Nimi: Naurua väärissä kohdissa
Kirjoittaja: Munis
Ikäraja: K-11
Tyylilaji: Drama, romance, kaveruus, one-shot
Paritus: (Yksipuolinen) Sirius/Dorcas Meadowes, viittauksia James/Siriukseen
Yhteenveto:
Sirius oli jo lähtökohtaisesti valmis hullaantumaan kehen tahansa, joka kantoi aina mukanaan tuliviskiä. Vastuuvapaus: Rowling omistaa kaiken, minkä voi tunnistaa hänelle kuuluvaksi.
Vapaa sana:
Kirjoitettuani Dorcasista tämän ficin (k-11) mun oli aivan pakko kirjottaa tästä naisesta lisää. Tää osallistuu Eroon maneereista -haasteeseen. Nimen keksiminen oli yhtä tuskaa, ja sain vain nipin napin hillittyä itseni etten nimennyt tätä Pesukarhukoiraksi ja tunkenut johonkin kohtaan tekstiä huonon läpän siitä, kuinka Sirius muuttuu hirvikoirasta pesukarhukoiraksi. Onneksi säästytte nyt siltä.Naurua väärissä kohdissa
Sirius, James, Peter ja Remus ryntäsivät koulun penkeiltä suoraan Feeniksin killan kokouksiin, jotka venyivät kohti koleita keskiöitä milloin kenenkin kiltalaisen luona. Osa jäsenistä, kuten Frank ja Alice, olivat heille tuttuja koulusta, mutta iso osa oli valmistunut jo ennen kuin he olivat ostaneet ensimmäisiä taikasauvojaan, tai ainakin silloin, kun he vasta juoksentelivat koulun käytävillä yksitoistavuotiaina koltiaisina jotka eivät osanneet muuttaa naakkaa ryhmyksi.
Ensimmäisenä kesänä Tylypahkan jälkeen heistä tuntui koko ajan, että he olivat lukuisten kriittisten katseiden alla. He koettivat todistaa, että heistä oli johonkin. Etteivät he olleet vain juuri valmistunut rohkelikkolauma täynnä itseään, ettei heidän silmissään siintänyt voitto ja kunnia.
Siriuksen oli helvetin vaikeaa yhdistää se Sirius, joka olisi tahtonut keikkua tuolilla ja nostaa kuraiset saappaansa Edgar Bonesin ruokapöydälle, ja se Sirius, joka todisti arvonsa ihmisenä toimimalla kylmäjärkisesti ja taitavasti vaarallisissakin tilanteissa.
Lisäksi hän koetti olla räjähtelemättä joka suuntaan siitä syystä, että James aikoi kosia Lilyä. Ensimmäinen kesä valmistumisen jälkeen meni Siriuksella pitkälti siihen, että hän koetti olla mottaamatta Jamesia ja huutamatta tälle loukkaantuneena päin naamaa. Hän piti Jamesia petturina, vaikka totta kai tämä oli puhunut Lilystä vuosia. Sirius ei ollut koskaan uskonut sanoja vaan tekoja, Jamesin suukkoja hänen hiuksissaan, Jamesin sormenpäiden tekemiä mustelmia kyljillä ja käsivarsilla. Ennen James oli tehnyt hyvällä tavalla kipeää, nyt vain kipeää.
Sirius ei jaksanut katsella Jamesin naamaa, mutta olisi mielellään suorittanut killan vahtivuoroja ja muita tehtäviä Remuksen tai Peterin kanssa. Sen sijaan Dumbledore määräsi kaikkien heidän työparikseen jonkin kokeneemman kiltalaisen. Jamesilla oli Vauhkomieli, Peterillä Edgar, Remuksella Frank ja Lilyllä Alice. Sirius sai parikseen Dorcasin, jota hän ei tuntenut laisinkaan ennen ensimmäisiä killan kokouksia. Dorcas puhui ennen kokouksia ja niiden jälkeen, harvemmin kokousten aikana. Tämän puheista Sirius sai aluksi selville lähinnä sen, että Dorcasin elämä vaikutti helkkarin kiireiseltä. Lisäksi kaikki tiesivät, että Dorcas oli hitonmoinen kaksintaistelija ja Gideonin ja Fabianin hyvä ystävä. Dorcas pisti silmään keskimääräisestä joukosta noitia ja velhoja: tämän pukeutuminen oli sekoitus hieman vanhahtavaa velhomuotia raskaine, tummine kankaineen, ja sellaisia vaatteita, jotka olisi voinut saada päälleen toikkaroidessaan silmät kiinni jästikirpputorin läpi.
