Title: Idästä ja Lännestä
Author: Sieppeli
Fandom: Axis Powers Hetalia
Genre: Drama
Ikäraja: S (venäläisrasismi)
Hahmot: Venäjä, Liettua, Ukraina, Suomi ja Ruotsi
Disclaimer!: En omista muuta kuin tämän tarinan
Summary: Jonkinlaista… Venäjän ja Suomen tapaamista, kun näitä valtioita ei Hetaliassa ole yhdessä näytetty.
A/N En tunne minkäänlaista sympatiaa Venäjää kohtaan – pikemminkin, hän on pelottavin manga/anime hahmo ikinä O.O -, mutta tämä teksti tarvitsi tekijänsä.
* * *
Lumi leijaili hiljaa Pietarin reunustalla sijaitsevan suuren kartanon laajalle pihamaalle. Suuressa ikkunassa yksi yksinäinen hahmo tuijotti omia aikojaan leijailevia valkoisia tähtiä täydessä hiljaisuudessa, piiloutuen oikealta maailmalta. Yllättäen hänen takaansa kuului hento, hieman arka koputus.
”Venäjä!” Huikkasi vuosi vuodelta rohkeneva ääni, ”Toin sinulle teetä!” Liettua astui sisään. Hitaasti, muttei uhkaavasti Venäjä käänsi katseensa ikkunasta ja hymyili pienemmälle valtiolle.
”Kiitos.” Hän sanoi hiljaisella äänellä, ”Jättäisitkö sen pöydälle?” Liettua tepasteli sisään ja laski teetarjottimen sutjakkaasti huoneen reunalla sijaitsevalle pöydälle. Suurempi valtio kääntyi takaisin lumisateen puoleen.
”Err…” Liettua yritti saada sanoja suustaan kuulostamatta siltä, kuin olisi peloissaan. Sitä hän kyllä todellakin olikin.
”Tuota… Pu-Puola soitti aijemmin päivällä ja…” Sanat takertuivat hänen suuhunsa kun yritti puhua ja kaataa samalla tärisevin käsin teehen maitoa, ”Ja pyysi… Pyysi…” Venäjä kuunteli tarkkaan, mutta hieman poissaolevasti. Puolan nimen mainitseminen ei ollut hänen mielestä mukavaa, mutta nyt hän oli jo tottunut siihen, miten paljon se mies Liettualle merkitsi.
”E-että tulisin kä-käymään… Jo-jos se käy sinulle!” Liettua sai sanotuksi, muttei uskaltanut kääntää katsettaan teetarjottimesta.
”Toki!” Vanhempi valtio sanoi iloisesti. Liettua oli pudottaa koko tarjottimen maahan säikähdyksestä.
”Mi-mitä!” Hän huudahti ja kääntyi Venäjän puoleen. Tämä tuijotti edelleen ulos ikkunasta, mutta nyt hänen kasvoillaan oli onnellinen hymy.
”On mukavaa, että sinulla on kaveri, josta sinä pidät.” Venäjä ilmoitti. Liettua huokaisi helpotuksesta.
”Kiitos!” Hän huudahti ja oli jo poistumassa huoneesta, kun vanhempi valtio puhui taas.
”Meneekö sinulla myöhäänkin?”
”Eh? En ole varma, se riippuu Puolasta… Kuinka niin?” Liettua oli hämillään moisesta kysymyksestä.
”Ajattelin vain käydä pienellä kävelyllä…” Venäjä mutisi ikkunaan, katse tiukasti lännessä, ”Että minulla saattaa mennä myöhään. Oikeastaan voisit olla ystävälläsi pidempäänkin. Se ei varmaan olisi ongelma?” Nyt hän kääntyi katsomaan Liettuaa. Tämä aukoi hetken suutaan ääneti.
”Pidempään? Jo-jos niin haluat.”
”Viikko?” Venäjä kysyi. Nyt Liettua ei voinut enää uskoa korviaan. Halusiko Venäjä, että hän menisi Puolan luokse viikoksi?
”O-… Hyvä on.” Nuorempi valtio sanoi kummissaan. Venäjä nyökkäsi iloisesti.
