10. Luku
Henry ei pystynyt nukkumaan. Kello oli paljon. Hänen olisi pitänyt olla väsynyt, mutta hän ei ollut. Hänen olisi pitänyt olla menossa nukkumaan, tai olla jo nukkumassa, mutta hän ei ollut. Sen sijaan hän koodasi huonekaluja erääseen tietokonepeliin, mutta jopa vektorigrafiikan oli vaikea pitää yllä hänen mielenkiintoaan.
Sohvassa oli jonkinlainen ongelma. Henry ei keksinyt, mistä se johtui. Hän oli varma, että kysymyksessä oli jokin pieni, typerä ja alkeellinen virhe, mutta tavallisuudesta poiketen koodi näytti sekavalta merkkimössöltä. Ei sellaisesta ollut helppo löytää virhettä.
Henry liikahteli levottomana. Protean hänessä oli oudon rauhaton. Tuntui kuin Henryn alitajunta olisi tiennyt jotain, joka yritti murtautua tietoisuuteen siinä onnistumatta, ja protean olisi halunnut tulla esiin ja selittää asian yksityiskohtaisesti. Sydämen paikkeilla tuntui ahdistavaa puristusta, iho tuntui olevan liian ahdas lihaksille ja lihakset liian heikot vastaamaan vaistoihin.
Kyllä Henry tiesi, mikä asiaan olisi auttanut. Jos hän olisi ollut kotona, tai edes Ukrainassa, hän olisi etsinyt lähimmän rauhallisen paikan, muuttanut muotoaan ja juossut itsensä väsyksiin siinä hahmossa, joka tarkoitukseen parhaiten sopi. Jahdannut jäniksiä, peuroja ja mitä metsän eläimiä nyt kohdalle sattuikaan.
Hän sulki ohjelman tallentamatta tekemiään muutoksia. Ei niistä kuitenkaan mihinkään ollut. Olisi helpompi aloittaa seuraavalla kerralla alusta kuin selvittää ja korjata ongelma. Tuskaisasti ähkäisten Henry sulki silmänsä ja puristi nenänvarttaan.
Hän tiesi, mitä hän halusi tehdä. Miksi hän ei sitten ollut jo tehnyt sitä?
Siksi, että saarella oli niin kirotun vähän metsää.
Ei asialla muuten olisi niin väliä ollut, mutta ulkopuolisten ei sopinut nähdä hänen toista muotoaan. Puut ja muu kasvillisuus tarjosivat erinomaisen näkösuojan. Pohjois-Norjan karussa kumpuilevassa maastossa edestakaisin kukkulanrinnettä kirmaavan "ihmissuden" näkisi vaikka sokea otsallaan, mikä ei yksinkertaisesti käynyt päinsä. Se ei ollut lainkaan vastuullista, niin kuin Helen olisi sanonut, jos vain olisi ollut paikalla.
Onneksi Helen ei ollut paikalla, sillä Henry aikoi olla erittäin vastuuton. Jos hän ei löytäisi metsää kaupungista etelään (pohjoisessa oli lentokenttä ja siellä hän oli jo ollut), niin sittenpähän saisivat paikalliset hieman kerrottavaa jälkipolville.
Hah!
Oli Helenille aivan oikein, että Henry teki itse omia päätöksiään. Jos siinä sivussa saattoi säikäyttää norjalaisen mummon tai pari puolikuoliaaksi, niin olkoon sitten niin.
Päätöksensä tehneenä, joskin sen paremmin teini-ikäiselle sopivaa kapinaa hieman häpeillen, Henry puki ulkovaatteet päälleen ja livahti matkoihinsa.
Kuten olettaa saattoi, ulkona oli kylmä. Vesilammikoiden pinta oli jäässä ja ritisi askelien alla. Kuu paistoi tummien, raskaiden pilvien lomasta, eikä Henry edes yrittänyt olla virnistämättä. Oli todellinen ihmissuden ilma. Kuu tosin ei ollut täysi, mutta riittävän lähellä, ja kuka sellaisista yksityiskohdista muutenkaan enää viitsi välittää näinä moderneina World of Darknessin aikoina?
Hotellilta etelään mentäessä kaupunki supistui nopeasti. Vaikka Henry olisi yrittänyt, hän olisi tuskin onnistunut välttämään rantatietä, joka kulki pois kaupungista. Se oli pieni tie, kuitenkin päällystetty, ja erittäin rauhallinen keskellä yötä. Sitä ja sen rinnalla kulkevaa kävelytietä, jota pitkin Henry tarkalleen ottaen kulki, valaisivat hieman kellertävät katulamput. Tien vasemmalla puolella kohosi kallioleikkaus, oikealla puolella oli lahti ja sen takana jatkuivat kaupungin valot.
Vaikka paikka oli selkeästi aivan sopimaton jopa vastuuttomaan muodonmuutokseen, Henry nautti vapaudestaan. Suola tuoksui kirpeässä ilmassa, ja vaikka hajuaisti saattoi havaita myös mätänevän merilevän ja kalan löyhähdyksiä, se ei oikeastaan haitannut. Etäisyys tuntui hyvältä – etäisyys Helenistä ja Sanctuarysta ja sen rutiineista.