Sirius sai tietää, että Dorcasin isä oli jästisyntyinen, ja sen vuoksi Dorcas tunsi jästikulttuurin hyvin. Dorcas oli käynyt jästien kaduilla hakkauttamassa paljon mustetta ihonsa alle. Siriuksesta se oli omituista, vaikka kuvat hänen mielestään olivatkin ihan siistejä. Dorcas vietti vähäistä vapaa-aikaansa rientämällä pitkin poikin Lontoota ja sen baareja. Dorcas jakoi myös Siriuksen kiinnostuksen moottoripyöriin.
Sirius ja Dorcas varjostivat lähinnä Lestrangeja. Siriuksesta tuntui, että häntä testattiin laittamalla hänet vakoilemaan serkkuaan. Hän kuvitteli Dorcasin jatkuvasti etsivän hänestä heikkouden merkkejä, ja hän yrittikin pitää kasvonsa mahdollisimman ilmeettöminä vahtivuorojen aikana. He piileksivät useimmiten Lestrangejen kartanoa ympäröivässä marjakuusiaidassa ja joskus Rabastanin kämpän ulkopuolella korkeiden kiviseinien varjoissa. Vaikka oli kesä, niin yöt tuntuivat kylmiltä, etenkin kun kyyhötti tuntikausia paikoillaan. Dorcas ei puhunut paljoa, mutta silloin kun puhui, niin aina järkeä. Sirius oppi arvostamaan hiljaisuutta.
*
Elokuun imelässä kuolemantuoksussa Sirius kaivoi kiveä kengästään näkymättömyysviitan alla. Dorcas hieroi silmiään, ja hänen silmänrajauksensa levisivät entisestään. Aamu alkoi sarastaa, tähdet sammuivat.
”Eiköhän tää ala olla tässä. Ei täällä mitään tapahdu. Mun moka jos tapahtuu. Kirjotatko raportin?” Dorcas kuiskasi pitkästyneen kuuloisena. Sirius nyökkäsi mukisematta.
”Loistavaa”, Dorcas mutisi ja ojensi kätensä, ”eiköhän mennä.” Sirius tarttui Dorcasin viileään käteen ja imeytyi hetken tukahduttavaan pimeyteen. He ilmiintyivät Siriuksen kulahtaneeseen rappukäytävään, jossa askeleet kaikuivat.
”Eiköhän mun lapsenlikanvelvollisuudet oo taas tältä erää hoidettu”, Dorcas sanoi virnuillen, ”kauniita unia.”
”Oota hetki”, Sirius kuitenkin sanoi välittämättä Dorcasin kuittailusta. Dorcas kohotti kulmiaan. Hänen tukkansa oli takussa, ja yö oli jättänyt varjonsa hänen silmiensä alle.
”Mä mietin… Tai, kun sä olet niin helvetin hyvä kaksintaistelija, niin voisitko opettaa mua joskus?” Sirius kysyi vilkaisten Dorcasia vain kulmiensa alta. Hän ei oikein tiennyt miten päin olisi ollut, sillä hänelle oli uutta kunnioittaa yhtään ketään, paitsi ehkä Dumbledorea.
”Jaa mitä, haluat kirota Potterin, vai?” Dorcas naurahti väsyneesti. Siriuksen kasvoilla läikähti häkellys. Dorcas nauroi kovempaa.
”Mitä sä–”, Sirius aloitti, mutta Dorcas puhui päälle.
”Kuule, Musta, ei millään pahalla, mutta oot aika helvetin läpinäkyvä”, Dorcas sanoi virnistäen, ”mut joo, voin mä sua jeesata. Palataan.” Dorcas katosi poksahtaen ennen kuin Sirius ehti kysyä mitään.
Sirius ja Dorcas olivat sopineet Rääkyvän röttelön tapaamispaikaksi kaksintaisteluharjoituksille. Sirius oli ensimmäisessä tapaamisessa ajoissa, mutta Dorcasia sai odottaa kymmenen minuuttia. Sitten tämä saapui räksähtäen keskelle rakennuksen olohuonetta.