”Viikon päästä siis tapaamme. Näkemiin!” Hän heläytti ja kääntyi jälleen ikkunan puoleen.
”Nä-näkemiin…” Liettua sanoi ja poistui ripeästi huoneesta. Parin kymmenen minuutin päästä poistui Venäjäkin.
Lumisade tuntui yltyvän kun suuri valtio talsi auraamattomia katuja pitkin. Ohitse ajavat rekkakuskit katsoivat pitkään suuren miehen matkaa samaan suuntaan mistä he olivat juuri tulleet. Heidän katseidensa kohde katseli takaisin miettien, kummasta maasta kuskit mahtoivat olla kotoisin, hänen vai läntisen naapurinsa.
Pitkään, todella pitkään käveltyään Venäjä päätyi kohdalle, jonka toivoi sisimmässään olevan paljon kauempana. Hänen ja Suomen rajavahdit katselivat hetken hänen suuntaansa ja ilmoittivat keskenään jotain. Venäjällä ei kuitenkaan ollut aikomustakaan mennä lähemmäs, vaan lähti sivutietä pohjoisempaan. Rajavahdit katselivat hänen menoaan, mutta jättivät rauhaan. Venäjä kuuli kuitenkin etäisesti radiopuhelimien rätinää ja masentui hieman.
* * * [FlashBack]
”Rakas pikkuveli!” Nuori Venäjä säpsähti kuullessaan isosiskonsa Ukrainan iloisen äänen takaansa. Seuraavassa hetkessä hän tunsi kuinka joku hyökkäsi halaamaan häntä takaapäin.
”U-Ukraina!” Venäjä huudahti säikähtäneenä.
”Voi kaunis pikkuveljeni!” Nuori Ukraina, ehkä teini-ikäinen, musersi itseään paljon nuorempaa pikkuveljeään vasten. Sitten hän kuitenkin jäi tuijottamaan länteen.
”Tuo maa… Kenelle se kuuluu?” Hän kysyi. Venäjä pudisti päätään tietämättömänä.
”Ovatko ne sinun?” Ukraina kysyi.
”Eivät.” Sen nuori suurvalta tiesi. Nuo läntiset maat eivät kuuluneet hänelle, ne olivat jonkun toisen, jonkun, jota Venäjä ei ollut ikinä tavannut.
Myöhemmin sinä päivänä päästyään isosiskostaan eroon, nuori Venäjä tallusti uudelleen hänen ja tuntemattoman valtion rajalle. Hän katseli maata pää kallellaan ja ensimmäistä kertaa, uskalsi astua rajan toiselle puolelle. Parin tunnin kävelymatkan päästä hän löysi jonkinlaista vesialuetta. Nuori Venäjä päätti jäädä lepuuttamaan jalkojaan vieläkään uskomatta, etteivät nämä maat kuuluneet hänelle.
Ilta kului hiljalleen Venäjän nauttiessa viileästä vedestä. Hän viihdytti itseään laulellen omia laulujaan, joista osa oli ihan hänen oman päänsä kehittämiä juuri sille hetkelle. Kun aurinko oli mennyt kokonaan taivaanrannan taakse piiloon, nuoresta valtiosta alkoi tuntua, että hän ei ollut yksin. Välillä hän oli kuulevinaan rapinaa takaansa metsiköstä, mutta kääntyessään hän ei nähnyt ketään. Vähitellen Venäjä alkoi hermostua, olla jopa hiukan peloissaan. Lopulta, hermostunut nuori valtio pomppasi ylös.
”Kuka siellä!?” Hän kiljaisi peloissaan ja tiukensi otettaan kepistä, jonka oli juuri napannut maasta. Pensaikosta ei kuulunut mitään. Hiljakseen Venäjä lähestyi puskaa josta oli kuvitellut kuulevansa ääniä.
