Hei voi veljet miten ihania kommentteja, kiitos paljon!!
Gernumbli, kiitos kovasti kommentista, kiva kuulla, että luku onnistui huvittamaan
Munkin täytyy myöntää, että kaikkein hauskinta on kirjoittaa jonkinlaista draaman ja huumorin yhdistelmää, vaikkakaan ne eivät ehkä kirjallisilta ansioiltaan yllä kaikkein korkeimmalle. Ihanaa, että kirjoitit noin vellovan ja pitkän öisen kommentin, se ilahdutti minua kovasti
toyhto, kiitos paljon!! Tunsin suoranaista velvollisuutta laittaa "huumorin" genretietoihin lainausmerkkeihin, sillä ihmisten huumorintajut eroavat niin kovasti toisistaan, että minun mielestäni huvittavat asiat eivät välttämättä lainkaan huvita muita ja näin ollen olisi jotenkin kamalan itseriittoista julistaa kirjoittavansa huumoria ilman lainausmerkkejä
Ihanaa, että teksti onnistui jopa naurattamaan välillä!
Isfet kiitos kommentista!!
Hauskaa, että vähän groteski Jamesin pulloonpissaamiskohta nauratti, sillä se oli mun omia lemppareitakin, hehe. Huomasin, että kun tottunut kirjoittamaan lähinnä angstidraamaista S/R:ää, huumorin maailman sujahtaminen ei tapahtunutkaan niin helposti kuin kuvittelin - onneksi kelmit ryhmänä tarjoaa mainion pohjan hassuttelulle.
A/N: Uskollisen hitaaseen tyyliini tarjoilen kakkosluvun! Musta tuntuu, että meno on tässä vähän, hmm, teiniä, mutta hyvänen aika, teinejähän pojat tässä vielä ovatkin, joten kuitataan se vaikka sitten sillä
Ainakin alkoholia kuluu tässä luvussa taas aivan liikaa, pitäisiköhän mun laittaa jonnekin kirjoitusalkoholikatkolle? Luulen, että tähän tulee tämän jälkeen vielä yksi tai mahdollisesti kaksi lukua.
2. luku
Kun he pääsivät kotiin, Sirius alkoi välittömästi tiskata. Remus istui huokaisten keittiönpöydän ääreen, potkaisi kengät pois ja yritti olla katsomatta Siriuksen takapuolta, joka pyöri luontevasti tiskiharjan tahtiin.
Hän ei ollut aivan varma siitä, mitä viime yönä oli tapahtunut. Hän oli juonut liikaa, siitä ei päässyt yli eikä ympäri. Hän muisti hämärästi taputelleensa Peteriä olalle samalla kun poika oli kiroillut maahan tippuneen paprikan perään. Hän muisti tuijottaneensa Siriusta, joka hymisi jotakin jästilaulua, joka kertoi ehkä miehestä joka oli tappanut miehen ja oli mitä ilmeisemmin saamassa nyt hermoromahduksen. James oli ehdottanut, että
mama-kohdassa voitaisiin laulaa
Lily, ja sitten he olivat kaikki pohtineet sitä, sopisiko se ja miksi se ei missään nimessä sopinut.
Sirius oli herännyt pian hänen jälkeensä, hoiperrellut teltasta ulos ja istunut viereiselle kivelle sanomatta sanaakaan. He olivat tuijotelleet merenselkään, ja Remus oli miettinyt, velloiko Siriuksenkin sisuksissa paha olo samaan tahtiin aaltojen kanssa.
”Oliko kiva loppuilta?”
”Ihan kiva”, Sirius sanoi. Ääni oli tavallista karheampi. ”James itki.”
”Miksi tällä kertaa?”
”Hmm”, Sirius puristi silmänsä kiinni yrittäessään muistaa paremmin, ”
puhtaasta rakkauden voimasta ja lemmen vaikuttimista.”
Hän olisi nauranut, jos ei olisi pelännyt sisuksiensa kääntyvän ympäri. Sirius oli painanut kasvonsa kämmeniin ja hieronut niitä kuin yrittäen puhdistaa itsensä edellisillan tapahtumista. Se oli näyttänyt hellyttävän koiramaiselta, ja hän oli nostanut kätensä hetken mielijohteesta silittääkseen Siriuksen hiuksia ja poskea, mutta päätynytkin sitten vain taputtamaan selkää.
Sitten Peter oli kömpinyt ulos teltasta yllättävän pirteän näköisenä esittääkseen
täysin hypoteettisen pohdinnan siitä, että jos joku
olisi sattunut oksentamaan makuupussin, mikä olisi paras puhdistusloitsu.
Sirius räsäytti lautasen lattialle, kiroili hieman ja huiskautti taikasauvaansa. Remus yritti kulmia kurtistamalla häätää päänsäryn kauemmaksi. Kotimatka oli ollut liian pitkä.
”No niin”, Sirius sanoi kun viimeinenkin lautanen oli kuivattu ja asetettu kaappiin siistiin pinoon.