Mutta pian vapauden tunne alkoi jo hävitä kokemukselle loukkuun jäämisestä kallion ja meren väliin. Henry ei kuitenkaan ollut valmis luovuttamaan. Parin kilometrin päässä tie kääntyi sisämaahan ja vastaan tuli iloisenpunaisia rakennuksia.
Ja puita.
Tai, jos Henry oli itselleen rehellinen, pensaita ne ennemmin olivat, kai jonkinlaisia vaivaiskoivuja. Hän ei voinut väittää tuntevansa kasveja erityisen hyvin. Silti hänen pulssinsa kohosi pelkästä ilosta.
Näkösuoja olisi voinut olla parempikin; puut olisivat voineet olla korkeampia ja niissä olisi voinut olla lehtiä. Metsä olisi voinut olla suurempi ja sen ympärillä olisi voinut olla huomattavasti vähemmän polkuja, mutta Henry ei välittänyt piirun vertaa. Lumettoman kaamosyön pimeys teki oman osansa, eikä hänen lisäkseen alueella näyttänyt liikkuvan kukaan. Hän juoksi loppumatkan metsään, ja heti risukon suojiin päästyään riisui vaatteensa. Hän ei edes malttanut riisua loppuun, ennen kuin alkoi muuttaa muotoaan. Vaatteet jäivät varvikkoon, kun Henry nautti olostaan täysin siemauksin.
Hän aloitti hölkkäämällä metsikön päästä päähän muutaman kerran. Oksat rapisivat vasten hänen turkkiaan, mutta se suojasi ihoa naarmuilta ja pistoilta. Kasvillisuus oli liian tiheä kunnolliseen laukkaan, mutta Henry ei tohtinut jättää näkösuojaa, ei ennen kuin haistoi porojen eläimenhajun tuulessa. Tuoksu kohotti veden kielelle, vaikka Henry ei koskaan edes ottanut kiinni niitä eläimiä, joita jahtasi.
Metsikön jättäessään hän tiesi tekevänsä väärin, mutta ei välittänyt siitä. Hänet oli lähetetty yksin vieraaseen maahan, tekemään tehtävää, johon hänen taitonsa eivät lainkaan sopineet. Hänen parinsakin oli lähdössä "tärkeämpiin" tehtäviin. Jos Henry halusi jahdata muutamaa poroa niin hän jahtasi, helvetti soikoon!
Vaaleanpunainen kieli suusta roikkuen Henry etsi porot. Ne eivät oikeastaan olleet kovin kaukana ja jokin, ehkäpä HAP itse, oli jo säikyttänyt ne liikkeelle keskellä yötä.
Avarassa maastossa oli hyvä juosta. Porot Henryn edessä ryntäilivät puolelta toiselle kauhuissaan, kun hän paimensi niitä pitkin tunturia. Protean nautti olostaan täysin siemauksin. Oli ihanaa olla liikkeessä, kylmä ilma tuntui upealta. Parasta oli tietää, että mikäli Henry niin valitsisi, käytännössä varma tappo oli vain yhden loikan päässä.
Jos hän niin haluaisi, hän hyppäisi kohti lähintä poroa. Kynnet uppoaisivat sen jälkeen, hampaat sen niskaan. Henry purisi eläimen kaularangan poikki. Luu pirstoutuisi leukojen välissä, poron veri tahraisi kuumana hänen kuononsa. Kun poro olisi kuollut, hän repisi auki sen vatsan -
Henry ravisti päätään ja pakotti fantasian mielestään. Proteanin vaistot kaipasivat toisinaan hieman tuuletusta, mutta hän ei ollut peto luonteeltaan. Hän ei ollut koskaan tappanut eläintä, paitsi ihmisen muodossaan, ja silloinkin vain vahingossa (kun eläin esimerkiksi jäi auton alle) tai armosta.
Porot alkoivat olla väsyksissä ja Henry jätti ne rauhaan. Hän hölkkäsi takaisin metsikölle tyytyväisenä ja onnellisena, aikaisemmista ajatuksistaan häiriintymässä. Will oli aikanaan selittänyt sen olevan vaistojen ilmentymä, jota ei kannattanut kieltää. Itsensä kieltäminen johti vain toisenlaisiin ongelmiin, Will oli sanonut, ja niin kauan kuin Henry hallitsi ajatusta eikä se häntä, kannatti kuunnella, mitä sillä oli sanottavanaan.
Kesti hetken ennen kuin Henry löysi vaatteensa. Sen jälkeen heittäytyi pitkäkseen maahan, kierähti selälleen ja tuijotti taivasta. Tähdet olivat yhä näkymättömissä pilvien takana, mutta osa kuusta näkyi toisinaan, kun ohuempi kohta pilviharsosta sattui kulkemaan sen editse. Turkki piti loitolla huurteisesta maasta huokuvan kylmän.
Ylimääräisen energiansa purettuaan protean oli rauhoittunut. Henry sulki silmänsä ja odotti oivallusta, joka hänellä oli itselleen tarjottavana.
Se tuli, kun kuva Yuliasta nousi hänen mieleensä mystisenä ja kauniina.
Henry oli rakastunut.
Rakastunut, ihastunut, ryhtynyt palvomaan tunteidensa kohdetta. Jos rakkaus oli pesti hulluuteen, hän oli rustannut puumerkkinsä täyspäiväiseen sopimukseen.
