Otsikko: Kuka tekisi Mintulle palmikot?
Kirjoittaja: Subbe93
Ikäraja: S
Henkilöt: Minttu, Adrian ja Charlotta
Genre: Draama
Yhteenveto: Äidillä oli joka aamu tapana harjata Mintun hiukset ja tehdä palmikot. Joka aamu, kun Minttu lopulta saatiin ylös sängystä, äiti otti kuopuksen eteensä istumaan ja heräilemään samalla, kun avasi tytön vanhat palmikot, harjasi takut pois tummanruskeista hiuksista, jotka olivat palmikoiden ansiosta jääneet kiharalle, ja teki uudet tilalle.
Mutta jos äiti ei olisi kotona, kuka tekisi Mintulle palmikot? Minttu kun ei itse osannut...Haaste: Originaali10 #3A/N: Tein itselleni perjantai-illalla palmikot, kun olin lähdössä luokan pikkujouluihin. Siinä niitä laittaessani tuli mieleeni Minttu, jonka tunnusmerkkeinä ovat etuhiukset ja kaksi palmikkoa. Totta kai äiti on tehnyt pikkuiselle Mintulleen palmikot joka aamu, mutta sitten iski huvittava ja samalla suloinen ajatus: Mitäs sitten, kun äiti ei olekaan kotona? Kuka silloin tekee pikku-Mintulle palmikot?
Kuka tekisi Mintulle palmikot?Äidillä oli joka aamu tapana harjata Mintun hiukset ja tehdä palmikot. Joka aamu, kun Minttu lopulta saatiin ylös sängystä, äiti otti kuopuksen eteensä istumaan ja heräilemään samalla, kun avasi tytön vanhat palmikot, harjasi takut pois tummanruskeista hiuksista, jotka olivat palmikoiden ansiosta jääneet kiharalle, ja teki uudet tilalle.
Se sunnuntaiaamu oli poikkeus. Kun Minttu lopulta oli herännyt, hän nousi reippaana ylös sängystään ja juoksi alakertaan. Aamiaispöydässä istui jo Aleksi ja Emilia. Aleksi lueskeli vanhaa Aku Ankkaa, Emilia katseli jotakin puhelimellaan.
”Huomenta!” Minttu toivotti reippaalla äänellä ja asteli iloisena pikkuisilla jaloillaan omalle paikalleen keittiön pöydän viereen istumaan.
”Huomenta”, Aleksi toivotti vilkaisten hymyillen pikkusiskoaan. Emilia puolestaan ei muuta kuin mumissut jotakin, mutta Minttu oli jo tottunut siihen, ettei Emilia välittänyt tervehtiä häntä, ei ainakaan aamuisin. Emilia oli aina pahalla päällä aamuisin, eikä Minttu ymmärtänyt, miksi.
Minttu tuijotti hetken pöydän antimia ennen kuin vilkuili ympärilleen. Missään ei näkynyt ketään. Missä kaikki olivat?
”Missä äiti ja iskä on?” Minttu kysyi Aleksilta ja heilutteli jalkojaan pöydän alla. Pää kallistui hieman tytön katsellessa, mitä hän söisi aamupalaksi.
”Isä on ulkona hakemassa postia”, Aleksi vastasi. ”Äiti on vielä siellä Helsingissä.”
Ruskeat silmät siirtyivät Aleksiin, joka laittoi muroja täynnä olevan lusikan suuhunsa katseen pysyessä sarjakuvassa. ”Mut eiks äiti tullutkaan illalla kotiin?”
Aleksi rouskutteli muronsa ennen kuin vastasi: ”Äiti tulee vasta tänään illalla kotiin.”
Minttu katsoi Aleksia, kun ulko-ovi kolahti. Nuorimman katse suuntautui äänen suuntaan, vaikkei hän ulko-ovea nähnytkään, eikä mennyt aikaakaan, kun perheen isä saapui näkyviin aamulehden etusivua tutkaillen.
Hymy levisi heti kuopuksen kasvoille. ”Huomenta isi!”
isä nosti katseensa lehdestä ja pieni hymy kohosi miehen kasvoille. ”Kas, huomenta, kultaseni”, hän tervehti ja kumartui antamaan pikku tytölleen suukon ohimolle. ”Nukuitko hyvin?”
”Joo!” Minttu vastasi heilutellen jalkojaan entistä lujempaa pöydän alla ja seuraten katseellaan isäänsä. ”Mä näin sellasta unta, että mä osasin lentää! Mä niin kuin uin sammakkoa taivaalla.”
Emilia tirskahti. ”Miten tyhmä uni.”
”Aikamoinen uni”, isä vastasi välittämättä Emilian kommentista. ”Kai muistit lentää kiltisti?”