”Onko parempi olo?”
”Huomattavasti. Ei tarvitse enää ajatella äi- Walburgaa.”
”Sinun pitäisi päästä tuosta yli.”
”Ajattelin vielä päästäkin. Tai sitten vain lopetan ryyppäämisen.”
Iltapäivällä Sirius vetäisi nahkatakin hartioilleen ja lähti tapaamaan Karenia. Remus joutui käyttämään viimeisetkin itsehillintänsä rippeet ettei painaisi nenäänsä ikkunaa vasten.
*
Kun he seuraavan viikon keskiviikkona makasivat kaikki yhdessä heidän olohuoneensa lattialla, Peter kysyi, miten minibussin korjaus sujuu.
”Hyvin”, Sirius vastasi. ”Kuljettaja oli ottanut yhteyttä Karenin isään ja toimittanut bussin korjattavaksi. Ainoa ongelma on, että Karen haluaa minun nyt tapaavan hänen vanhempansa.”
”Miksi?” Remus kysyi.
”Kai hän haluaa, en tiedä, viedä tämän jutun
pidemmälle tai jotain.”
”Miksi se olisi ongelma?” James kysyi ”Vanhempien tapaaminenhan on ihanaa!”
”Sinulla on helppo sanoa, Evansit rakastavat sinua.”
”Eivät kaikki Evansit.”
”Tärkeintä on tehdä hyvä ensivaikutelma”, Peter sanoi asiantuntevasti ja yritti tasapainotella olutpulloa vatsansa päällä.
”En minä aio Karenia kosia tai mitään.”
Remus otti pitkän hörpyn pullostaan ja tutkaili sen jälkeen mahdollisimman kiinnostuneen näköisenä etikettiä.
”Niin, onhan siinä riskinsä”, Peter sanoi. ”Puoliveriset lapset saattavat olla täysiä surkkeja. Kuka tällaisena aikana haluaisi surkkilapsia.”
”Peter”, James sanoi ja kurtisti kulmiaan.
”Tottahan se on”, Peter mutisi.
”Mistä lähtien sinä olet miettinyt lisääntymistaktiikoita?”
”Siitä lähtien, kun isosedän-Cyneheardin komea nimi vapautui tulevien sukupolvien käyttöön, tietenkin.”
He pohdiskelivat hetken, miltä pieni Cyneheard Piskuilan Jr. näyttäisi.
”Kauanko te olette nyt olleet yhdessä, Sirius?” James sanoi.
”En todellakaan muista”, Sirius huokaisi ja pyöritti silmiään.
”Kuukauden ja puolitoista viikkoa.” Remuksen ääni tuli aika hiljaa ja syvältä kurkusta.
”Mitä?”
”Niin että”, hän selvitti kurkkuaan, ”viisi ja puoli viikkoa.”
”
Merlin sentään, Kuutamo. Saisiko vielä tuntiarvion?” Peter ja James nauroivat, ja Sirius kohotti kulmiaan.
”No kun sitä –
riiustelua - joutuu seuraamaan lähietäisyydeltä ja – ja – kuuntelemaan yöt pitkät, onko mikään ihme jos alkaa laskea päiviä?” Remus sanoi vasemmalle peukalonkynnelleen.
”No joo. Kuulostaa raskaalta”, James sanoi ja nyökkäsi. ”Sinun pitäisi kostaa se jotenkin. Viedä Siriuksen yöunet. Pitää vähän ääntä, jos ymmärrät mitä tarkoitan.”
”Älä anna sille mitään ideoita, James”, Sirius sanoi, ”tai se alkaa kolistella teepannuja yhdeltä yöltä.”
”Tarkoitin, että Kuutamo voisi tuoda tänne naisvieraan.”
”Ei se tuo. Remus ei ole edes kätellyt naista sen jälkeen kun koulu loppui ja McGarmiwa antoi sille päättötodistuksen.”
”Ai ”, James sanoi. ”No siinä tapauksessa. Kolistele menemään, Remus. Keitä itsellesi niin paljon teetä kuin haluat.”
”Remus on varmaan jo aika taitava teenkeittäjä nykyään”, Peter sanoi viaton hymy huulillaan.
James virnisti. ”Joo, oikea teenkeittomestari.”
”Keitätkö teetä ikinä vasemmalla kädellä noin niin kuin vaihtelun vuoksi?”
”Älkää nyt kiusatko sitä, pojat. Kyllä joskus rankan päivän jälkeen tekee mieli vain tulla kotiin, rojahtaa sohvalle, löysätä vyötä ja… keittää vähän teetä.”
”Kyllä minäkin voisin keittää teetä ihan vain McGarmiwan kädenpuristus mielessä.”
”Joo, kyllä siitä itse kukin tulee teenkeittomielelle.”
”Ehdottomasti.”
”Ääliöt”, Remus tuhahti ja nousi seisomaan.
