystä, terävä kieli aina valmiina sivaltamaan ja aivot tukevasti päässä eikä missään narikan perukoilla. En mä mitään koskaan tunteillut, ihastunut tai rakastunut. Sun todistukses riitti hädin tuskin lukioon ja mä mietin, miksi sä edes hait sinne. Sitten sä aloit ottamaan kontaktia, juttelemaan mulle kun muut ei nähnyt ja kun ne näki, niin valehtelit käyttäväs mua kotitehtävien kopieeraajana ja mä olin imarreltu sun huomiostas, vaikka olisin joka kerta halunnut kääntyä pois ja haistattaa pitkät sulle ja sun kavereilles.
Sitten yhtenä iltana siellä Norpan bileissä sä lähestyit mua. Muut oli humalassa, mä ja säkin sen verran hiprakassa, että puhe kulki mukavasti. Sä kiroilit muille siinä missä mä väänsin vitsiä ja nauroin. Mä en tajunnut, mikset sä juonut itteäsi sammuksiin niin kuin aina ennen, kun me oltiin tavattu jonkun luona. Mutta sulla oli suunnitelma jo valmiina, kyllä mä sen nyt tajuan. Sä käskit mut etsimään kanssas laseja 'kun tiiät missä ne on'. Siellä Norpan keittiössä sä suutelit mua. Sä et ehkä koskaan tajunnut sitä tai sitten et vaan sanonut, mutta sä olit ensimmäinen ihminen, jota mä olin koskaan suudellut. Mä olin ollut pojille liian kaukainen ja särmikäs, niin mä halusin ajatella. En mä mikään kauneuskuningatar ollut enkä ole. Nätit hiukset ja kasvot ihan ok, joo, pitempi kuin monet muut ja pyöreä, rumat tissitkin. Sua se ei haitannut ja mä olin siitä iloinen. Silti mä työnsin sut pois ja haukuin kusipääksi, ahdistelijaksi ja raiskaajaksi. Sä et välittänyt, tulit uudestaan lähelle ja mä en estellyt. Se oli ensimmäinen kerta kun sä mursit mun ylpeyden, kivuliaasti, totta kai.
Koulussa sä välttelit mua, et tunnustanut että me seurusteltiin ja se vitutti mua, loukkasi mua ja mä napautin sua siitä aina kun pystyin. Susta tuli mulle kaksi eri henkilöä samassa kehossa. Se kusipäinen riekkuja, jonka mä näin joka päivä koulussa ja se sisältä rikki oleva, särkynyt poika, jonka isä oli hylännyt ja äitikään ei enää välittänyt ja joka rakasti mua ja jota mä rakastin. Sä kammosit läheisyyttä, vihasit kun mä sain sut värisemään ja hätkähtämään pelkällä katseella, olisit halunnut pitää kaiken kontrollissa. Mutta ei rakkaus ole sellaista, sen mä tajusin ennen sua. Mäkään en tykännyt, kun mahassa riehui lauma sorkkaeläimiä kun sä suutelit tai kun mä löysin itseni tuijottelemasta sua, mutta silti se oli maailman ihanin tunne.
Sitten tuli Tiia, joka oli kuin sen toisen sun vastakappale. Rämäpäinen ja kiljuva, ääni narskuen ympäriinsä kiroileva hullu, josta kukaan ei tykännyt mutta jonka suosiossa kaikki halusi olla. Musta se tykkäsi ja mulle se ensimmäisenä kertoi, että oli kiinnostunut susta. Se ei välittänyt, että me seurusteltiin. Mä luotin suhun, etkö sä nää? Mä, joka en luota kehenkään, luotin suhun, annoin sulle itseni. Mä uskoin, että sä olisit niin älykäs poika kuin mä olin meidän filosofisista keskusteluista yön pimeimpinä hetkinä ymmärtänyt. Ehkä mä olin tiennyt kaiken aikaa, ettei se tulisi kestämään. Sä otit Tiian, Tiia otti sut. Mä vihasin sua, mä vihasin sitä häpeää. Enkö mä muka ollut tarpeeksi, vaikka olin antanut kaiken? Kehon, ajatukset, sydämen? Ja silti mä vieläkin rakastin. Rakastitko sä sitä, mä kysyn, mutta mun huulet ei enää toimi. Mulla ei ole mitään sanottavaa. Nyt sä itket siinä, ensimmäistä kertaa mun nähteni, et edes yritä peittää kasvojasi vaan annat noiden orvokkisilmien – niin mä niitä mielessäni kutsuin – täyttyä nesteestä ja pienten verisuonien katkeilla surusta.
”Ota mut takaisin”, sä sanot. ”Pakota mut kunnolliseks.” Voiko ihmistä pakottaa? Mä yritin, mä uskoin, että susta voisi tulla sellainen kun mä toivoin. Sä kapinoit vastaan, et lukenut kokeisiin, et lopettanut tupakoimista, avasit pullonkorkin aina uudestaan, kiusasit aina Teemua ja hajotit paikkoja, vaikka mä pyysin, anelin ja koitin pakottaa sua lopettamaan.
Mä en itke, mä en halua itkeä. Mä en enää suo sulle niitä kyyneleitä, ne on nyt jonkun toisen. Vaan onko sittenkään? Mä voisin kävellä pois, jättää sut siihen ja jatkaa koulussa niin kuin ennenkin, pyhittää illat entiseen tapaan tietokoneelle, teeveelle, perheelle, kavereille. Lopettaa teillä käymisen, sun haisevan ja aineissa pörräävän äitisi moikkaamisen ja siivoamisen. Tai sitten mä voin ottaa sut takaisin, halata, hyssytellä, sanoa ettei se haittaa. Mutta mulla on ylpeyteni, tottahan sä sen tiedät. Monta kertaa sä pakotit mut nielemään sen. Me opetettiin toisillemme nöyryyttä ja mä uskon, että mä todella opin jotain. Susta mä en uskalla sanoa samaa.
Mä kävelen pois. A/N: Ensimmäinen hölöpötiraapustus täällä, suokaatten mulle siis armoa ja kommentteja. Rakentava etenkin tervetullutta suht kokemattomalle kirjoittajalle.