”Mä olin ainoo, joka osas lentää”, Minttu vastasi. Isä laski lehden keittiötasolle ja tuli Mintun luokse.
”Isi olisi tullut ottamaan kiinni, jos olisit tippunut”, mies vastasi ja laski ison kätensä tyttärensä päälaelle. ”No, lintunen, mitä saisi olla aamiaiseksi? Jogurttia, muroja, leipää?”
”Muroja!” Minttu vastasi reippaasti ja veti syvän lautasen lähemmäs itseään, kun isi kurottui ottamaan muropaketin käteensä ja kaatoi Mintulle muroja.
Aamiaisen jälkeen Minttu palasi takaisin huoneeseensa. Reippaana tyttönä hän vaihtoi päivävaatteet päälleen ja avasi palmikkonsa, niin kuin hänellä oli viikonloppuisin tapana tehdä, kun sai nukkua niin pitkään kuin halusi, eikä tarvinnut herätä päiväkotiin. Minttu harjasi jopa hiuksensa, mutta sitten tuli ongelma. Jos äiti ei olisi kotona, kuka tekisi Mintulle palmikot? Minttu kun ei itse osannut...
Minttu otti harjansa ja kaksi hiuslenkkiä mukaansa ja poistui huoneestaan. Ensimmäisenä hän vilkaisi Emilian huoneeseen, jonka ovi oli raollaan. Emilia lueskeli jotakin.
”Hei Emppu”, Minttu tervehti ja astui varoen sisään. ”Voisiks sä tehä mulle…”
”Ei sulla oo mitää asiaa tulla mun huoneeseen!” isosisko kivahti kääntäessään katseensa pikkusiskoon, joka perääntyi hieman. ”Sun pitää koputtaa eka!”
”Mut ku ovi oli auki!” Minttu puolustautui. Ei silloin kai tarvinnut koputtaa?
”Se oli raollaan, eli kuuluu koputtaa”, Emilia kivahti. ”Nyt, häivy!”
”Mut kun…”
”Mut kun, mut kun”, Emilia matki kimakasti ja mulkaisi Minttua uudelleen. ”Häivy nyt tai mä tuun potkimaan sut pois!”
”Okei, okei”, Minttu mumisi harmissaan siitä, että Emilia oli pahalla päällä, ja asteli ulos laittaen huoneen oven kiinni. Tyttö meinasi jatkaa matkaansa kohti alakertaa, kun huomasi, että Aleksin huoneen ovi oli myös raollaan. Pieni hymy kohosi tytön kasvoille, kun Minttu loikki Aleksin huoneen ovelle ja raotti ovea enemmän auki. Aleksi ei ainakaan suuttuisi, vaikka Minttu tulisikin sisään.
”Hei Allu”, Minttu tervehti, kun näki veljensä pelaamassa jotain pleikkari-peliä. ”Osaaks sä tehdä mulle palmikot?”
Aleksi riisti katseensa ruudusta ja vilkaisi Minttua. Sitten isoveli näytti pahoittelevalta. ”Sori Minttu, mutta mä en osaa”, hän sanoi ja virnisti. ”Ei oo tullu paljo tehtyä.”
”Okei”, Minttu vastasi ja vilkaisi, mitä Aleksi pelasi. Se näytti aika mielenkiintoiselta…
”Ehkä iskä osaa tehdä”, Minttu ehdotti sitten ennen kuin lähti huoneesta. Hän laittoi Aleksin oven raolleen ja lähti sitten alakertaan.
Adrian istui olohuoneessa. Hän oli laittanut lukulasit päähän ja lueskeli lehteä, jonka oli aikaisemmin hakenut. Ei siinä mitään kiinnostavaa ollut, mutta ainakin hän olisi tietoinen maailman menosta.
”Iskää!” Minttu huhuili. Adrian vilkaisi lehtensä yli, miten tyttö kipitti hänen luokseen ja seisahtui hänen eteensä. ”Tekisitkö mulle palmikot?”
Ilmeettömin kasvoin Adrian tuijotti tytärtään. Lehti ei liikahtanut mihinkään suuntaan. ”Palmikot?” hän toisti.
”Joo!” Minttu hihkaisi ja hyppeli paikallaan. ”Semmoset ku äiti tekee mulle joka aamu.”
Adrian tuijotti vieläkin tytärtään ruskeisiin silmiin, jotka perheen kuopus oli isältään perinyt. ”Ei isi osaa tehdä palmikoita”, hän vastasi lopulta ja sulki sitten lehtensä laskien sen sohvapöydälle.
”Mutta kun Minttu tahtoo palmikot”, tyttö sanoi päättäväisesti.
”Eikö mikään muu käy?” Adrian kysyi. ”Eikö aukinaiset hiukset olisi kivat?”