”Hei älä nyt”, James sanoi mutta ei voinut lopettaa naurua. ”Remus hei – tule takaisin.”
”Minä käyn tupakalla”, hän sanoi, koska ei keksinyt muuta ja tupakointi tuntui oikeastaan juuri sopivan anarkistiselta vaihtoehdolta siihen hetkeen.
”Ethän sinä edes polta.”
”Poltan kohta sinut, jos et pidä huolta omista asioistasi, Peter.”
Hän harppoi keittiöön ja etsi kuolleen kaktuksen (lahja Lilyltä, jota hän oli kastellut liikaa) vierestä Siriuksen askin. Hän olisi voinut mennä pienelle parvekkeelle, mutta se tuntui jostakin syystä hieman ahdistavalta ja sitä paitsi muut kelmit näkisivät hänet koko ajan eikä hän missään nimessä halunnut sitä, joten hän hölkkäsi portaikon alas ja sytytti savukkeen vasta alaovella.
Sitten hän yski jonkin aikaa.
”Remus”, Sirius tuli ovesta hänen luokseen.
Hän puhalsi savut poskestaan ulos. Sirius vilkuili häntä syrjäkarein ja sytytti oman tupakkansa.
He olivat hetken hiljaa.
”Sori”, Sirius sanoi sitten.
”Mistä?” Remus tuhahti ja tuijotti Ford Cortinaa, joka oli parkkeerattu vaivalla ja huomattavalla määrällä kirosanoja heidän talonsa eteen.
”Enhän minä tiedä… ehkä sinulla onkin ollut jotakin naisia. Tai – niin. Mistä minä tietäisin.”
”Et tiedäkään.”
”En.”
”Koska se ei ole helkutti soikoon sinun asiasi.”
”Ei niin.”
Sirius nojasi päätään tiiliseinään ja siristi silmiään.
”Levänvihreä, ehdottomasti.”
”No ei kyllä ole.”
Kadun päässä yskähteli pakoputki ja Remus pohti kuinka kauan yhtä savuketta kuului polttaa. Miten hän ei ollut koskaan kiinnittänyt asiaan huomiota, hänhän vietti melkein kaiken valveillaoloaikansa Siriuksen kanssa? Lopulta Sirius tiputti nysän sormiensa välistä tielle ja tallasi sen kannallaan sammuksiin, ja heti kun se ei vaikuttanut epätoivoiselta matkimiselta, Remus teki samoin.
”Onko – onko sinulla sitten ollut joku?” Sirius kysyi.
”Sirius”, Remus ähkäisi.
”Tiedän, että se ei ole minun asiani, mutta ehkä tästä olisi, tuota,
tervettä jutella, eikö vaan? Ei sinun tietenkään
tarvitse vastata, mutta olisi ihan kiva tietää. Sinä kuitenkin tiedät minusta suunnilleen kaiken.”
”Valitettavasti.”
Remus vaihtoi painoa jalalta toiselle. Sirius katsoi häntä aika intensiivisesti silmiin, kallisti päätään ja odotti.
”Ei”, hän sai sanottua kengänkärjilleen ja yritti kaikin voimin olla punastumatta.
”Ei ketään?” Sirius varmisti.
”Ei.”
”Ei yhtään salaista tyttöystävää tai yhdenyönjuttua?”
”Ei.”
”Tai – tai poikaystävää?”
Remus nielaisi.
”Miksi sinä sitä kysyt?”
Sirius kohautti olkiaan. ”Ei se olisi mitään ihmeellistä”
”Ei niin”, Remus sanoi aika nopeasti. ”Ainakaan - ainakaan joissakin piireissä.”
Sirius mietti hetken ja sanoi sitten: ”Minäkin olen ollut miehen kanssa.”
”Mi- mitä?”
”Päätösbileissä. Christoffer North.”
”Luulin, että olit päätösbileissä Amber Freemanin kanssa”, Remus sanoi, koska ei osannut sanoa muutakaan. Hän tunsi omituista, laaja-alaista pakotusta rinnassaan, joka oli ilmeisesti aivan uuden tason mustasukkaisuutta. Hän pinnisteli mieleensä kuvan Chrisistä. Pitkä, vaalea huispauskapteeni Korpinkynnestä. Hauska ja terävä.
Harteikas, Remus muisti yhtäkkiä, ja kohensi ryhtiään.
”Ai?” Sirius sanoi mietteliäänä. ”Ei, Amber oli huispaushopeajuhlissa. Joka tapauksessa, halusin vain kertoa, että jos sinulla, tuota, olisi poikaystävä tai joku kiinnostava mies, se olisi, tuota, ihan okei.”