”Kuka ikinä siellä onkaan, minä en pelkää sinua!” Hänen äänensä ei ollut niin varman kuuloinen kuin yritti olla. Kun hän saapui lähemmäs pensasta, se liikahti. Venäjä säikähti ja heitti paniikissa pensasta kepillään. Kuului säikähtänyt kiljahdus, kuin nuoren lapsen. Nyt suojaton kasvava suurvalta kurkisti varovasti pensaaseen ja huomasi häneen verrattuna todella pienen pojan. Tämä tuijotti Venäjää säikähtänein, kyyneleillä täyttyvin silmin. Hänellä oli blondit, lyhyet hiukset niin kuin Venäjällä ja violetit silmätkin. Hetken aikaa vanhempi valtio luuli katsovansa itseään nuorempana, mutta ymmärsi, ettei asia ole niin. Pieni poika piteli tärisevissä käsissään pientä yksinkertaista keihästä. Pelko kaikkosi Venäjän mielestä ja hän astui lähemmäs.
”Hei.” Hän sanoi niin kiltisti kuin osasi. Poika inahti ja veti jalkojaan tiukemmin koukkuun itseään vastaan. Kyynelet valuivat hänen poskiaan pitkin ja Venäjä sai niistä pahan mielen. Hän ei halunnut tuon pienen pojan itkevän.
”Hei, älä itke.” Hän sanoi ja polvistui metrin päähän toisesta. Poika värähti kauemmas ja otti tukevamman asennon pienestä keihäästään.
”En halua satuttaa sinua.” Venäjä hymyili pienesti, ”Mikä on nimesi?” Poika ei vastannut mitään, mutta Venäjästä tuntui, että tämä rentoutui hiljalleen, vaikka kyynelet valuivatkin hänen poskillaan ja hän vapisi. Venäjä tuli ajatelleeksi, ettei poika ehkä ymmärtänyt häntä.
”Minä olen Venäjä.” Hän sanoi hitaasti ja elehti samalla käsillään, näyttäen itseään ja painottaen omaa nimeään. Pojan vapina lakkasi, mutta pelko ei kadonnut hänen kasvoiltaan.
”Kuka sinä olet?” Nuori valtio kysyi ja osoitti poikaa. Tämä nielaisi itkunsa ja näytti keräävän rohkeutta sanoakseen jotain.
”O-olen Suomi.” Hän sanoi arasti, mutta Venäjä ei ymmärtänyt.
”Mitä?” Venäjä kysyi vähän liian kiivaasti ja se sai toisen säikähtämään. Itseään säikähtänyt valtio yritti korjata tilanteen ja pyyteli kovasti anteeksi. Pieni blondipää poika veti syvään happea ja nyökkäsi itseensäpäin.
”Suomi. Finland.” Hän sanoi vähän kuuluvammin.
”Suuomi? Finljánd?” Nimi – ainakin Venäjä luuli sen olevan pojan nimi – ei tuntunut oikein vääntyvät hänen suuhunsa.
”Suomi! Finland!” Poika sanoi hieman kovemmalla äänellä ja painottaen kohtia jotka toinen lausui väärin.
”Finljándija?” Venäjä kokeili uudemmin. Suomi pudisti päätään, mutta luovutti. Vanhempi poika halusi tietää enemmän tästä maasta, mikä ei ollut hänen, mutta hän ei oikein tiennyt miten kysyisi.
”Mikä on tämä maa? Kenelle se kuuluu?” Hän yritti kysyä ja osoitti metsää, taivasta, maata, kaikkia mitä heidän ympärillään oli. Suomi näytti ymmärtävän kysymyksen, vaikka kurtistikin kulmiaan. Hitaasti hän irrotti toisen kätensä keihäästään ja osoitti pienellä sormellaan rintaansa.
”Minun.” Venäjä oli hypähtää riemusta. Hän olikin tuntevinaan samaa pienessä Suomessa mitä tunsi Ukrainassa ja Valko-Venäjässä, muttei jotenkin osannut yhdistää tätä pientä poikaa ja hänen läntistä rajanaapurimaataan samaksi. Pieni Suomikin oli valtio!
”Minä olen tuo maa tuolla idässä.” Venäjä kertoi ja osoitti suuntaan missä asui. Pieni valtio kurkisti varovasti hänen näyttämään suuntaansa ja nyökkäsi. Venäjästä Suomi vaikutti niin pieneltä ja avuttomalta, että hänen kävi sääliksi. Hän halusi ottaa valtion mukaansa kotiin ja kasvattaa hänet osana itseään.