Enemmän kuin hieman hämmentyneenä Henry palasi ihmishahmoonsa. Hän puki vaatteet päälleen, myös pahasti kainalon alta ratkenneen t-paidan, ja aloitti matkan takaisin Hammerfestin kaupungin alueelle. Maitohapoille juostujen lihasten mielestä matka oli paljon pidempi kuin tullessa ja merituuli tuntui paljon kylmemmältä. Kuitenkin ajatus Yuliasta piti hänet lämpimänä, ja kun hän lopulta kaatui vuoteelleen hotellissa, viimeinen ajatus hänen mielessään oli Yulia.
Vain vähän myöhemmin toisessa hotellissa Will havahtui puhelimensa ääneen. Kesti useita sekunteja ennen kuin myös hänen aivonsa heräsivät niin paljon, että ne pääsivät tilanteeseen tasalle. Kun se tapahtui, Will vilkaisi puhelintaan ja kurtisti kulmiaan. Soittaja oli Kate, ja kello oli 5.35 aamulla.
"Will", hän vastasi uuni unesta käheänä. "Onko kaikki hyvin?"
"Avaa oli, olen sen takana. Halusin puhua kanssasi kahden."
Kate ei kuulostanut kovin kiireiseltä, joten Will puki housut ja t-paidan ylleen ennen kuin avasi oven. Kate livahti sisään täysissä pukimissa mutta meikittä.
"Anteeksi jos herätin", hän sanoi hymyillen hieman lammasmaisesti, "mutta halusin oikeasti puhua, enkä tiedän, milloin saan seuraavan tilaisuuden."
Will viittasi tuoliin ja istui itse toiseen sanomatta mitään. Kate istui alas.
"Sitä minä vain, että huomasitko, miten naiset suorastaan heittivät itsensä Oleksandrin syliin? Vaikka he ihan varmasti näkivät, että minä olin siinä vieressä. Onko se sinusta..."
"Omituista?" Will ehdotti, kun lauseen loppu haihtui ilmaan. "On. Tarkoitan vain, että hän ei ole mikään saalis. Rokkitähti tai sellainen."
"Onhan hän hyvän näköinen", Kate puolusti, mutta Will pudisti päätään.
"En minä rumaksi sano, mutta vaikka hän olisin mr. Ukraina, en usko, että se tekisi hänestä niin kiinnostavaa. Sano sinä, mikä hänessä viehättää, tai viehätti silloin aluksi."
Kate näpersi tuolinsa käsinojaa hajamielisenä ja hänen katseensa tarkentui jonnekin keskustelukumppanin taakse. "Hän oli niin puoleensavetävä vain. Seksikäs... Mutta oikeastaan minä en tullut kysymään, mistä se johtuu. Minä haluan tietää, pitäisikö minun olla huolissani."
"Huolissasi?" Katen sana olivat sysänneet Willin ajatukset aivan uusille urille, joilla ne kiisivät kuin pikajunat. Ne törmäilivät toisiinsa, väistelivät toisiaan täpärästi ja kirskuivat mennessään niin, että ystävän lemmenhuolille oli vaikea saada tilaa.
"Niistä naisista", Kate selvensi. "Luuletko, että Oleksandr voisi langeta kiusaukseen? Näyttikö sinusta siltä?"
Will pakotti itsensä keskittymään keskusteluun. Hän ei ollut kiinnittänyt mahdollisuuteen huomiota päivänä aikana, mutta kävi mielessään läpi tilanteita kronologisessa järjestyksessä.
"Koskaan ei voi olla varma, mutta Oleksandr oli aina etäisen kohtelias, ei vaikuttanut kiinnostuneelta. Suoraan sanoen en usko, että hän edes ymmärsi asiaa suurinta osaa ajasta."
"Kiitos... Anteeksi että häiritsin, päästän sinut jatkamaan unia", Kate sanoi ja virnisti. "Et usko, miten tuo helpotti."
Will mutisi hajamielisen vastauksen. Kate sulki huoneen oven mennessään, mutta Will jäi tuoliinsa istumaan. Hänen olisi pitänyt tajuta aikaisemmin, olisi pitänyt osata yhdistää. Toisaalta, mistä hän olisi voinut tietää Oleksandrin charmin purevan myös muihin naisiin?
Kaikki ne tutkimukset, joissa ihmisen parinvalinta yhdistettiin hajuaistiin ja feromoneihin. Kuinka nubbinit olivat pelkällä läsnäololla saaneet kaikki vastakkaista sukupuolta edustavat kaksijalkaiset yksilöt vaikuttamaan vastustamattoman viehättäviltä. Nubbinettejen ja nubbinien oletettu sukulaisuus... Oli enemmän kuin loogista, että myös tämän tapauksen ratkaisi oli kaikesta huolimatta feromoneissa.
Oleksandrista oli saatava näyte. Kiovan Sanctuary voisi hoitaa sen analysoinnin. T-paita olisi paras, mutta Will epäili, vahvasti, että Oleksandr huomaisi sen puuttumisen, eikä hänen ainakaan vielä tarvinnut tietää asiasta mitään. Kate saisi ottaa näytteen hänen hiestään miten parhaaksi katsoi.