”Okei”, Remus sanoi ja tallasi varmuuden vuoksi uudestaan yhä vienosti savuavan tumpin päälle. Sirius katsoi häntä odottavasti ja hän oli aika varma, että hänen täytyisi vielä sanoa jotakin asiaan liittyvää. Hän avasi ja sulki suunsa. Mitä hän voisi sanoa? Että jos se ei haittaisi, jos maailma ei romahtaisi siihen ja heidän ystävyytensä loppuisi välittömästi, hän työntäisi Siriuksen nyt seinää vasten, painautuisi vartaloon, ottaisi nahkatakin rinnuksista kiinni ja suutelisi, ja kun Sirius naurahtaisi tai sanoisi jotain hän katsoisi kiinteästi silmiin, ottaisi ranteesta ja raahaisi yläkertaan, ilmoittaisi Peterille ja Jamesille että
ulos täältä ja heti, ja sitten Siriuksen huulet raottuisivat vähän ja silmät olisivat pelkkää pehmeää lempeyttä ja hänen sydämensä ei lakkaisi lyömästä vaan vaatisi häntä jatkamaan, ja kädet, kädet vaeltaisivat –
”Remus?”
”Minä – minulla ei ole ketään, öh,
kiikarissa”, hän sanoi ohuella äänellä.
”Selvä”, Sirius sanoi ja laski katseensa viimein alas. ”Mennäänkö me sitten, tuota, takaisin ylös?”
”Joo”, Remus sanoi. Hän odotti, että Sirius poistui rappukäytävään ja hävitti sitten kummankin tumpit huolellisesti taikasauvallaan.
*
Kun James ja Peter lähtivät, Sirius meni suihkuun ja Remus kaivoi esiin kirjan. Hänen teki kovasti mieli teetä, mutta ajatus teenkeitosta oli kerta kaikkiaan pilattu häneltä ainakin joksikin aikaa. Sirius lauloi aika kovaa suihkussa, ääni kajahteli komeasti liejunruskeista kaakeleista ja kantautui taatusti naapureillekin, ja Remuksen huulet nykivät hallitsemattomasti.
Sirius oli lähdössä Karenin luokse. Hän mietti, pitäisikö sen tuntua pahemmalta kuin se tuntui, mutta ehkä juodut oluet paransivat hänen oloaan tai sitten Siriuksen kanssa käydyn keskustelun nostattama kuplinta rinnassa ei ollut vieläkään täysin laantunut.
Sirius oli ollut yhden miehen kanssa. Se oli sataprosenttia enemmän kuin hänellä, Remus mietti ja tuijotteli kirjan sivua. Millaistakohan se oli ollut? Mitä Sirius oli tehnyt? Mitä se toinen mies oli tehnyt? Oliko, Remus nielaisi, Sirius pitänyt siitä? Tekisikö hän sitä uudestaan? Jonkun kiinnostavan miehen kanssa? Remuksen kanssa? Hän kiemurteli vähän tuolissaan ja käänsi sivua.
”Mitä sinä luet?” Sirius kysyi tullessaan ulos kylpyhuoneesta pyyhe roikkuen –
merlin sentään – hyvin matalalla lantiolla.
”Minä – hmm”, Remuksen täytyi toden totta tarkistaa nimi kannesta, tai ehkä hänen täytyi vain etsiä silmilleen jotakin muuta tekemistä kuin Siriuksen vatsan mittaileminen, ” Nazım Hikmetin runoja.”
Sirius käveli hänen eteensä, otti kirjan hänen kädestään – vesipisarat tahrivat sivun – ja luki ääneen.
”Lähettäkää minulle kirjoja
jotka päättyvät hyvin
joissa siipirikko lentokone laskeutuu turvallisesti.
Joissa lääkäri hymyillen
jättää leikkaussalin
ja sokean lapsen silmät
avautuvat näkemään.”Sirius vilkaisi häntä, hän näki sen silmäkulmastaan tai ehkä vaistosi tai ehkä vain toivoi, mutta ei hän pystynyt katsomaan suoraan takaisin.
”Joissa ihmiset seisovat
ja jonottavat runoilijoitten kirjoja
Joissa rakastavaiset tapaavat
eikä kukaan menehdy kaivaten
leipää, ruusuja, aurinkoa ja vapautta.”Hän nypläsi villapaitansa hihaa. Siriuksen matala ääni lausumassa hänen lempirunoaan – päiväoluiden jälkeinen pieni humala takaraivossa ja pyyhe Siriuksen lantiolla ja vaimeat kadunäänet jotka kantautuivat keittiönikkunan raosta, lapsien etäiset huudot, tupakan vieno tuoksu ja – ja hän tunsi omituista irrallisuutta itsestään ja siitä hetkestä, ikään kuin sitä ei oikeasti tapahtuisi ja jos tapahtuikin, hän seurasi sitä katonrajasta täysin ulkopuolisena.
”Lähettäkää minulle kirjoja
jotka päättyvät hyvin
Sillä kerran myös
meidän tuskallinen rohkea
tarinamme päättyy hyvin.”Sirius nosti päänsä kirjasta.
Pitkä hiljaisuus päättyi kadulta kaikuvaan humalaiseen kiroiluun.