”Moi. Sori kun kesti”, Dorcas sanoi ja heitti ensimmäisen kirouksen kohti Siriusta ilman minkäänlaista ennakkovaroitusta. Sirius oli istunut rikkinäisen sohvan selkänojalla ja pyöritellyt hajamielisesti taikasauvaa käsissään, mutta jotenkin vaistomaisesti hän reagoi Dorcasin liikkeeseen ja loitsi kilpiloitsun ennen kuin edes ajatteli asiaa.
”Oho, vau, kova”, Dorcas sanoi yllättyneenä, ”en olis uskonu, että kerkeät.” Sirius virnisti, ylpeänä mutta salaa myös hieman yllättyneenä, ja iski takaisin sanomatta sanaakaan. Dorcas kuitenkin osasi odottaa sitä, ja kaksintaistelu jatkui saman tien niin kuin se ei olisi harjoitus ollutkaan: he eivät sopineet säännöistä tai mitään sellaista, luottivat vain siihen, ettei toinen lähetellyt tappokirouksia.
Jonkin ajan päästä, kun ilma oli herjoista, vastakirouksista ja huonekaluista nousevasta tomusta sakea, Sirius kaatui taaksepäin ja löi päänsä seinään tajunsa menettäneenä. Dorcasin ilmekään ei värähtänyt hänen hypähtäessä Siriuksen luokse ja herpaannuttaessa tämän taikasauvansa kiepautuksella. Siriuksen avatessa silmänsä Dorcas ojensi hänelle taskumattia. Sirius virnisti.
”Pää kunnossa?” Dorcas varmisti.
”Yhtä kunnossa kuin aina ennenkin”, Sirius sanoi ja kaatoi tuliviskiä kurkkuunsa. Dorcas vastasi hänen virneeseensä.
”Merlin, et sä voi tarjota mulle tätä, tai mä alan ottaa osumaa tahallani”, Sirius jatkoi tunnustellen takaraivoaan. Dorcas naurahti ja nousi taas seisomaan. Siriuksen mielessä kävi, että jos hän olisi harjoitellut kaksintaistelua kenen tahansa muun kanssa, hänelle olisi tajun menettämisen jälkeen tarjottu suklaasammakoita eikä tuliviskiä. Dorcas ei pahemmin karkkikaupoissa vieraillut, mutta taskumattinsa tällä oli mukana aina. Sirius oli toisinaan saanut siitä lämmikettä pitkien vahtivuorojen aikana, ja Dorcas naukkaili toisinaan itsekin. Täydellinen nainen, Sirius ajatteli ensimmäistä kertaa elämässään noustessaan ylös saastaiselta lattialta.
He jatkoivat harjoittelua kiihkeällä tahdilla. Sirius yritti parhaansa: hänen otsansa rypistyi hieman hänen keskittyessään, mutta siitä huolimatta hän menetti tajunsa vielä kerran ja sai osuman kokovartalolukosta kahdesti. Joku kirous osui harhaan ja pudotti peilin seinältä: sirpaleet kilisivät lattialle. Dorcas väisti Siriuksen manauksen ja oli kompastua rikkinäiseen tuoliin, ja lattialta ja kalusteista irtoava pöly sai silmät kutiamaan. Siriuksen kaapu liimautui hänen selkäänsä. Noin tunnin päästä Dorcas loihti eteensä voimakkaan kilpiloitsun ja laski taikasauvansa. Sirius kohotti kulmiaan toisella puolella huonetta pysähtyen itsekin.
”Ei ehkä jaksa enää?” Dorcas huikkasi, ”otetaanko ryypyt?” Sirius nyökkäsi huojentuneen näköisenä, ja Dorcas loihti suojakilven haihduksiin. Dorcas huokaisi syvään heittäytyessään risaiselle sohvalle. Hengästynyt Sirius rojahti hänen viereensä ja hieroi silmiään. Dorcas kiersi auki taskumatin korkkia mietteliään näköisenä. Siriuksen ilme näytti jollain tapaa odottavalta.
