Fandom: Karin (sisältää myös pienen Kuroshitsuji-viitteen)
Disclaimer: En omista Karinin hahmoja enkä maailmaa, enkä minä saa kirjoittamisesta mitään palkkiota. Pics on oma luomukseni, ikävä kyllä.
Otsikko: Parempi kuin stressipallo
Kirjoittaja: Pics
Beta: -
Paritus: Ren/Pics (OFC)
Ikäraja: K-11
Genre: draama, angstailu, romantiikka
Varokaa: veren juomista ja karrikoitua kirjoittajan omakuvaa
Summary: ’Never say never’ oli taas kerran osoittautunut päteväksi sanonnaksi.
A/N: Sain idean Parita itsesi fiktiiviselle hahmolle II -haasteeseen, ja koska idea oli sopivan tyhmä, se oli tietenkin pakko toteuttaa. Nyt löytyi selkeästi todella toimiva match. Lol. Laitetaan myös Valloita fandom -haasteeseen, fandomilla Karin.
En muuten stressaa nykyään ihan noin paljon, mutta mikäs sen hauskempaa kuin omien ärsyttävyyksiensä liioittelu.
Parempi kuin stressipallo
Pics kihisi harmistuksesta harppoessaan bussipysäkiltä kohti asuntoaan. Sää oli inhottavan aurinkoinen ja pölyinen ja nuhjuinen, pahimmalla mahdollisella tavalla keväinen, ja ärsyttävintä oli että se sai kaikki muut niin hyvälle ja pirtsakalle tuulelle. Hän oli tietenkin unohtanut aamulla ottaa allergialääkkeensä, ja siitepöly tuntui saattavan tappaa hänet millä hetkellä tahansa.
Hän huokasi helpotuksesta avatessaan oven ja astuessaan pimeään eteiseensä. Asunnon jokaisen ikkunan edessä riippui paksut, tummat samettiverhot, joiden raoista ei päässyt sisään ainuttakaan auringonsädettä. Pari himmeää lamppua riitti valaisemaan tarpeeksi, jotta hän näki suljetun mustan arkun olohuoneen nurkassa – onneksi hän oli aina ollut sitä tyyppiä, jonka mielestä ruumisarkku oli aika cool ja elegantti sisustuselementti. Kummallisen friikin maineesta oli hyötyä, sillä kaveritkaan eivät koskaan ihmetelleet arkkua käydessään kylässä.
Teki mieli potkaista arkkua ihan vain siksi, että hän oli niin kurjalla tuulella. Ärsytti, että paskiainen veti sikeitä, kun Pics itse oli taas saanut yöllä nukutuksi alle kaksi tuntia. Mutta hän kokeilisi päiväunia heti, kun olisi vetänyt voileivän ja mukillisen kahvia sillä välin, kun tarkasti oliko netissä ja ennen kaikkea Finissä tapahtunut mitään työpäivän aikana.
Tietokone tuntui käynnistyvän tänään ärsyttävän hitaasti, vaikkakaan ei aivan yhtä tuskaisasti kuin työpaikan antiikkirakkine. Koko päivä sähköpostisotaa ja taulukoiden tekemistä, ja lisäksi ATK-tuella oli kuulostanut olevan jonkinlainen jumalakompleksi, ja aivan ylipäänsä kaikki vain oli... Aargh. Hän avasi virallisen office-nutturansa, jotta pystyi repimään hiuksiaan tunnelman vaatimalla tavalla, ja huomasi latvojen olevan täynnä kaksihaaraisia.