”Eikö – eikö sinun pitäisi mennä pukeutumaan?” Remus kysyi varovaisesti.
”Pitäisi”, Sirius sanoi ja näytti sillä sekunnilla huomaavan, että hän oli todella pukeutunut pelkkään kauhtuneeseen pellavapyyhkeeseen ja valutti pientä lätäkköä olohuoneenlattialle. ”Joo. Karen odottaa minua.”
”Tietenkin”, Remus sanoi ja kurkotti ottamaan kirjansa takaisin.
”Me ajateltiin mennä pitsalle. Olisitko – olisitko halunnut tulla mukaan.”
”En.” Remus mietti kauhuissaan, miten hän istuisi jossakin nuhjuisessa pitseriassa katsomassa Siriuksen ja Karenin kuhertelua kunnes lopulta sekoaisi ja kumauttaisi molemmilta tajun kankaalle paperiserviettitelineellä ja ripottelisi oreganoa päälle. ”Ajattelin vain ottaa rennosti tänään.”
”Millä tavalla pitsa on sinusta stressaavaa?” Sirius hymähti ja pujahti makuuhuoneeseen vaihtamaan vaatteita.
*
Remus meni sänkyyn verrattain aikaisin, mutta ei tapansa mukaan nukahtanut ennen kuin Sirius tuli kotiin kello 00:22.
”Remus?” Siriuksen kuiskaavasta äänessä kaikui kevyt humala. ”Remus, oletko hereillä?”
Hän ei reagoinut mitenkään, ei edes liikahtanut.
”Remus, minulla on asiaa.”
Hän raotti silmiään sen verran, että näki ovenraosta lankeavan valokeilan lattialla sängyn vieressä.
”Remus?” Sirius yritti vielä, otti kaksi askelta häntä kohti, hänen ihokarvansa nousivat pystyyn.
Sirius lähti ja sulki oven perässään.
*
Torstaina he istuivat baarissa, koska kumpikaan heistä ei ollut ostanut ruokaa, eivätkä Peter ja James olleet tuoneet sitä useista aneluista huolimatta. Tyhjään mahaan juominen oli typerää, Remus huomautti, mutta Peter huomautti takaisin, että he olivat yhdeksäntoistavuotiaita ja silloin kuuluikin tehdä typeriä asioita. Kyllästyneen näköinen pubinomistaja toi heille tuopilliset halvinta olutta, ja Sirius sytytti välittömästi tupakan.
”Karenin isä Robert lupasi vilkaista myös Ford Cortinaa.”
”Mihin hintaan?” Peter kysyi.
”Ilmaiseksi tietenkin”, Sirius sanoi.
”En edes halua tietää, miten suostuttelit hänet.”
”Hämäytin tietysti.”
”No tietysti.”
”Yksi vodka, kiitos.” Kaikki kääntyivät katsomaan Remusta.
”Remus?”
Hän vilkaisi heitä ja kohautti olkiaan.
Päivä oli ollut kaikin tavoin outo. Sirius oli tullut kotiin huulipunatahra kauluksessa, mikä oli saanut aikaan omituisia pistoksia Remuksen rinnassa. Hän oli viettänyt iltapäivän lukemalla
Sotaa ja rauhaa mielenosoituksellisen hiljaisuuden vallassa. Sirius oli kysynyt mikä hänellä on, kertonut kolme vitsiä, polttanut tupakan, huutanut vähän ja lopulta murjottanut myös. He olivat lähteneet baariin puhumatta sanaakaan, ja askel askeleelta Sirius oli vajonnut synkeämpään tilaan ja sitten paikan päällä muuttunut jäisestä lähes maanisen riehakkaaksi, sellaiseksi, joka tuntui houkuttavan kaikkia lähiseudun naisia ja ilmeisesti silloin tällöin miehiäkin, Remus ajatteli katkerasti, ainakin erityistilaisuuksissa kuten koulunpäättäjäisjuhlissa.
Pubinomistaja kopautti lasin hänen eteensä. Hän huomasi Siriuksen tuijottavan häntä silmät kapeina.
Totta kai hän tiesi Siriuksen tämän puolen. Se oli se sama Sirius, joka nosti jalat pulpetille muodonmuutostunnilla röyhkeä ilme kasvoillaan ja tiputti Kalkaroksen aamiaismehuun hiustenlähtöherukkaa. Sama Sirius, joka kyllästyessään paljasti heidän syvimmän salaisuutensa pojalle, joka vihasi heitä ja tappeli humalassa puolipeikkojen kanssa. Sama Sirius, joka julisti ettei hänellä ole veljeä ja aloitti tupakanpolton kolmetoistavuotiaana ärsyttääkseen vanhempiaan. Mitä kauemmin he olivat tunteneet, sitä harvemmin Sirius enää käyttäytyi niin, mutta joskus, silloin tällöin ja oikealla tavalla ärsytettynä se Sirius palasi.