”Sä oot perkeleen taitava ikäisekses”, Dorcas sanoi sitten hitaasti ja veti henkeä. Siriuksen kämmenet hikosivat: hän ei muistanut, että olisi koskaan odottanut palautetta teoistaan niin jännittyneenä. ”Mutta sä tuot liikaa sun omaa huolettomuutta kaksintaisteluun. Tai siis, otat typeriä riskejä. Ei niille ole tilaa oikeissa kaksintaisteluissa. Se on eri asia törttöillä menemään vapaa-ajalla, mutta kaksintaistelu ei oo se paikka, missä kannattaa alkaa pelleillä. Ei se oo mitään showbisnestä.” Sirius nyökkäsi vakavin ilmein. Dorcas vilkaisi häntä ja purskahti nauruun.
”Mitä?” Sirius kysyi hämillään. Dorcas alkoi aina nauraa yllättävissä tilanteissa. Yleensä ne tilanteet olivat niitä, joissa ei olisi pitänyt nauraa. Sirius oli jo ensimmäisissä killan kokouksissa huomannut, että Dorcas joutui piilottelemaan kasvoilleen sopimattomina hetkinä pyrkivää virnettä, mutta Dorcasin ollessa Siriuksen kanssa vahtivuoroissa tämä ei yrittänyt kätkeä nauruaan. Sirius tykkäsi Dorcasin naurunpurskahduksista väärissä kohdissa, koska niissä Sirius aina itsekin nauroi.
”Sä vaan näytit niin vakavalta. Sellanen ilme ei pue sua”, Dorcas sanoi ja ojensi viskipullon Siriukselle. Se nyt viimeistään sai hymyn takaisin Siriuksen kasvoille.
”Mites se Potter?” Dorcas rikkoi hetken hiljaisuuden ja pääsi taas yllättämään Siriuksen.
”Miten niin?” Sirius kysyi. Tuliviski kirvelsi hänen kurkkuaan, lämpö levisi poskille.
”Mitä teille niin kuin on sattunu? Te ootte aina olleet parhaita kavereita, eiks vaan?” Dorcas kysyi. Sirius nyökkäsi katse lattiassa eikä ymmärtänyt, miten oli päätynyt puhumaan Jamesista hörppiessään tuliviskiä Dorcas Meadowesin kanssa.
”Ja?” Dorcas patisteli, ”mikä hiertää?” Sirius kurtisti kulmiaan.
”Mitä sä siitä välität? Et kai sä mistään kakaramaisista ihmissuhdeongelmista halua kuulla”, Sirius sanoi kohottaen juoman taas huulilleen.
”Mulle kaikki mitä teette, on kakaramaista, poju, koska te ootte kakaroita, mutta ajattelin lähinnä puhua lämpimikseni, kun ollaan kiinni samassa viskipullossa”, Dorcas totesi tyynesti. Siriuksen suupieltä nyki, vaikka hän tavallaan inhosi sitä, kun Dorcas kutsui häntä pojuksi, olipa se tarkoitettu kuinka humoristiseksi tahansa.
”No mitä sä haluat tietää?” Sirius kysyi, ”tai oikeastaan, mitä sä jo tiedät? Tai luulet tietäväsi?” Dorcas naurahti ja nappasi taskumatin Siriuksen kädestä.
”Mä arvaan, että teillä on ollut joku
juttu, mutta sitten Potter valitsikin punapään, ja sua vituttaa”, Dorcas totesi. Sirius tuhahti.
”No ei kai mulla tuohon ole lisättävää”, hän sanoi.
”Sinuna en haaskais energiaa siihen. Potter on ihan toivottoman rakastunu”, Dorcas totesi, ”etsi joku muu pakkomielle.” Sirius tuhahti uudestaan ja kiskaisi taskumatin takaisin itselleen.
”Hei varo nyt vähän”, Dorcas sanoi hymy kasvoillaan, ”se vie jalat alta aika äkkiä. Et kai sä sitä halua?” Sirius kohtasi Dorcasin katseen; Dorcasista tuntui, että valo Siriuksen silmissä oli tavallista syvemmällä.
”Etköhän sä
arvaa senkin”, Sirius totesi, hymyili vinosti ja kohotti taskumatin taas huulilleen.