Will kirjoitti ohjeet ylös ja lähetti viestin Katelle. Hän pohti, tohtisiko soittaa Helenille, mutta päätti odottaa. Helenin herättäminen oli aivan turhaa, asia ei muutamassa tunnissa muuttuisi miksikään.
Ei Will kuitenkaan enää saisi unen päästä kiinni, joten oli sama nousta ylös ja rentoutua hetki itsekseen.
Jotkut aamut olivat pahimpia, mutta toiset parhaita. Kun ei tarvinnut herätä herätyskelloon ja rynnätä aamubrieffiin, tai ruokkimaan jotakuta, tai avustamaan jonkin poikimista. Kiireettömissä aamuissa oli jotain erityistä, jotain toiveikasta, kun kaikki päivän mahdollisuudet olivat vielä edessäpäin.
Kiireetön aamu hotellissa oli hyvä aloittaa minibaarin kolajuomalla ja Facebookiin kirjautumalla. Älypuhelin ei ollut paras vaihtoehto käyttömukavuutta silmällä pitäen, mutta toimi auttavasti, ja Will pääsi selaamaan tuttaviensa merkintöjä. Kuten hän usein itselleen vakuutti, hänellä oli elämä myös työn ulkopuolella. Vaikka Sanctuary ja Abby veivät lähes kaiken hänen aikansa, ja vaikka hänen ystäväpiirinsä oli muuttunut uuden työn myötä, oli hauska seurata vanhojenkin ystävien ja tuttavien elämää edes jollain lailla.
Myös Willin ex oli Facebookissa, kirjautuneena sisään. Hän tervehti Williä sillä hieman kiusaantuneella tavalla, jolla entisille kumppaneille usein puhutaan. Will vastasi samaan sävyyn.
Meg kertoi olevansa lentokentällä ja odottelevansa myöhässä olevaa lentoa. Se selitti ajankohdan ja sen, että he ylipäätään keskustelivat. Heidän eroprosessinsa oli ollut kohtuullisen kivuton, noin eroksi, mutta sitä edeltänyt vaihe oli ollut tuskallinen molemmille.
Will kertoi olevansa työmatkalla Ukrainassa. Meg kertoi, ettei olut koskaan edes käynyt koko maassa. Will kertoi Abbysta, Meg kertoi Johnista. Will kertoi uniongelmiensa ratkenneen, Meg sanoi olevansa siitä hyvillään. Sen jälkeen hän sanoi, että lento oli vihdoin lähdössä ja hänen oli mentävä, mutta oli ollut hauska jutella.
Tottahan se oli, oli ollut mukava jutella. Tunteet olivat kuolleet jo monta vuotta sitten, mutta oli ollut aika, jonka Will ja Meg olivat kuvitelleet kasvattavansa yhdessä lauman kiljuvia lapsia. Paljon oli muuttunut niistä ajoista, vaikka muutama lapsi kyllä edelleen kuului Willin suunnitelmiin.
Sitten joskus, tulevaisuudessa, kun elämä olisi rauhallisempaa ja työ vähemmän hektistä.
Kello tuli seitsemän. Helen oli jo varmasti hereillä, hän nousi aina niin aikaisin.
Helen vastasi puhelimeensa nopeasti. Taustalta kuului paistinpannulla sihisevän rasvan ääni. Yök, taas kerran englantilaista aamiaista, vaikka kyllä se kalan voitti. Ihmistä vain ei oltu tarkoitettu syömään kalaa ennen lounasaikaa.
"Odota hetki, laitan kaiuttimelle", Helen sanoi heti, kun Will oli kertonut, mitä asia koski. "Toista, ole hyvä."
Will toisti ja kertoi havaintonsa. Helen ja Nikola esittivät joitakin tarkentavia kysymyksiä, joskaan havainnon suhteellinen suoraviivaisuus ei jättänyt niille juuri tilaa.
"Niinhän minä sanoin", kertomuksensa loppuun päässyt Will kuuli Nikolan voitonriemuisen huomautuksen.
"Etpäs", Helen väitti vastaan. "Sinä sanoit, että ne ehkä viestivät jonkinlaisilla tuoksuilla ja feromoneilla samaan tapaan kuin mehiläiset. Minusta se oli niin itsesäänselvää, ettei kannattanut sanoa ääneen."
"Suuri osa suurista keksinnöistä on itsestäänselvyyksiä, joita kukaan ei ole tajunnut ajatella tai sanoa ääneen."
Will suorastaan kuuli, kuinka ylimieliseltä Nikola parhaillaan näytti. Hänen olisi tehnyt mieli sanoa jotain nasevaa, mutta aihepiiri ei oikein ollut hänen alaansa.
"Sitä paitsi", Helen jatkoi, "et sinä puhunut mitään Oleksandrin feromoneista. Se kieltämättä selittäisi paljon. Erinomainen huomio, Will."
"Luuletko, että se on mahdollista?"
"Miksei olisi? Se käy sitä paitsi hyvin yksiin minun ja Nikolan ajatusten kanssa. Emme tulleet ajatelleeksi asiaa juuri tältä kantilta, mutta nyt se tuntuu oikeastaan aika itsestään selvältä."
"Mitä minä juuri sanoin", Nikola sanoi taustalta.
Helen hymähti huvittuneena. "En nyt sanoisi tätä suureksi keksinnöksi."
