Viimeisenä rannalla [S, Ficlet, Teddy Lupin]

[onkonälkä]

Nimi: Viimeisenä rannalla
Kirjoittaja: Onkonälkä
Päähenkilöt: Teddy Lupin
Genre: Drama
Ikäraja: S
Haasteet: Kerää kaikki hahmot (Teddy), Vuodenaikahaaste




Vaaleansiniset aallot iskivät valkoiseen hiekkaan värjäten sen astetta tummemmaksi. Valkoiset meriveden siloittamat pikkukivet liikkuivat aaltojen mukana ja pienet pyörteet kutittelivat vuoden vanhan Teddy Lupinin jalkapohjia. Andromeda Tonks, pienen pojan isoäiti ja huoltaja keräsi vaaleita simpukankuoria kauempana, kuitenkin tarkkaillen poikaa, ettei tämä vahingossa päätyisi veteen. Taivas alkoi pikkuhiljaa värjäytyä jo vaaleanpunaiseksi, mutta ilma oli yhä lämmin. Rantavedessä istuvan pojan hiukset muuttivat väriä taivaan myötä, ei auringonlaskun tyypillisellä tavalla antaa hiuksille hento sävy, vaan vaaleansinisesta vaaleanpunaiseksi, sitten violetiksi, pojan äidiltään perimän ominaisuuden ansiosta.
"Tiedätkö, Teddy, sinun äitisi rakasti tätä paikkaa lapsena", taaperon viereen istunut nainen sanoi rauhallisesti ja hymyili muistolleen.

Kaksikon taustalla, hiekalla kauempana rantavedestä seisoi kaksi hyvin haaleaa hahmoa, kaunista muistoa. Miehen viitassa ei ollut ainuttakaan reikää, eikä kasvoja koristanut niihin tämän yhä eläessä uurtunut arpi. Naisen hiukset olivat yhtä kirkkaat, kuin tämän parhaina päivinään, ja silmissä loisti ilo ja ylpeys. Remus ja Nymphadora Lupin, pikkuisen pojan vanhemmat, katselivat poikaansa hymy kasvoillaan, ja naisen silmäkulmassa kimalteli kyynel. Vaikka he eivät koskaan saaneet kasvattaa poikaansa, kävivät he silti usein katselemassa tätä. Ei kosketusta, ei sanoja, ei kontaktia. Mutta silti niin tärkeää.
Nainen otti muutaman haparoivan askelen lapsensa suuntaan. Rohkaistui, ja otti muutaman lisää, kunnes oli aivan pojan takana. Ja laski kätensä tämän päälaelle, silittäen vaaleanviolettia hiustupsua, silti tietäen ettei poika koskaan saisi tietää äidin olevan läsnä.

"Ätti?" Teddy sanoi kysyvästi aivan ensimmäisen oikean sanansa.
"Niin juuri, Teddy, sinun äitisi", Andromeda vastasi yllättyneellä hymyllä ja nosti pojan syliinsä.

Ja lapsen äiti tukahdutti kyynelen hymyyn.

[Subbe93]

Voi ihana, tuli ihan kyyneleet silmäkulmiin tätä lukiessa <3 Tässä pienessä liikutuksen tilassa en osaa sanoa tästä mitään muuta kuin kaunis, ihana ja liikuttava teksti <3 Täydellinen <3

Kiitos!

[skylar]

Hmm. Aika erikoinen teksti.

Tavallaan en pidä ideasta, että tapaaminen on noin helppoa... pidän kuoleman lopullisuudesta ja tragediasta, jonka se aiheuttaa eloonjääneille. Sekä arvoituksellisuudesta. Potterissa on kaksi vaihtoehtoa: joko lopullinen poissaolo (miinus muotokuvat) tai koko ikuisuuden kestävä kituutus aaveena. Tämä tuntui menevän vähän sitä vasten, aivan kuin se kuoleman varjelus kivi olisi taas ollut käytössä!

[Ales]

Iltaa!

Ai vitsi tää oli ihana ♥ Rakastin tähän tekstiin heti vaikka olikin vain shotti. Ennen tekstiä oleva kuva enteili jo hyvää lukukokemusta (+kirjoittajana sä), enkä todellakaan pettynyt!

Täs oli tosi kiva idea. Teddy on ihana hahmo ja lukisin hänestä mieluusti paljon enemmän, mitä tällä hetkellä tulee luettua. Itse en ole ainakaan kauhean usein ficceihin törmännyt, joissa päähenkilönä on Teddy, mutta sellaisiin kyllä olen, jossa hän on pienemmässä osassa.

Tässä oli koko ajan messissä semmonen rauhallinen tunnelma ja tykkäsin siitä paljon. Eritoten nuo kuvailut merestä ja taivaasta yms toivat rauhan tuntua tekstiin. Mäkin haluun rannalle :c
Ja oi vitsi toi loppu, kun Remus ja Tonks olivat siellä!  Toisin kuin Skylar, minä pidin tuosta ajatuksesta, että he olivat/ovat (aina) läsnä. Se oli jotenkin tosi kaunis ajatus.

Pidin tästä kyllä mielettömästi, hieno illanpiristys / iltasatu !
Kiitokset,
-A

[onkonälkä]

Kiitos kaikille kommenteista Itse ajattelin tämän niin, että kuolleet ovat kyllä läsnä, mutta ilman haamuja sun muita, eivät elävät heitä nää. Miten muutenkaan Potterit olisivat niin tietoisia siitä, mitä Harrylle kuuluu, jos ei kyseessä ole suurehko plothole Kuten tekstissäkin sanoin, ei kosketusta, ei sanoja, ei kontaktia. Juurikin tragedia eloonjääneille.
Teddy on ihana, itse pidän juurikin lapsi-Teddystä, en niinkään 3rd gen. teini-Teddystä Tylypahkan aikoina.
Kamalan suuret kiitokset vielä Subbe93, skylar ja Ales <3

[Cassiopeia]

Ihana tarina! Luin tän mun neljä vuotiaalle siskolle iltasaduks ja se totes: "Onks toi sen J. K. Kukalieneekään kirjottama?" söpöä.  Mut joo. Tää oli hyvin kirjotettu ja ihana ajatus, että kuolleet on koko ajan läsnä, vaikkei niitä nää tai tunne. Ja toi kuva tossa oalussa oli ihana. Se jotenkin kuvas sitä tunnelmaa.

En havainnu mitään kirjotusvirheitä ja teksti oli sujuvaa. Ton vois uskoo sillai oikeesti tapahruneeks. Kuvailukin oli kaunista. Tykkäsin tästä.

Tota lukiessa tuli sellane haikee fiilis. Luin tän kyynel silmäkulmassa. Kaunis teksti. Ihanasti kuvailtu. Oon niin liikuttunu.

Luin tän kaks kertaa. Ekalla kerralla luin tän läpi ja itkin, koska tä oli niin liikuttavanu. Tokakerralla asetuin tän sillei, et asetuin teddyn aseman. Se sai mut itkee entistä enemmän. Surullinen teksti, mut samaa aikaan jotenkii niin... kaunis... Kiitos tästä tekstistä. Tykkään lukea tätä nuoremmille sisaruksilleni. Ne kinuaa lukemaan koko ajan uudestaan ja uudestaan. Nekin tykkää...

[onkonälkä]

Oi, hurjan iso kiitos Cassiopeia! Kiva kuulla, että tykkäät, ja että sisaruksesikin tykkäävät