Author: Ansa
Pairing: Rakastavaiset
Rating: K-11?, en ole tästä ihan varma
Genre: angst, romance
Varnings: Käsittelee hulluutta ja kuolemaa ja rakkautta.
A/N: Osallistuu
inspiroidu musiikista -haasteeseen
Dingon kappaleella
LähetyssaarnaajaKuolema, Hulluus ja ikuinen Rakkaus
Ero olisi lempeämpi järjen kuolema, josta tulisi lievempi hulluus kuin tämä todellisuus. Hulluus, kyllä, mutta lempeämpi.
Ero tämäkin, tuskaisa, mutta sinä olet poissa poissa poissa, lopullisesti ja aina aina. Kuollut.
Puoliksi järjellinen kärsijä antaisi henkensä, ottaisi ja heittäisi elämänsä vaikka tuhannesti, ilolla ja riemulla, mutta hulluus vei eikä anna omiaan kuin vasta lopussa, eikä loppua näy vielä, ei näy.
Hulluus on miljoonasti ilkeämpi kuin kuolema, eikä se anna edes oikeaa lepoa, sillä hulluuden levossa olet sinä ja minä. Sinä ja minä ja rakkaus rakkaus RAKKAUS, mutta myös loputon tieto kuin huuto kohtaamisen harhakuvasta. Silti se otetaan ilolla vastaan, sillä siinä olet SINÄ, eikä muulla ole väliä koskaan, ei koskaan, ei milloinkaan ole ollutkaan. Sinä ja minä ja rakkaus.
Selli vailla kaltereita on täynnä musteisia sanoja joita olet sanonut, muistoja hetkistä joita olet elänyt, piirroksin kerrottua kaipausta rakkaudesta sinun muodossasi. Paperi, vihko, mikä tahansa pinta, täynnä menetystä ja rakkautta, sillä hullu ei voi ueksia loputtomiin valheessa. Uni on palkinto järjettömyydestä ja sen todellisesta kohtaamisesta ja haavoittavuudesta hereillä, lähes selväjärkisenä. Olen hereillä, hereillä, ja minä tiedän tiedän TIEDÄN että sinä et ole, koska kuolema on ikiuni, eikä yhtään sen lempeämpi, vaikka ei ylläkään hulluuden tasolle.
Jos hulluus olisi elävä ja ruumiillinen olento, nauraisi se ilolla näytekselleni, hulluudelleni, taputtelisi pulleita käsiään innoissaan ja leimaisi tuhat verenpunaista papukaijamerkkiä otsaani kuin ylpeä opettaja, sillä sitä minä olen, olen mallioppilas.
Armollinen auriko taas laskee ja saa hymyn huulilleni ja silmät ummelle, sillä sinä saavut taas.
Sinä kosketat minua ja sinuun minä hukun yrittäen unohtaa että mikään ei ole totta. Mikään ei ole totta, mikään ei ole niin totta kuin ME, edes HULLUUS, vaikka sinua ei enää ole.
Kuin korppikotkat väijyy kuolema varjossani, ja sitä minä rukoilen sinun nimeesi. Rohtuneella sielullani minä rukoilen kaikkea, päästäkää minut luoksesi. Mutta ei, ei vielä.
Hulluuden ainoa toivo ja lohtu on tieto siitä että se ei ole ikuista. Ikuista ehkä tässä elämässä, mutta elämä ei ole lopullinen ja riutuneen ruumis on heikko.
Ainoan hymyn tuo sinä. Me olemme vielä yhtä lopussa, mutta nyt vain kuvissa, ja taas laskee aurinko.
Kipu ei hellitä, mutta antaa sijaa hetkelle.
Olet aina kaunis ja hymy on aina sinussa, sillä sinä olet onneni, kaikkeni. Sylisi kutsuu ja ataudun uudelleen ja uudellen ja uudelleen. Kosketus on aidompi, lämpimämpi ja me itkemme.
Viimeisessä harhassa tekstien täyttämä kalteriton selli vaihtuu öiseksi rannaksi, jossa ikuinen kultainen auringonlasku maalaa horisontin kauniiksi. Ainutlaatuiseksi, ollen näin me. Haparoiden hulluus hyvästelee ja häipyy saaden selkäni suoraksi ja katseeni kirkkaaksi. Vaatteemme rypistyvät märäksi mytyksi rantaveteen ja raikas suolavesi maustaa ihosi jota nuolen. Hiuksesi kihartuvat luoden taidetta ja minä rakastan sinua!
Sanasi ovat kuin huuto kun ne kuulen oikeasti, sillä me olemme taas. Nauran, nauran, huokaat.
Kaadan meidät santaan, eikä mikään ilo voita sitä mitä meillä on.
Ensimmäistä kertaa hulluudessa SINÄ turvaudut takertuen minuun, ja minä ymmärrän kaiken.
Kuolema on kaikkeudessaan kaunis, ja elo siellä loputtoman täydellistä, mutta ilman sinua ei ole minua, eikä ilman minua sinua. Suutelen huulesi aidoksi ja hyvästelen menneen, sillä me olemme nyt. Ikuisuus, kaikkeus olemme me vailla muita.