"Kuvittelin, että vähemmän merkitykselliset havainnot sisältyivät implisiittisesti."
Willin ovelta kuului koputus. Kello oli jo puoli kahdeksan, ja ilmeisesti Kate ja Oleksandr olivat tulleet hakemaan unikekoa aamiaiselle.
"Hetki", Will huikkasi kohti ovea. Helen siirtyi salamana sataprosenttisesti työasioihin: "Yrittäkää saada näyte Sanctuarylle mahdollisimman pian. Voi olla, että sen analysointiin kuluu useampia päiviä, ja suoraan sanoen tämä tieto on hieman huolestuttava, koska... Ei, minä selitän sen myöhemmin, sinua odotetaan. Oleksandrin vanhemmat asuvat Kiovassa. Minä ilmoitan tästä Katelle, yritä sinä saada Oleksandr ajattelemaan, että hänen on aika esitellä Kate vanhemmilleen. Silloin heillä olisi hyvä syy pysyä poissa hieman kauemmin."
"Miksi-" Will aloitti, mutta Helen keskeytti hänet: "Jos testin tulos on se mitä me epäilemme, Oleksandr saattaa olla vaarassa tai vaaraksi, jos hän tulee tänne. Mene nyt, Will, sinua odotetaan."
Helen lopetti puhelin. Will pui luurille nyrkkiä voimattomana mielenosoituksena, mutta seuraava vaativa koputus sai häneen liikettä.
Ei ehkä olisi helppoa saada Oleksandria jäämään Kiovaan suunniteltua pidemmäksi aikaa, mutta ei Will ollut hankkinut tutkintoaan takanreunaa koristamaan.
Kun Henry heräsi, hotellin aamiaisaika oli auttamattomasti ohi. Hän ei ollut muistanut laittaa herätyskelloaan soimaan ja myöhäinen yö oli vaatinut veronsa. Päivän ohjelmakin oli jäänyt suunnittelematta.
Pienestä harmista huolimatta Henryn olo oli erinomainen. Muodonmuutos ja juokseminen oli ollut omiaan rauhoittamaan hermoja ja laukaisemaan jännitystä, joka oli vaivannut Henryä siitä asti, kun Helen oli kertonut heidän lähtevän Ukrainaan.
Aamutoimiensa jälkeen Henry selaili laiskasti paikallisia nähtävyyksiä. Kiinnostavimpina hän piti kolmea museota. Vaihtoehdot olivat The Energy House, The Royal And Ancient Polar Bear Society ja The Museum of Reconstruction. Viimeisin oli omistettu kaupungin tuholle 2. maailmansodan aikana ja sitä seuraavasta uudelleenrakentamisesta. Aiheen synkkyyden vuoksi Henry päätti jättää sen toiseen kertaan. Hän oli iloinen ja rakastunut, ei siis lainkaan sopivassa mielentilassa sotahistoriaan tutustumiseen.
Jäljelle jäävistä vaihtoehdoista The Energy House kiinnosti Henryä enemmän. Hän ei arvellut saavansa varsinaisesti uutta tietoa (sattuneista syistä hän oli hyvin perehtynyt energiatekniikkaan), mutta paikalla oli oma kiehtova historiallinen arvonsa. Kierroksen alkuunkin oli sopivasti aikaa, ja Henry ehtisi syödä joko myöhästyneen aamiaisen, tai vaihtoehtoisesti hän voisi hakeutua johonkin kaupungin lounasravintoloista. Lounasaika Norjassa alkoi jo yhdentoista maissa, ja vaikka Henry ei oikein tiennyt kuina oli tarkoitus pärjätä aikaisesta lounaasta päivälliseen pelkällä välipalalla ja kahvilla, käytännössä oli hyvätkin puolensa.
Ajatus alkoi tuntua entistä houkuttelevammalta. Lounasravintoiloissa olisi varmasti halvempi hintataso kuin hotellissa ja päivästä oli kovaa vauhtia tulossa pilvetön. Olisi mukavaa kierrellä kaupunkia odotellessaan lounasajan alkua ja etsiskellessään sopivaa ravintolaa.
Henry aloitti vilkaisemalla sähköpostinsa (ei uusia viestejä) ja syömällä sen, mitä eväistä oli vielä jäljellä. Perunalastipussillisen jämät, kaksi persikkaa ja purkillinen hedelmäsosetta tylsyttivät nälän pahimman terän, mutta edellisen yön tuottama energiavaje kaipasi tuhtia ateriaa.
Mihinhän päin kannatti lähteä, Henry mietti jättäessään hotellinsa. Hän painoi sen sijainnin tarkasti mieleensä, oli niin helppo eksyä pienessäkin vieraassa kaupungissa ilman selvää määränpäätä.
Hän päätyi lähtemään kohti pohjoista, tai pikemminkin koillista. Yulia astui siinä suunnassa, mutta ei sillä oikeastaan ollut merkitystä. Ja vaikka Henry aivan sattumalta kulkisi Yulian talon ohi, niin ei hänen tarvinnut sen oveen koputtaa.
Ketä hän muka yritti huijata? Mitä sitten, vaikka halusi kulkea unelmiensa naisen talon ohi? Ei se ollut laissa kiellettyä, eikä Helenkään ollut huomannut kieltää sitä. Henry oli vapaa kävelemään juuri sinne, minne halusi kävellä, ja hän kävelisi Yulian talon ohi. Sitten hän söisi lounasta.