Nuori Venäjä nyökkäsi päätökselleen ja nousi ylös. Suomen jälleen säikähtäneet silmät seurasivat häntä tiiviisti. Suurempi valtio ojensi kätensä.
”Haluatko tulla mukaani, pikkuveli Finljándija?” Venäjä oli päätynyt tuohon nimitykseen sillä hänen mielestään he näyttivät samalta. Pieni Suomi tuijotti kättä arasti ja painoi päänsä alas, pudistaen sitä topakkaasti.
”Saisit ruokaa ja hyvän leposijan.” Venäjä yritti, ”Kaiken mitä haluat.” Mutta pieni valtio pudisti päätään pontevammin. Venäjä tunsi masentuvansa. Pettyneenä hän tepasteli Suomen luokse ja taputti hellästi tätä päähän. Suomi jähmettyi paikalleen kauhusta.
”Ehkä jonain toisena päivänä.” Venäjä sanoi ja silitti blondeja hiuksia, ”Mutta minun pitää mennä kotiin. Tulen joskus katsomaan sinua, okei, pikkuveli?” Pieni Suomi ei vastannut mitään, mutta Venäjä ei odottanutkaan vastausta.
Parin päivän kuluttua nuori Venäjä lähti tepastelemaan uudelleen kohti Suomea. Tällä kertaa hän löysi heti järven, jonka vierellä oli viettänyt aikaansa ja istuutui samalle kohdalle uudestaan. Parin tunnin odottamisen jälkeen metsästä kuului pienet, arat jalkojen äänet kun Suomi uskaltautui paikalle. Venäjä tiesi nyt hyvin, että äkkinäiset liikkeet saivat hänen uuden pikkuveljensä säikähtämään, joten hän pysyi tyynesti paikallaan ja lauleli, kuin ei tietäisi mitään toisen pojan saapumisesta. Kului aika pitkä hetki kun Suomi keräsi rohkeutensa ja istui, pienen matkan päähän Venäjästä, mutta istui kuitenkin melkein tämän vierelle. Hiukan vanhempi valtio nosti katseensa kuin vasta nyt huomaisisi toisen ja hymyili ystävällisesti.
”Hei.” Hän sanoi. Suomi oli jälleen käpertynyt pieneksi palloksi ja piteli kovasti kiinni polvistaan, mutta sanoi omalla kielellään tervehdyksen. Venäjä yritti kysellä tältä jotain, muttei saanut vastausta. Lopulta hän päätyi kertomaan omasta maastaan ja vaikka hän oli varma ettei pieni valtio ymmärtänyt, hän kuitenkin kuunteli tarkasti ja rentoutui jälleen hiljalleen.
Kun Venäjän tuli taas aika lähteä kotiin, hän yritti saada koko päivän vaitonaisena ollutta Suomea mukaansa, mutta tämä vastasi kipakasti ”Ei.” Tällä kertaa venäjäksi. Suurempi valtio hämmentyi ja luovutti tälläkin kertaa. Ehkä pieni valtio tarvitsi lisää aikaa suostutteluun.
Näin kuluivat pari seuraavaa viikkoa. Melkein joka aamu nuori Venäjä nousi ja lähti kipittämään kohti pientä Suomea. He istuivat aina saman järven rannalla, aluksi niin, että Venäjä kertoi tarinoita, mutta myöhemmin Suomikin alkoi rohkaistua ja höpötti nopeasti omalla kielellään. Suurempi valtio ei ehkä ymmärtänyt vuorostaan sanaakaan, mutta pieni Suomi oli jotenkin napannut sanoja hänen puheestaan ja yritti selittää jotain välillä toisella kielellä. Venäjä oppi, että järvi, jonka rannalla he tapasivat, oli nimeltään Saimaa, että he olivat maankolkassa, jota kutsuttiin Karjalaksi ja, että pienellä pojalla oli toinenkin ystävä, Viro, joka oli myöskin Venäjän rajavaltio. Joitain sanoja itäinen valtio oppi kuitenkin, kuten isoveli, jonka pieni Suomi oli selittänyt. Venäjä oli onnellinen, että hänen uusi pikkuveljensä oli hyväksynyt hänet veljekseen, mutta kuitenkin joka ilta eron hetkellä, kun hän yritti saada toista mukaansa, hän sai aina vastaukseksi pontevamman ”Ei”:n.