Internetin yhdistyminen ja kahvimuki rauhoittivat häntä hivenen, ja hän istuutui selailemaan Finiä sekä suunnittelemaan uusia ficcejä. Pää pursusi ideoita, jotka pitäisi naulita paperille mahdollisimman pian, mutta ensin hän tarvitsi torkut, juuri nyt hän oli liian väsynyt kirjoittamaan yhtään mitään. Hän muisti, että parin haasteen deadline kolkutteli aivan ovella, mikä stressasi suuresti. Kirjoitettavaa oli liikaa, mutta hän ei halunnut vetäytyäkään koska oli saanut niin viihdyttäviä visioita. Olisi vain tehtävä se minkä ennättäisi. Ja moneen jatkoficciinkin olisi kirjoitettava lisää osia, ja osa niistä blokitti ja osaan ei vain tuntunut olevan aikaa, ja... hänen silmänsä takana koko päivän vaimeasti sykkinyt paine alkoi voimistua ja laajeta kivuksi, kun hän ajatteli sitä liikaa, eikä tietokoneen tuijottelu rehellisesti sanottuna auttanut yhtään.
Loistavaa. Migreeni tästä päivästä juuri olikin puuttunut, mutta onneksi sekin puute oli nyt korjattu. Täydellinen torstai.
Hiljaa mielessään kiroillen ja angstaten Pics nappasi migreenilääkkeensä ja asettautui vuoteelle torkkuhuovan alle. Hän ei yrittänyt nukahtaa – sellainen ei toiminut ikinä – vaan päätti suunnitella seuraavaa kohtausta erääseen ficciinsä. Se oli hyvä taktiikka, koska sillä tavalla yleensä joko sai päätään selviteltyä tai vaipui vahingossa uneen.
Hän pohdiskeli mielessään olennaisia asioita kuten sitä, millaisen teeastiaston Sebastian voisi seuraavaksi ostaa kartanoon ja sitä, miten muotoilisi ficin aloituslauseen. Hän vihasi aloituslauseita, ja tunne oli ilmiselvästi molemminpuolinen. Alkuun pääseminen oli kaikkein vaikeinta. Sitten mietteet alkoivat luiskahdella, lyhyitä muistikuvia päivän tapahtumista ja ärsytystä siitä miten pomo ei ollut antanut lomaa aivan haluttuina päivinä, ja lopulta hän nukahti.
Pics heräsi ääneen joka syntyy, kun ruumisarkun kansi liukuu sivuun. Hän oli taas nukkunut järjettömässä asennossa käsi niskansa taakse taittuneena ja hänen ranteeseensa sattui, mutta ainakin pään jyskytys oli vaimentunut siedettävälle tasolle.
Kun Pics oli saanut silmälasit hapuiltua nenälleen, hän näki makuuhuoneen ovenpieleen nojailevan pitkän miehen jolla oli sinertävät hiukset. Silmät hehkuivat hämärässä.
”Huomenta”, Ren toivotti sarkastisesti.
”Sitä samaa”, Pics sanoi ja vilkaisi kelloa. Yhdeksän illalla. Ei mikään ihme, että Ren oli jo hereillä. Päivä oli vain kadonnut jonnekin ilman, että Pics oli saanut tehdyksi yhtä ainutta niistä miljoonasta asiasta, jotka olisi pitänyt tehdä. Hän ei ollut edes tiskannut, eikä juuri halunnut ajatella miltä tiskivuoren kaikkein alimmaiset lautaset mahtoivat näyttää, vaikka kokeellinen biologia olikin lähellä hänen sydäntään. Ehkä keittiössä jonakin päivänä kehittyisi älyllistä elämää.
Loppuillan aikana pitäisi ennättää vaikka mitä, ja mieluiten olisi nukuttavakin ennen kuin aamulla olisi taas lähdettävä töihin. Niin paljon tekemistä, niin vähän aikaa... niin vähän voimia.
”Huout herkullista stressiä”, Ren totesi ja istuutui sängyn laidalle. Kulmahampaat paljastava hymy kertoi, ettei Pics mitenkään pääsisi sängystä seuraavaan pariin tuntiin.
*
Lähempänä puoliyötä Pics oli vihdoin saanut käytyä suihkussa ja toivoi, etteivät naapurit taas valittaisi hänen vuorokausirytmistään. Hän repi hiuksensa selviksi ja kiskoi päälleen poolopaidan, joka peitti siistit puremajäljet hänen kaulassaan. Voipuneesta väsymyksestä huolimatta hänellä oli vaihteeksi hyvä olo, suorastaan euforinen. Juuri nyt mikään ei stressannut.