”Meidän pikku-Kuutamolla, Kuunsirpillä, Susihukalla taitaa olla taas runollinen masennuskausi menossa.”
Remus maksoi vodkastaan.
”Ihan totta. Olisiko pitänyt ottaa kirja mukaan, Remus?”
”Rentoudu, Anturajalka”, James sanoi. ”Remushan vain pitää hauskaa.”
”Joo, se onkin ihan riemurailakasta seuraa. Yksi vodkashotti, hyvänen aika pojat, laittakaa pöllö elämänkertakirjureillenne, äideille ja jalkavaimoille, tänään on selvästi suuri ilta.”
Viina poltti Remuksen poskien sisäpintaa ja kurkunpäätä, mutta hän piti kasvonsa tiukasti peruslukemilla. Peter vilkuili vähän levottomasti Siriuksesta häneen ja takaisin. Hän antoi katseensa kiertää baaria. James alkoi puhua huispauksesta, ja hiljaisuus muiden välillä suli hiljalleen normaaliksi rupatteluksi.
Toisella puolella pubia istui iloinen seurue, pari jästinaista ja -miestä. He nauroivat ja juttelivat vilkkaasti, ja Remus vilkuili heitä ensin vähän, ja sitten vähän lisää. Miehistä pidemmällä oli hentoja naururyppyjä silmäkulmissa, hyvin muodostunut nenä ja terävä ryhti. Mies sattui katsomaan heidän pöytänsä suuntaan, heidän katseensa kohtasivat ja Remus tunsi outoa kutitusta alavatsassaan.
”Kaunis, eikö vain?” Peter katsoi häntä merkitsevästi.
”Häh?” Remus sanoi ja näytti varmaan aika säikähtäneeltä, sillä Peterin ilme oli hämmästynyt.
”Tuo punapää tuolla.”
Hän tajusi Peterin puhuvan toisesta seurueen naisesta. ”On”, hän sanoi ja laski katseensa kämmeniin.
”Kumpi menee? Vai heitetäänkö sirppiä?”
”Anteeksi?”
”Että kumpi menee juttelemaan?”
”Riippuu tietenkin siitä, haluaako tyttö iltansa päättyvän runonlausuntaan vai ei.” Siriuksen äänensävy oli laiska.
”Sirius.”
”Kaikkihan me tiedetään, että Remus ei saisi täältä edes baarijakkaraa mukaansa.”
”Mikä helvetti sinua vaivaa tänään, Anturajalka?” James sanoi yllättävän tiukasti.
”Tai ehkä se ei tullut tänne etsimään naista tai baarijakkaraa.”
Remuksen sydän jätti lyönnin väliin.
”Ehkä Remus etsii täältä jotain ihan muuta.”
”Mitä?” Peter kysyi.
”Anna jo olla, Sirius.”
”Käynkö minä kysymässä sinun puolestasi, Remus? Menenkö kysymään? Sano vain niin minä menen.”
Hän tuijotti Siriusta, joka tuijotti häntä takaisin ja hymyili ontosti.
”Menenkö?” Sirius toisti hiljaa.
”Älä”, hän sanoi.
”Se on siis totta”, Sirius sanoi ja kallisti päätään tutkivan näköisenä.
Hän puristi kädet nyrkkiin pöydän alla.
”Selvä sitten. Katsotaan mitä tapahtuu”, Sirius sanoi, nousi seisomaan, haroi hiuksia kädellään ja lähti kohti seuruetta. James katsoi otsa rypyssä hänen peräänsä, Peter naputti hermostuneesti pöydän pintaa. Musiikki soi liian kovaa, Remusta huimasi vähän. Hän hyppäsi ylös, sanoi hyvin hämmentyneille Peterille ja Jamesille hyvät yöt ja puolittain juoksi ulos pubin ovesta.
Kadulla hän hengitti kolmesti ja käveli sitten hitaasti kotiin.
*
Hän heräsi aamulla siihen, että joku elämänkovettama kaupunkitintti lauloi raakkuvaan sävyyn hänen ikkunansa alla. Aurinko häikäisi ja hän rutisti silmiään tiukemmin kiinni, eikä heti ymmärtänyt miksi tunsi olonsa niin levottomaksi. Sitten raskas paino tuntui laskeutuvan hänen päälleen ja asettuvan pysyvästi jonnekin pallean tienoille.
Hän nousi, veti villapaidan päälle ja käveli keittiöön. Siriuksen takki ei ollut naulakossa ja huoneen ovi oli auki, petaamaton sänky odotti koskemattomana. Hän huokaisi syvään ja istui tuolille. Sirius ei ollut tullut yöllä kotiin. Oliko hän Karenin luona? Vai Jamesin luona? Sen miehen? Tai punapäänaisen?
Kahdentoista aikaan hän kuuli terävän koputuksen keittiönikkunasta ja näki Pottereiden sarvipöllön tuijottavan häntä vaativasti ikkunalaudalta. Hän päästi pöllön sisään ja avasi kirjeen.