Vuodet vierivät ja Venäjä ei käynyt enää niin usein ystävänsä luona kuin ennen. Hän itse kasvoi hurjaa vauhtia toiseen verrattuna, joka oli koko ajan pysynyt 3-5 vuotiaana ihmisten ikään nähden. Kasvava suurvalta oli silloin itse 10–13 vuotta ihmisten iässä, kun hän päätti käydä taas tapaamassa pikkuveljeään. Pari päivää hän istui aution Saimaan rannalla ja odotti, mutta pientä valtiota ei kuulunut. Peloissaan toisen puolesta Venäjä nousi ja lähti vaistonvaraisesti kulkemaan syvemmälle metsikköön. Hän haahuili ympäriinsä ehkä monia viikkoja, kylästä kylään, mutta pientä Suomea ei näkynyt. Lopulta, hän päätyi paikkaan, jossa Suomi tuntui loppuvan ja jokin uusi maa alkavan. Venäjä tiiraili outoa maata, niin kuin oli joskus vuosia sitten tiiraillut Suomea, mutta tällä kertaa, joku tuli hänen luokseen. Venäjä päätteli heti pojan nähtyään tämän olevan myös valtio, suunnilleen hänen ikäisensä. Hänen hiuksensa näyttivät vaaleammilta kuin Suomen ja Venäjän, hänellä oli siniset silmät ja vyöllään hänellä roikkui miekka. Valtio pysähtyi juuri ennen hänen ja Suomen rajaa ja mulkoili Venäjää.
”Vad viljar du om Finland?” Tämä kysyi äänellä, joka sai suuremman valtionkin säikähtämään, äänellä, jossa oli varmuutta ja pelottomuutta. Venäjä oli tunnistavinaan tuon kielen, muttei kuitenkaan. Kyse oli kuitenkin Suomesta.
”Tiedätkö missä Suomi on?” Venäjä kysyi yleiskielellä, jonka oli oppinut matkustellessaan, mutta jota hänen etsimänsä pieni valtio ei osannut. Tämä uusi valtio selvästi osasi.
”Mitä haluat hänestä?” Tämä kysyi tiukemmin.
”Halu-… Kuka olet?” Venäjä kysyi ja yritti astua lähemmäs rajaa, mutta toinen valtio veti miekkansa esille ja osoitti sillä häntä rintaan.
”Olen Ruotsi ja Suomi kuuluu minulle!” Venäjä tuijotti kauhuissaan toisen maan miekkaa, ei hän tullut tappelemaan! Pojan sanat saivat hänet kuitenkin närkästymään.
”Su-Suomi kuuluu minulle!” Hän vastasi, ”Olen Venäjä, ja Suomi kuuluu minulle!” Närkästyvän näköinen Ruotsi sivalsi miekallaan, mutta Venäjä hyppäsi kauemmas ja kaatui. Urheasti hän kuitenkin nosti katseensa omalla puolella pysyttelevään valtioon.
”Hän on minun pikk-”
”Suomi kuuluu minulle ja jos sinulla on siihen jotain sanottavaa, vastaat minulle.” Ruotsi sanoi jäätävän kylmästi. Venäjä yritti pitää kyyneleet poissa ja väänsi naamansa rumaan mulkaisuun.
”Kolkolkolkol…” Hän mutisi itsekseen, vaikkei tiennyt mistä nuo sanat tulivat. Sitten hän nousi ja katsoi vastustajaansa syvälle sinisiin silmiin.
”Suomi tulee olemaan minun ja siinä vaiheessa sinulta ei enää kysytä.” Hän sanoi ja kääntyi kannoillaan palatakseen kotiinsa.
* * * [Nykyaika]
Venäjä tuijotti kauas länteen omalta rajaltaan kävellessään sen viertä pohjoisemmaksi. Rajavartijoiden katseet olivat jääneet jo kauan taakse, mutta kauaa ei suurvalta enää joutuisi olemaan yksin. Juuri silloin eräästä metsiköstä tuli esiin hahmo, jonka Venäjä olisi tunnistanut unissaankin. Blondia päätä peittivät korvalaput ja hänen housujensa taskusta pilkisti pistooli. Venäjä pysähtyi ja kääntyi katsomaan Suomea, joka lähestyi rajaa vihainen ilme kasvoillaan.