Siriuksella ei ollut myöhemmin mitään käsitystä, kumpi heistä oli taluttanut kumman Siriuksen asuntoon, tai millä he olivat sinne matkustaneet. Sirius ei yleensä uskaltanut ilmiintyä humalassa, koska pelkäsi halkeentuvansa. Hän muisti lähteneensä Dorcasin kanssa Rääkyvästä röttelöstä Sianpäähän yksille tuliviskeille taskumatin tyhjennyttyä, mutta muisti katkesi melko pian sen jälkeen. Sirius säpsähti huomatessaan Dorcasin nukkuvan sykkyrällä lattialla Siriuksen peiton ja matkaviitan päällä. Siriuksen utelias katse kulki hetken Dorcasin tatuoiduilla käsivarsilla ennen kuin hän pakottautui ylös sängystä. Hänellä oli historiallisen kova päänsärky. Kello oli puoli viisi iltapäivällä. Hänen kävi kylpyhuoneessa ja löysi lattialta oksennusta, jonka lähteestä hän ei ollut aivan varma. Vähän myöhemmin Dorcas heräsi kiroillen Siriuksen keittäessä teetä. Dorcas vaati kahvia, ja sitä saatuaan lähti asunnosta hieman vapisten, mutta naurua silmissään.
Sen yön jälkeen Siriuksen ja Dorcasin välit olivat erilaiset kuin ennen. Heillä oli yhteinen muisto, joka ei liittynyt killan työtehtäviin. He eivät enää olleet vain saman salaseuran jäseniä, vaan myös kavereita. Dorcas oli kertonut Siriukselle, että he olivat matkustaneet hormipulverilla Sianpäästä Vuotavaan noidankattilaan. Sieltä he olivat kompuroineet Siriuksen asuntoon Viistokujalle, minne Dorcas oli jäänyt nukkumaan, sillä vaikkei hän ollutkaan juonut yhtä paljon kuin Sirius, ei hänkään silti ollut viitsinyt ottaa riskiä ja ilmiintyä kotiinsa.
Ja kun he olivat vetäneet yhdessä päät täyteen kerran, niin se oli helppoa tehdä uudestaankin.
Syksyn mittaan Siriukseen tarttui Dorcasin tapa kiroilla. Sirius osti jästikaupasta nahkatakin, jonka nähdessään Dorcas vislasi hänelle ja iski silmää. Yöt muuttuivat entistä kylmemmiksi ja aurinko heikkeni, mutta Siriukseen hiipi hiljalleen lisää lämpöä.
Dorcas opetti Siriukselle kaksintaistelua vielä muutamia kertoja, ja toisinaan he menivät vahtivuoron jälkeen kumoamaan tuopit tai tuliviskit johonkin pubiin. Joskus, tai aika usein, yhdet venyivät kaksiksi ja kolmansiksi, ja sitten he heräsivät seuraavana päivänä Siriuksen asunnosta ja piruilivat toisilleen punaisista silmistä. Joskus Dorcas kävi Siriuksen luona kylvyssä ja pukeutui ja riisuutui huolettomasti Siriuksen katseen alla. Sirius painoi mieleensä Dorcasin tatuointien yksityiskohdat, pitkän arven naisen reidessä ja sen, miten varjot asettuivat Dorcasin iholle.
Dorcas ja Sirius nauroivat yhdessä sopimattomuuksille ja kuluttivat lukuisia hiljaisia tunteja vahtivuoroissa kuolleiden lehtien ja havunneulasten sadellessa heidän päälleen. He pudottelivat toisilleen tiedonmuruja itsestään, ja jokaisen työvuoron jälkeen tunsivat toisensa hieman aiempaa paremmin. Jokaisen työvuoron jälkeen Sirius piti Dorcasista hieman enemmän. Hän piti Dorcasin tavasta puhua ja pukeutua. Dorcas sai Siriuksen nauramaan, mutta toisaalta myös ajattelemaan.
Hetkiksi kerrallaan Dorcas sai Siriuksen unohtamaan sodan raakuudet ja todellisuuden karkeuden. Toisinaan ollessaan Dorcasin kanssa Siriuksen suurin murhe oli kirpeä tuuli tai syyssade, ja niistäkin Dorcas taskumatteineen teki helpommin siedettäviä. Siriuksen suosikkisuojelius oli Dorcasin utelias pesukarhu, joka esiintyi myös yhdessä naisen tatuoinneista.