”Hei Kuutamo,
En ole ihan varma mitä eilen tapahtui, mutta olette varmasti jo käsitelleet asian Anturajalan kanssa.”Ei siis Jamesin luona, Remus ajatteli vähän katkerasti.
”Toivottavasti kaikki on kunnossa. Kyllähän sinä tiedät, että se saa tuollaisia kohtauksia aina välillä. Lily käski sanoa, että saisit varmasti baarista jotakin mukaan ja jos baarijakkara on vaikeaa varastaa, voisit aloittaa esimerkiksi shottilasista. Siunattu nainen.
Joka tapauksessa, en pystykään luovuttumaan Ford Cortinan avaimia tänään Karenille. Lily vaatii, että menemme lounaalle hänen vanhempiensa luokse – siitä oli kuulemma sovittukin, en vain muistanut sitä yhtään viime yönä luvatessani Siriukselle. Mutta sinähän voisit aivan hyvin hoitaa homman? Olen varma, että Sirius alun alkaenkin kysyi minua vain siksi, että teillä oli jotakin kränää. Karen tulee varmaan yhden maissa, eli heität sille vain avaimet ja hän vie Fordin tutkittavaksi isälleen. Emmehän me, Merlin paratkoon, halua alentaa jälleenmyyntihintaa kaljuunallakaan!
Syvästi rakastaen ja tunteikkaasti Teitä mielessä vaalien,
Vanha Turpanaama
Hän tuijotti kirjettä hetken ennen kuin rypisti sen nyrkkiinsä.
Vai joutui hän huolehtimaan Fordista sillä aikaa kun Sirius paineli menemään ties missä, ties kenen käsivarsilla? Hän nappasi avaimen eteisen hyllyköstä, tempaisi taikasauvan esiin ja oli jo hetken valmis kiroamaan avaimen vaikkapa somaksi kastelukannuksi, mutta hengitti sitten muutaman kerran syvään ja laski sauvansa. Hyvänen aika, hän mietti, hän oli jo käytännössä aikuinen. Hän ei voisi saada tällaisia kohtauksia ystävänsä kuvitellun seksielämän vuoksi.
Merlin sentään.
Hän meni olohuoneeseen, laittoi avaimen pöydälle ja avasi kirjan. Hän yritti kovasti olla vilkuilematta ulos ikkunasta useammin kuin varttitunnin välein ja, ennen kaikkea, näyttää siltä kuin avainten luovutus hänen kämppiksensä tyttöystävälle oli tismalleen sitä miltä se kuulosti eikä yhtään sen isompi tai merkityksellisempi asia.
Karen tuli pihaan seitsemän yli yksi. Remus tunnisti tytön heti, vaikka ei he eivät olleet koskaan tavanneet: Sirius näkyi tytössä joka puolella. Pitkissä raajoissa, tyylikkäissä saappaissa, vaaleissa hiuksissa, itsevarmassa kävelytyylissä,
Sirius! Sirius! Sirius! Hän hymyili vähän surullisesti, ja tyttö hymyili takaisin.
”Hei”, tyttö sanoi reippaasti.
”Hei.”
”Sinäkö olet James?”
”Joo.” Remus sanoi jostakin syystä, luultavasti siksi, että ei jaksanut välittää tarpeeksi korjatakseen.
”Kiva kärry.”
”Joo.”
”Okei. No tuota, oliko sinulla ne avaimet?”
Remus kaivoi hetken taskujaan. ”Tässä.”
”Kiitos”, tyttö hymyili. ”Kiva viimein tavata Siriuksen kavereita.”
”Joo.”
”Te olette varmaan tunteneet aika pitkään?”
”Joo, aika pitkään.”
”Ai niin, olitko sinä se, joka on käytännössä kihloissa?”
Remus irvisti, sillä sitä ironian määrää oli vaikeaa kestää. ”Käytännössä.”
”No, onneksi olkoon vaan!”
”Kiitos.”
Karen tuijotti häntä vähän, mutta hänellä ei ollut aikomustakaan jatkaa keskustelua. Tyttö vaihtoi painoa jalalta toiselle ja nosti toisen kätensä lantiolle.
”Oletko muuten nähnyt Siriusta sen työhaastattelun jälkeen?”
”Työhaastattelun?”
”Niin. Se pankkivirka. Haastattelu oli tänä aamuna.”
”Ai. En. En ole nähnyt”, Remus sanoi vaimeasti.
”Harmi. Se jännitti sitä aika paljon, ja toivoin todella että se menisi hyvin. Vaikka voitko kuvitella Siriusta pankissa?”
”En”, Remus sanoi. He olivat taas hiljaa, aurinko piiskasi Remuksen kasvoja. Karen odotti vielä hetken vähän jännittyneen näköisenä, ja Remus epäili tytön miettivän, osasiko hän edes muita sanoja kuin ”joo” ja ”en”.