Ren oli lähtenyt tapaamaan perhettään, ja mitä kaikkea vampyyrit nyt öisin mahtoivatkaan tehdä. Mutta Pics tiesi tämän palaavan ennen auringonnousua nukkumaan.
Aika käydä käsiksi olennaisiin asioihin, kuten kirjoittamiseen ja syömiseen. Hän käynnisti tietokoneensa, lämmitti eilistä avokadopastaa, ja ryhtyi työhön. Eikä hän unohtanut rautatabletteja, koska Ren valittaisi jos hänen hemoglobiininsa laskisi epätyydyttävälle tasolle.
Hän kirjoitti pari sivua juoden samalla kahvia aivan överillä suklaasiirappilorauksella, ja oli yhtä tekstinsä kanssa niin, että sormet vain tanssivat näppäimillä. Lopulta hän juuttui kohtaan, jota joutui pohtimaan, ja huomasi ajatustensa luiskahtelevan Reniin.
Hassua. Hän ei ollut kuvitellut, että enää ikinä seurustelisi miehen kanssa, se oli jo tähän mennessä osoittautunut aina huonoksi ideaksi. Miehet tuntuivat olevan parhaimmillaan fiktiivisinä. Mutta hän ei ollut sitä tyyppiä, joka julisti absoluuttisia totuuksia. ’Never say never’ oli taas kerran osoittautunut päteväksi sanonnaksi.
Hän ja Ren vain toimivat tavalla, jota yhdeksänkymmentäyhdeksän prosenttia ihmisistä ei ikinä ymmärtäisi. He eivät ehtineet vuorokauden aikana nähdä toisiaan liikaa, joten hän sai tarpeeksi yksityisyyttä. Ren ei ikinä valittanut hänen vuorokausirytmistään, eikä hän valittanut ruumisarkusta olohuoneessa eikä lepakoista lemmikkeinä. Kumpikin noudatti tärkeimpiä kirjoittamattomia sääntöjä – Ren ei tullut kirjoittamisen tielle, ja Pics pidättäytyi kommentoimasta Karinin erittäin hekumallista rintavarustusta vaikka salaa miettikin mahdollisuuksiaan vietellä Renin pikkusisko, jos joskus eroaisi Renistä.
Tärkeintä oli kuitenkin stressi. Ren rakasti stressaantuneiden ihmisten verta, ja Pics oli jatkuvan stressinlievityksen tarpeessa. Ren oli osoittautunut siinä puuhassa paremmaksi kuin stressipallo, ja jonkin aikaa Pics osasi olla huolehtimatta mistään turhasta.
Mutta mitä sitten tapahtuisi, jos Ren joskus onnistuisi imemään hänestä kaiken stressin ja hän lakkaisi olemasta kiinnostava? Hän ei halunnut luopua tästä kummallisesta mutta tyydyttävästä järjestelystä...
Miksi Ren muka näkisi hänessä mitään muuta? Kieltämättä hänellä oli ihmiseksi sairaahko huumorintaju, ja Ren piti hänen ironiaansa yhtä huvittavana kuin hän itse, mutta ei se täysin tavaton piirre kuitenkaan ollut. Maailmaan mahtui muitakin yhtä paatuneita kyynikoita.
Hyvä luoja, jos Pics ei enää osaisi stressata tarpeeksi. Ren karkaisi heti jonkun muun matkaan, jonkun joka oli juuri saanut potkut, tai ehkä mies iskisi jonkun tenttiviikon näännyttämän opiskelijan. Vaihtoehtoja oli niin paljon.
Toisaalta, kun Picsistä puhuttiin, stressi vaikutti olevan ehtymätön luonnonvara. Nyt hän stressasi stressaamisesta. Hän tyrskähti itselleen ironisesti ja yritti keskittyä kirjoittamiseen ennen kuin hänen stressipallonsa palaisi kotiin aamiaiselle.