Sirius piti Dorcasin asenteesta: tämä ei pelännyt istua likaisessa maassa vahtivuoroilla eikä aina välittänyt pestä silmämeikkejään. Dorcasin kämppä oli samalla tavalla sotkuinen kuin Siriuksen asunto, eikä Dorcasia hävettänyt tulla töihin krapulassa. Hänellä oli jalat maassa, ja Sirius piti häntä todella inhimillisenä, mutta samalla Dorcas oli spontaani ja jotenkin hervoton. Samaan aikaan tyyni ja levoton, huoleton ja huolellinen. Lisäksi Sirius oli jo lähtökohtaisesti valmis hullaantumaan kehen tahansa, joka kantoi aina mukanaan tuliviskiä. Sirius varmistui tunteistaan viimeistään silloin, kun Dorcas joi hänet pöydän alle hänen syntymäpäivänään.
*
Hetken aikaa Sirius inhosi Dorcasin yllättäviä nauruja. Se tapahtui marraskuussa pari viikkoa Siriuksen syntymäpäivän jälkeen, kun Sirius ehdotti treffejä heidän istuessa Lestrangejen marjakuusiaidassa kylmän tuulen pistellessä viittojen lävitse. Sirius oli jahkaillut asiaa jo päiväkausia. Toisaalta hän sai viettää Dorcasin kanssa paljon aikaa vahtivuoroissa, mutta hän olisi tahtonut myös sellaista aikaa, jona ei koko ajan tarvinnut olla valppaana, varuillaan ja varpaillaan. Sirius olisi tahtonut nauraa kovempaa ja vapaammin, liikkua, kokea ja koskea eikä vain räpistellä hiljaisuuden verkossa. Ehkei se tavallaan olisi eronnut paljoa työvuorojen tuliviskinkatkuisista jatkoista, joille he toisinaan päätyivät, mutta Sirius tahtoi joka tapauksessa tehdä selväksi, mitä ajatteli.
”Voi Merlin, Musta, et oo tosissas”, Dorcas sanoi nauruaan pidätellen treffipyynnön kuultuaan, ”sä oot loistotyyppi, mutta velhot ei kyllä kiinnosta mua yhtään.” Se oli yksi harvoja kertoja, kun Sirius meni sanattomaksi. Hänen suunsa oli auki, mutta ääntä ei tullut. Ja Dorcas nauroi päin hänen naamaansa. Sirius vihasi sitä.
”Miten sulta on voinut mennä ohi?” Dorcas sanoi naurua kihertäen, ”mähän heitän koko ajan rivouksia kaikkien killan naisten päälle.”
”Mä oon pitänyt niitä vitseinä”, Sirius sanoi kulmat kurtussa, hämillään. Vaikka Dorcasin reaktio oli yllättänyt hänet täysin, niin ainakin hän oli kiitollinen Dorcasin mutkattomuudesta ja suorasanaisuudesta.
”Ei perkele”, Dorcas sanoi yrittäen vakavoitua, ”mä en oo yhtään tajunnut. Helvetti. Toivottavasti tää ei pilaa mitään? Oot loistava työpari.” Hän kuulosti samaan aikaan huvittuneelta ja huolestuneelta.
”Mm. Samat sanat”, Sirius kähähti katsomatta toiseen päinkään. Hän esitti olevansa hyvinkin kiinnostunut marjoista raskaasta ruusupensaasta Lestrangejen ikkunan alla. Dorcaskin pysyi hiljaa, mutta tarkkaili Siriusta sivusilmällä. Sirius yritti kätkeä pettymyksen harmaista silmistään. Hänestä tuntui kuin häntä olisi isketty nyrkillä palleaan.
Jonkin ajan kuluttua Dorcas vei kätensä viittansa taskuun.
”Kaikki okei?” hän kysyi, aivan niin kuin aina kaksintaisteluharjoituksissa Siriuksen tullessa tajuihinsa. Sirius olisi helvetin kovasti tahtonut vastata myöntävästi, mutta hän ei saanut sanaa suustaan. Dorcas taisi ymmärtää. Uusi hiljaisuus laskeutui ja tuntui vaivaannuttavalta: molemmat olivat ehtineet tottua luonnollisiin hiljaisuuksiin.
Lopulta Dorcas tökkäsi Siriusta kyynärpäällä kylkeen ja ojensi taskumattia. Hymynkare häivähti Siriuksen huulilla.
Seuraavana aamuna he syleilivät samaa vessanpönttöä, ja talven tullessa Sirius piti taas ystävänsä lämmittävästä naurusta.