”No. Minä tästä varmaan lähden sitten ajelemaan. Jos näet Siriusta, pyydätkö häntä soittamaan minulle?”
”Joo.”
Karen avasi suunsa vähän ärtyneen näköisenä mutta sulki sen saman tien, istui Ford Cortinan ratin taakse, käynnisti sen ja kaasutti tiehensä.
*
Sirius ei tullut koko päivänä kotiin. Remus olisi halunnut uskotella itselleen että ei odottanutkaan, että ei oikeastaan välittänyt tippaakaan, mutta joka kerta kun rappukäytävästä kuului pienikin rasahdus, hänen pulssinsa lähti hurjaan laukkaan.
Ihan sama, hän sanoi ties kuinka monennen kerran putkeen.
Ihan sama, missä Sirius menee.
Kusipäähän se on, täysi kusipää. Hänen ei tarvitsisi olla Siriuksen jäisen raivon kohteena. Hän vaelsi olohuoneesta vessaan ja takaisin, keitti pastaa ja söi sitä purkkiananaksen kanssa, keitti kahvia, kävi Siriuksen huoneessa lyömässä muutaman kerran tyynyyn, mutta lakanat tuoksuivat aivan Siriukselle ja se sai hänet surulliseksi eikä suinkaan parantanut oloa. Hän kirjoitti äidilleen ja kävi viemässä kirjeen lähimpään postitoimistoon, kävi kaupassa, siivosi vähän ja noukki kaikki likaiset parittomat sukat pois sänkynsä alta.
Sitten hän seisoi aika pitkään eteisessä vain tuijottamassa ulko-ovea.
Hän yritti mennä nukkumaan kymmeneltä, mutta ei tietenkään onnistunut.
Ehkä Sirius oli mennyt Karenin luokse yöksi. Siellähän he useimmiten tapasivat, he olivat tulleet heille vain muutaman kerran ja silloin Remus oli pysynyt visusti huoneessaan ja esittänyt nukkuvansa epätavallisen pitkään kunnes Karen oli aamulla lähtenyt töihin.
Tai ehkä Sirius oli lähtenyt kokonaan, liittynyt siihen Dumbledoren salaseuraan, josta kaikki tuntuivat kohisevan. Tai ehkä Sirius oli baarissa ympäripäissään etsimässä seuraa.
Ovi kävi puoli kolmelta. Remus heräsi kevyestä horroksesta ja kuunteli eteisen kolahduksia. Askel, askel, takki naulakkoon, huokaisu, askel, askel, horjahdus eteisenpöytään, kiroilua. Koputus hänen ovelleen.
”Remus?” Sirius työnsi oven auki.
Verhot olivat kiinni, mutta niiden sivuista huoneeseen siivilöityi kaistale katulamppujen kelmeää valoa. Sirius näytti kamalalta.
”Remus”, Sirius sopersi. Toisin kuin viimekerralla, Remus ei voinut esittää nukkuvaa vaan nousi istumaan.
”Anna anteeksi. Vittu millainen kaveri minäkin olen.”
”Ei se mitään”, hän sanoi.
”Ei kun oikeasti. Sori.”
”Ei se mitään.”
Sirius näytti jotenkin pienemmältä kuin tavallisesti ja sängestä huolimatta hyvin nuorelta. Hän istui sängynlaidalle Remuksen viereen, eikä Remus oikein tiennyt mitä tehdä, joten kietoi käden hänen ympärilleen ja taputteli kömpelösti.
”Voi helvetti. Se ei mennyt putkeen.”
”Mikä?” hän kysyi, mutta Sirius vain pudisteli päätään kerta toisensa jälkeen. Häntä melkein pelotti katsoa Siriusta kasvoihin: silmät olivat punaiset ja turvonneet, tukka sekaisin. He istuivat siinä jonkin aikaa, Sirius nojasi hänen olkapäähänsä ja hänen hengityksensä oli aluksi aika kiivasta mutta rauhoittui sitten. Siriuksen silmät painuivat kiinni, ja hän onnistui jotenkin vaivalloisesti kiemurrellen laskemaan miehen makuuasentoon.
Hän mietti hetken, pitäisikö hänen mennä Siriuksen huoneeseen nukkumaan, mutta ajatus tuntui jotenkin typerältä ja etäiseltä ja sitä paitsi Sirius oli tullut hänen luokseen. Niinpä hän peitteli Siriuksen huolellisesti ja asettui varovaisesti toiselle puolelle kapeaa sänkyä, käytti omaa käsivarttaan tyynynä ja tarkistettuaan että Sirius varmasti hengitti, laittoi silmänsä kiinni.
Kello puoli kuusi hän havahtui siihen, että Siriuksen toinen käsi oli hänen ympärillään ja kasvot painautuneet hänen niskaansa vasten.
A/N: Syvimmät pahoitteluni mauttomasta teenkeittovitsistä. Ne on hei 19-vuotiaita poikia.