Strandgatalta sisämaahan käännyttyään Henry kulki loivaa mutta jatkuvaa ylämäkeä. Meri jäi pikkuhiljaa kauemmas ja tie kulki pienen puron yli. Pian se tuli pian lammen rantaan, jota myöten Henry kulki tovin ennen kuin oli aika kääntyä uudelleen.
Yhä kiiveten hän vilkaisi alas ja näki kaupungin talot: niiden sievät ikkunat, jyrkät katot ja iloisilla väreillä maalatut seinät. Ilmassa oli jonkinlaista utuisuutta. Jos pilvinen kaamospäivä oli pimeä, Henry pohti, niin kirkas oli merkillinen. Taivas oli tumma mutta hieman turkoosiin taittuva, ilmakehästä siroava valo sinisävyistä. Vaikka taivas oli pilvetön, aurinkoa ei tietenkään näkynyt, mutta kuu erottui taivasta vasten.
Pian vastassa oli talo, jonka pihaan oli edellisenä päivänä jättänyt Henryn ja Ludmilan. Nyt, kun Henry ei enää ollut ratkeamaisillaan sulasta kauhusta, talo vaikutti vielä hauskemman näköiseltä kuin edellisenä päivänä. Jossain siellä oli Yulia, tai ehkä hänkin oli kaupungilla? Henryn käsityksen mukaan laivakokeilla oli hyvä palkka, ainakin mikäli he ansaitsivat Norjan standardien mukaan.
Rakkautta tai ei, nälkä muistutti olemassaolostaan. Henry päätti kävellä korttelin ympäri ja palata ripeästi keskustaan. Hän jatkoi matkaa, mutta havahtui pian ääneen.
"Hei, Henry", ääni sanoi. Puhuteltu havahtui ajatuksistaan ja katsoi talon pihaa, josta ääni oli kuulunut. Yulia seisoi seinustalla niin, että ettei Henry ollut huomannut häntä aikaisemmin. Pakahduttava ilo ja kauhu ohjeiden laiminlyönnistä kamppailivat siitä, kumpi saisi tahtonsa läpi.
"Unohtuiko sinulta tänne jotain?" Yulia kysyi, kun Henry ei hetkeen saanut sanoja suustaan. "Olisit sinä voinut soittaakin."
Ilo voitti. Hitot ohjeista – ensinnäkin oli selvää, ettei Yulialla ollut veristä moottorisahaa autotallissaan, siksi toiseksikin hän otti häneen yhteyttä Henryyn eikä toisin päin,
"Ei. Äh, huomenta", Henry sanoi. Hänen pitäisi oppia kokoamaan ajatuksensa ennen kuin aukaisisi suunsa, eikä olisi pahaksi, vaikka hän oppisi kokoamaan ne nopeasti.
"Olen vain kävelemässä. Etsiskelen edullista lounasravintolaa, jossa on hyvännäköistä ruokaa... Saanko kysyä, mitä sinä teet?"
Yulia vilkaisi vaatteitaan ja naurahti. Hänellä oli yllään vanhat verryttelyhousut ja kirkkaankeltainen tuulipuvuntakki, ehkäpä kolmisen kokoa liian suuri hänen hennolle varrelleen. Kumisaappaat ja pitkä raidallinen pipo viimeistelivät vaikutelman.
"Kaivan esiin liljojen sipuleita", hän selitti ja näytti Henrylle multaiset kätensä. "Ne talvehtivat varmemmin sillä tapaa. Hanseneilla on liljoja penkissä, mutta rouva satutti polvensa kesällä ja se ärtyy puutarhatöistä. Lupasin kaivaa sipulit esiin, kun päiväkin on niin kaunis... Siitä tämä huippumuodikas asu. Takki on rouva Hansenin vanha. Hän sanoi, että se on niin ruma, ettei kelpaa edes matonkuteeksi."
Henry nauroi kohteliaasti, vaikka ei oikein ymmärtänyt, mistä oli kysymys. Sanctuaryssa kasvaminen oli opettanut hänelle yhtä sun toista, mutta mattojen kutominen ei kuulunut niihin asioihin.
"Tiedätkö jo, missä aiot syödä?"
"Ei aavistustakaan", Henry myönsi. "Ajattelin tosiaan kävellä ympäriinsä ja poiketa jonnekin halpaan mutta hyvään paikkaan. Onko sinulla suosituksia?"
Yulia empi hetken. "Tämä on Norja, Henry. Kansainvälisesti mikään täällä ei ole edullista. Mutta minulla on keitto kiehumassa."
Empivyys vaihtui ilkikuriseksi hymyksi. "Siitä riittää kyllä helposti kahdelle. En lupaa että se on hyvää, mutta minä tarjoan, joten hinta-laatusuhteen pitäisi olla kohdallaan!"
Se osa Henrystä, joka halusi noudattaa Ljudmilan antamia ohjeita ja miellyttää Heleniä, kehotti kieltäytymään kutsusta kohteliaasti. Se osa ei kuitenkaan päättänyt asiasta.
"Kiitos. Se olisi mukavaa... Entä nuo sipulit?"
"Ei tässä mene kauaa, varttitunti korkeintaan. Istu alas ja pidä minulle seuraa."