”Ei”, Minttu sanoi onnettoman näköisenä.
Adrian pohti hetken. ”Entä jos se laitetaan sellaisella ponihännällä kiinni, kun äidillä joskus on?”
”Ei”, Minttu sanoi uudelleen. ”Vaan palmikot.”
”Entä jos laitetaan kaksi ponihäntää?” isä ehdotti.
”Ei”, Minttu toisti, ja Adriania alkoi harmittaa, että tyttö oli oppinut kyseisen sanan. ”Mä tahdon palmikot… Niin ku aina.”
Adrian mietti kuumeisesti, mitä hänen pitäisi tehdä. Toki hän tahtoisi pikkuiselleen tehdä palmikot, mutta kun hän ei osannut. Ei hän ollut tehnyt elämänsä aikana yksiäkään palmikoita, eikä hän ollut tullut koskaan aamuisin seuranneeksi, miten Charlotta oli palmikot lapselleen taikonut. Adrian ei ollut tullut ajatelleeksi, että tulisi aamu, kun hänen pitäisi pystyä samaan.
”Äiti tulee illalla kotiin”, Adrian aloitti. ”Jos pärjäisit tämän päivän ilman palmikoita? Äiti tekee sitten huomenna sinulle oikein nätit palmikot.”
Minttu näytti entistä harmistuneelta, ja se sai jopa Adrianin harmistumaan. Minttu kun oli se ilopilleri äidin lisäksi.
”Mutta kun Minttu niin tahtoisi palmikot”, tyttö sanoi surullisena.
Miksi ihmisellä piti olla tunteet? ”Hyvä on, isi voi yrittää”, Adrian lopulta lupasi. Minttu hihkaisi onnessaan ja kiipesi sohvalle istumaan Adrianin viereen selkä häneen päin. Adrian veti syvään henkeä ennen kuin nosti toisen jalkansa sohvalle (ja nyt oltiin kaukana hänen mukavuusalueiltaan), ja otti käteensä harjan ja hiuslenkit, joita Minttu isälleen tarjosi. Adrian yritti kovasti muistella, miten Charlotta oli sen tehnyt. Ensin nainen oli harjannut tyttärensä hiukset.
Adrian aloitti sillä. Varoen hän alkoi harjata tytön tummia hiuksia. Se oli yllättävän hankalaa, koska takkuja oli, eikä Adrian halunnut satuttaa tytärtään. Miten Charlotta sen oikein teki?
”Äiti ottaa aina hiuksista sillee kiinni, jos on takkuja”, Minttu opasti. ”Siis sillee, että jos on pahoja takkuja, niin ei satu, jos pitää kovemmin harjata.”
Adrian teki työtä käskettyä. Hän nappasi tupon käteensä ja harjasi sen latvoja, kunnes sai takut pois.
Harjaamiseen tuhraantui turhan paljon aikaa, sen Adrian tiesi viimeistään siitä, kun Minttu alkoi kärsimättömästi liikahdella ja höpistä kaikenlaista. Isä yritti vastailla parhaansa mukaan, mutta hänen keskittymisensä oli niin hiusten harjaamisessa, ettei hän kyllä täysin pysynyt tyttärensä puheissa mukana.
”Ja nyt sä jaat mun hiukset kahteen osaan, ja sit ne puolikkaat viel kolmeen osaan, ja sit rupeet tekeen sillee hienosti”, Minttu neuvoi, kun isä oli mielestään tarpeeksi harjannut. Ja Adrian teki työtä käskettyä. Hän jakoi hiukset kahteen osaan, ja puolikkaan vielä kolmeen osaan.
”Ja mitä sitten?”
”No teet sillee hienosti”, Minttu sanoi.
Adrian kohotti toista kulmaansa kysyvästi. ”Sillee hienosti?”
”Niin!”
Mistä hän nyt tietäisi, mikä on
sillee hienosti? Adrian päätti, että sai olla viimeinen kerta, kun Charlotta lähti minnekään ilman, että palmikoisi ensin kuopuksensa hiukset.
Adrianilla ei ollut mitään muistikuvaa siitä, miten Charlotta oli palmikoita vääntänyt. Hän ei ollut koskaan seurannut, ei ollut ollut tarvetta. Eikä Minttu osannut selittää. Miten hän nyt saisi tyttärelleen ne palmikot?
Pöydällä lojui puhelin. Mies kaappasi sen kouraansa ja vapaalla kädellä avasi netin ja alkoi googlailla. ”
Kuinka tehdään palmikot?” Tulokset eivät vain olleet miehen mieleen. Ei, hän ei halunnut neuloa palmikoita, ei tehdä ranskalaista lettiäkään, eikä varsinkaan mitään kalanruotolettiä – mitä lie jälkimmäiset sitten olivatkaan.