”Mitä teet Ivan!?” Hän huusi päästessään lähemmäs. Lumimyräkkä ja kylmyys eivät näyttäneet haittaavan kumpaakaan valtiota.
”Tuo raja on ihan turha välillämme. Ottaisit sen pois niin voisin taas käydä katsomassa sinu-” Venäjä kertoi ystävällisesti, mutta seuraavaksi pistoolin piippu osoitti häntä.
”Pysy poissa maastani.” Yleensä niin tyyni ja iloinen maa sanoi nyt niin kylmästi ja jäätävästi kuin osasi. Venäjä käänsi päätään ja hymyili.
”Mutta pikkuveli,”
”EN! Ole sinun veljesi!” Suomi karjahti ja koko aukea tuntui kaikuvan. Hurjistuneet violetit silmät tuijottivat ylöspäin ja niistä näkyi, ettei pienempi valtio pelännyt vetää liipaisimesta.
”Minulla ei ole veljeä!” Hän huusi. Hymy ei kadonnut suuremman valtion naamalta, mutta katse siirtyi hiljalleen käteen joka piteli asetta. Oikea käsi.
”Onko kätesi enää kauhean tunnoton?” Hän kysyi. Pienempi valtio ampui äreissään varoituslaukauksen ilmaan. Venäjä käänsi katseensa takaisin toisen violetteihin silmiin ja ojensi kättään eteenpäin.
”Haluatko tulla mukaani, pikkuveli Finljándija?”
”Kokeillaanko kuinka kauan kätesi vuotaa jos ammun siihen?” Suomi vastasi kylmästi.
”Oliko tuo kyllä?” Venäjä kysyi. Suomi kurtisti kulmiaan ja pudisti ihan vähän päätään kuin omalle ajatukselleen. Sitten hän astui askelen taaksepäin.
”Mene kotiin Ivan. Ja varokin lähestymästä enää rajaa.”
”Mutta rakas pikkuveljeni,”
”EN OLE PIKKUVELJESI!” Lause jäi leijumaan heidän kahden keskelleen. Lopulta Venäjä kääntyi ja lähti talsimaan samaa tietä pois mistä oli tullut. Suomi ei liikkunut vaan hengitti raivostumistaan pois.
”Vihaan sinua!” Hän karjui vielä pimenevään yöhön.
”Kol… Kol… Kol…” Tuuli idästä päin yltyi, mutta sen vinkunankin alta Suomi kuuli Venäjän masentuneen mutinan.
A/N ”Mörkö. Mene pois!” Ai että tuossa lopussa tuli niin Muumit mieleen
Suomi on Muumipappa ja Venäjä on mörkö.
Joskus tutkiskellessani Hetalian Wikipediasivua satuin huomaamaan, kuinka samanlaisilta Venäjä ja Suomi näyttivät, varsinkin kun myöhemmissä piirrustuksissa molempien silmät värjätty violeteiksi. Silloin päätin, että pakkohan heidän on olla veljeksiä! Heitähän ei ole kertaakaan näytetty yhdessä Hetaliassa, joten fanin spekuloinnille on melkein aihettakin. Ja koska pidän heitä veljeksinä, en hyväksy VenäjäxSuomi paritusta!
Ivania oli to-del-la hankala ajatella pikkuisena O.O Miten… Miten suurta pientä voi kuvailla. Oli hankalaa, mutta selvisin *huh* Pieni Suomi? Nou proplem! <3 Pieni Venäjä? MITENSEVOIOLLAPIENI! Kröäääh.
Okeokei, on se Venäjäkin jollain tavalla symppis, kun ei siitä pidetä… Tulee ihan mörkö mieleen, mörköhän on kauhean symppis :”(
Ja nyt sitten päätin myös lisätä tämän Finiin (tämähän löytyy Sangatsu Mangasta) ja on muuten ensimmäinen ficcini täällä. Nyt pelottaa O.o Joten… Saa kommentoida! <3
//: Jatkoa
Vereen tahriutunut sininen (14/14+epilogi)