Pihalla ei ollut penkkiä tai edes aitaa, jonka päällä olisi voinut istua. Henry tuli kuitenkin lähemmäs tyttöään ja tarjosi apuaan. Yulia sanoi, ettei Henryn kannattanut sotkea itseään multaan.
He keskustelivat tavanomaisista asioista. Henry kertoi, kuinka eksoottiselta kaamos tuntui ja Yulia sanoi, ettei ollut koskaan oppinut erityisesti rakastamaan sitä. Hänen aluksensa kotisatama oli kuitenkin Hammerfestissa, joten oli käytännöllistä asua siellä. Sitä paitsi hän oli kiintynyt Hanseneihin, ja vaikka Hammerfestin kesä oli lyhyt ja kylmä, se oli kaunis.
Henry sanoi pitävänsä revontulista, vaikka ei ollut koskaan nähnyt kunnollisia, pelkkiä kalpeita varjoja. Yulia toivoi, että Henry näkisi niitä. Mahdollisuudet olivat kohtuullisen hyvät, säätiedotuskin oli luvannut lähipäiviksi melko pilvetöntä säätä.
Yulia lopetti puutarhatyöt ja johdatti Henryn sisään talon sivuovesta.
"Vien vaatteet kylpyhuoneeseen ja siistin itseni", hän sanoi. "Tiedät, missä olohuone on. Tee olosi mukavaksi."
Henry kiipesi portaat ylös ja istui Ikea-sohvalle hieman hämmästyneenä. Miten ihmeessä hän oli päätynyt yksin Yulian asuntoon? Kieltämättä asiat sujuivat monessakin mielessä paremmin kuin Henry oli osannut edes toivoa, mutta tahti oli silti typerryttävä. Hän tunsi itsensä taas hieman hölmöksi.
Yulia ehti olohuoneeseen nopeammin kuin Henry oli kuvitellut. Hän oli vaihtanut vaatteensa, mutta hänen hiuksensa eivät olleet vielä kuivat eikä hänellä ollut meikkiä.
"Toivottavasti et ehtinyt pitkästyä", hän sanoi ja alkoi kattaa pöytää saman tien. Oli vaikea olla ihailematta vaivattomuutta ja luontevuutta, jolla Yulia nosti pöytään ruokailuvälineet, keiton ja tuohisen leipäkorin samalla kun jutteli Henryn kanssa hauskoja tyhjänpäiväisyyksiä.
Kuten Yulia oli jo kertonut, ruokana oli kalakeittoa. "Se on niin helppoa ja vaivatonta", hän selitti. "Siitä riittää pitkäksi aikaa. Yhdelle on niin tylsää laittaa ruokaa."
Henry piti kalakeitosta ja tummasta hapanjuurella leivotusta leivästä. Yllätys oli positiivinen, koska hän oli tottunut yhdistämään kalaruoat Big Guyn tekemiin, ei niinkään ihmisten makuun suunnattuihin aamiaisiin. Muutenkin Yulia oli selvästi taitava keittiössä. Jälkiruoaksi hän tarjosi jäätelöä ja kuumaa karpalokastiketta.
Junan ikkunasta vilisevät maisemat olivat tyypillisiä marraskuisen Ukrainan maisemia ja sellaisina varsin masentavia. Ne kuitenkin olivat niin hyvässä kontrastissa Willin hyväntuulisuuden kanssa, että hän piti niistä suuresti.
Ennen kuin juna oli lähtenyt, Will oli houkutellut Oleksandrin soittamaan vanhemmilleen ja kysymään, sopiko tulla vieraisille muutamaksi päiväksi. Se oli sopinut, ja näin Kate ja Oleksandr olisivat poissa pelistä seuraavat päivät. Sen jälkeen olisi keksittävä jotain muuta, mikäli asiat eivät etenisi niin kuin Will ja Helen toivoivat.
Will oli myös saanut näytteen toimitettua Kiovan Sanctuarylle. Kirill oli tarjonnut hänelle lyhyen kierroksen yksikköön ennen kuin oli ajanut hänet rautatieasemalle. Will oli yllättänyt nähdessään, kuinka moderni, suuri ja hyvin varustettu laitos oli. Se veti täysin vertoja niihin, joiden päät osallistuivat verkostoa koskeviin neuvotteluihin Helenin kanssa.
"Se johtuu Tsernobylistä", Kirill oli selittänyt, kun Will oli maininnut asiasta. "Me operoimme täältä Kiovasta käsin pitkälti poliittisista syistä, vaikka kuten ehkä tiedät, suurin osa laskeumasta on Valkovenäjän puolelle. Meillä on täysi työ kenttätehtävissä ja kahden valtion välillä tasapainottelussa, joten emme juuri osallistu verkoston päätöksentekoon. Silloinen päämme teki linjauksen muutama vuosi onnettomuuden jälkeen, kun aloimme laajentua. Olemme siihen täällä tyytyväisiä. Tekee elämästä ihmeen paljon helpompaa."
Will ymmärsi hyvin. Kun jossain tapahtui, viimeinen asia, josta kukaan halusi huolehtia, oli monimutkainen ja byrokraattinen päätöksentekoprosessi.