Adrian otti haustaan ”
palmikot” –sanan pois ja vaihtoi tilalle ”
letit”. Lopulta hän löysi blogipostauksen, jossa oli ihan tavallisesta letistä. Ei mitään ranskalaisia eikä kalanruotoja.
Ensimmäinen kohta oli selkeä, eli jaa joku osa hiuksista kolmeen osaan. Adrian oli tehnyt sen jo. Mutta sitten tulikin hieman hankalampi osio: oikean puolimmainen nostetaan keskimmäisen osan yli vasemmalle puolelle. Sitten siirretään vasen puoli keskelle…
Adrian riisti katseensa puhelimesta, laski sen sohvalle jalkansa viereen ja huokaisi. Ei se voinut mitään rakettitiedettä olla. Jos hän sai talojakin rakennettua, niin miksei palmikotkin onnistuisi?
”Kotona ollaan!” Charlotta huusi illalla ovelta. Päivä oli ollut raskas, ja eilisillan juhlat ottivat veroa, mutta oli aina silti ihanaa päästä takaisin kotiin, nähdä lapset ja käpertyä Adrianin kainaloon lepäämään…
”Äitii!” huusi tuttu, innokas ääni, eikä mennyt aikaakaan, kun perheen kuopus ilmestyi eteisen ovelle innosta hymyillen. ”Äiti tuli kotiin!”
”No hei kulta!” Charlotta tervehti ja kyykistyi kaappaamaan pikkuisen halaukseensa. ”Mitä äidin pikkuiselle kullannupulle kuuluu?” hän leperteli samalla, kun jakeli Mintulle suukkoja. ”Onko ollut äitiä ikävä?”
”Joo!” Minttu hihkaisi. ”Mulla oli ihan kauhee ikävä, isi sanoi, että äiti tulisi pian, ja…”
”Mitä sinun hiuksille on tehty?” Charlotta keskeytti, kun huomasi tytön hiukset. Hän käänsi Minttua siten, että näki kaksi palmikkoa, jotka olivat ensinnäkin jaettu toispuoleisesti: toisella puolella oli enemmän hiuksia kuin toisella, ja jakauskin meni epämääräistä siksakkia, jos sitä nyt siksi saattoi edes kutsua. Sen lisäksi palmikot olivat jotain ihan hassua, ei edes palmikoita. Mutta silti joku oli kovasti yrittänyt. ”Onko Minttu yrittänyt itse tehdä palmikoita?” äiti kysyi lempeästi hymyillen ajatukselle, miten pikkuinen on aamulla herännyt, huomannut, ettei äiti olekaan kotona, ja yrittänyt tehdä itse palmikoita.
”Isi teki Mintulle palmikot”, tyttö vastasi reippaasti hymyillen.
”Isikö teki Mintun palmikot?” Charlotta kysyi ihmeissään.
”Joo!” Minttu hihkaisi ja loikki paikallaan. ”Mä pyysin, ja sitten isi suostui tekemään…”
Voi raasua, Charlotta ajatteli lempeästi, eikä ollut varmaa, kumpaa olisi säälinyt enemmän: Palmikoiden tekijää vai omistajaa.
”Isii!”, Minttu huusi ja lähti jo edeltä menojaan. ”Äiti tuli kotiin!”
Charlotta riisui kenkänsä ja takkinsa ennen kuin otti laukkunsa ja meni peremmälle. Minttu juoksi olohuoneesta naista vastaan huudellen isosisaruksiaan, ja kailottaen, että äiti oli tullut kotiin. Charlotta jätti laukkunsa ja asteli olohuoneeseen. Adrian seisoi terassin lasiovien edessä ja katseli jotakin käsissään.
”Hei, kulta”, Charlotta tervehti ja asteli miehen luokse. Adrian siirsi katseen vaimoonsa ja hymyili hieman.
”Hei”, mies tervehti ja suuteli vaimoaan. ”Oliko kiva reissu?”
”Ihan kiva”, nainen vastasi ja änkesi itsensä siihen tuttuun ja turvalliseen kainaloon. ”Aikamoiset juhlat kustannusyhtiöllä, pääsimme nukkumaan vasta kolmen aikoihin.”
Adrian mumisi vain ja katseli puhelintaan. Charlotta katseli miehensä vakavia ja keskittyneitä kasvoja, eikä voinut olla hymyilemättä muistaessaan heidän kuopuksen ja palmikot. ”Teit kuulemma Mintulle tänään palmikot.”
Adrian riisti katseensa puhelimesta ja katsoi Charlottaa. ”Onko valittamista?”
Charlotta painoi päänsä miestään vasten pystymättä peittämään huvittunutta hymyään. ”Oikein hyvä yritys ensimmäiseksi kerraksi.”