Yhtä kaikki, Kirill oli luvannut tulokset näytteestä kahden vuorokauden sisällä, mikä Jelgava ei räjähtäisi käsiin.
Ei siis ihme, että Will oli tyytyväinen. Asiat olivat ratkeamaan päin ja Abby odotti kotona.
"Kuinka kauan viivyt täällä?" Yulia kysyi kerätessään jälkiruokakulhoja pöydästä. "Luulin, että olit vain läpikulkumatkalla. Että poikkesit kaupunkiin vain haastattelua varten."
Juuri tällaista kysymystä Henry oli pelännyt. Mitä hän voisi sanoa valehtelematta suoraan tai paljastamatta liikaa totuutta?
"Minun parini joutui lähtemään muualle. Nyt olen tavallaan lomalla vähän aikaa, enhän minä voi ilman paria työskennellä. En tiedä milloin jatkan. Tuskin siihen montaa päivää kuitenkaan menee, voin yhtä hyvin odotella täällä kuin jossain muualla."
"Anteeksi jos olen utelias, mutta mitä te oikein teette? Tuo kuulostaa enemmän agenttitouhulta kuin yritykseltä tunnistaa laji ja selvittää sen aiheuttamia riskejä laitosalueella."
Ja siinä tuli toinen Henryn pelkäämistä kysymyksistä. Tähän hänellä sentään oli vastaus valmiina: "En valehdellut sinulle, mutta meillä on tiukka salassapitovelvollisuus. Kyllähän sinä tiedät, miten se menee ydinalalla. Hyvä kun saa kertoa, millainen simpukka on kiinni jossain jälkilämmön poiston puolella."
Yulia nauroi. Henry oli huomannut, että monet hänen huonoistakin vitseistään saivat Yulian nauramaan. Hän oli siitä erittäin iloinen.
"Tiedänhän minä. Se on yksi niistä asioista, joita inhosin Tsernobylissä työskentelyssä kaikkein eniten. Aina saa varoa sanojaan, kun vähänkin puhuu työstään... En kiusaa sinua sillä enempää. Oletko jo päättänyt mitä aiot tehdä, nyt kun odottelet pariasi? Tämä kaupunki ei ole mikään varsinainen menomesta."
Henry hymyili. Yulia oli hauskaa seuraa. Henry tiesi hyvin, mistä se johtui. "Ajattelin käydä katsomassa The Energy Housea. Se liippaa melko läheltä minun alaani, ja onhan sillä tiettyä historiallista arvoa. On vähän sääli, kuinka teknologian historia katoaa."
"Tiedän mitä tarkoitat", Yulia vastasi nyökäten. Hän istui alas, pöytä oli jo tyhjennetty.
"Kuninkaiden ja kenraalien teot jäävät historiaan, vaikka he vain tappavat tai tapattavat ihmisiä ja piirtävät rajoja uudestaan... Tai ainakin se on se, mitä koulussa opetetaan. Sen sijaan kukaan ei välitä kertoa, miten monet suoraan jokapäiväiseen elämäämme liittyvät keksinnöt on tehty. Vaikkapa internet, tai rokotus, vedenpuhdistamo, tai transistori."
Henry, jonka mielestä keskustelu alkoi taas liukua ei-toivotuille vesille, vaihtoi puheenaihetta: "Mihin sinä menisit, jos olisit turistina täällä?"
"Menisin luontoon", Yulia ei joutunut edes miettimään. "Marraskuu ei ole parasta aikaa, mutta täällä on sellaista luontoa, josta ei kaikkialla pääse nauttimaan. Kiipeäisin tunturin huipulle katsoman taivasta, ottaisin mukaan hyvää seuraa, eväät ja pullon hyvää viiniä ja olisin vain ja nauttisin."
"Oh", Henry sai sanotuksi, vaikka tunsi katseensa lasittuvan pelkästä ajatuksesta.
"Se oli kutsu", Yulia selvensi. "Huomiseksi illaksi on luvattu pilvetöntä säätä. Taivas on varmasti hieno."
Asiat todellakin luistivat paremmin kuin Henry oli osannut kuvitella. "Tulen mielelläni, tietenkin. Tuota, äh, ihan vain varmistuksena: ne ovat treffit, vai mitä? En halua vaikuttaa idiootilta, jos ne eivät olekaan."
Yulia nauroi taas, mutta tällä kertaa naurussa oli hämillisyyttä. "Kyllä, treffit. Minä hoidan eväät ja viinin, pukeudu sinä vain lämpimästi ja tule hakemaan minut... olisiko kahdeksalta hyvä aika? Onko sinulla ruoka-aineallergioita tai jotain, josta et todellakaan pidä?"
Big Guyn kala-aamiaiset ja eräät muut vähemmän ihmisten makuun suunnatut ruokalajit vilisivät Henryn mielessä, mutta hän luotti Yulian harkintakykyyn. Hän kertoi, ettei kumpiakaan ollut, ja että kahdeksan oli hyvä aika, ja että hänen oli aika lähteä katsomaan The Energy Housea, mikäli hän halusi ehtiä kierrokselle.
Hän antoi puhelinnumeronsa Yulialle ja Yulia omansa hänelle. Sitten Henry palasi hotellilleen kylläisenä ja uskomattoman onnellisena. Tunnetta ei juuri vähentänyt se, ettei hän ehtinyt kierrokselle.