Kirjoittaja: Orangeria.
Ikäraja: S
Genre: ?
~*~
Tälläinen lyhyt tarina tältä erää. Olen haltioissani kuinka paljon tyhjiä kohtia jätin ihmeteltäväksi, mutta mitä olisi tarina ilman mietittävää.
~*~
"Tiedätkö onko laatikossa oleva kissa elossa vai kuollut? Avaamalla laatikon saat sen selville, mutta siihen saakka kissa on elossa ja kuollut. Kaksi aivan päinvastaista vastausta elää harmionassa siihen saakka kunnes avaat laatikon ja paljastat sen sisällön." - Virgilia
Juhannus, yötön päivä, loputon kesä. Valkoinen juhannusruusu kukki Repolan hautausmaalla samalla kun juhannuspäivän auringonpaiste vajosi koivujen taakse. Hautausmaa oli melkein autio. Melkein. Ainoastaan eräs nuori mies oli paikalla laskemassa ruusun haudalle. Hän oli totaalisesti mennyt sekaisin päivämääristä ja päivistä itsestään, ettei hän huomannut kuinka nopeasti aika oli vierähtänyt. 'Outoa', hän tuskaili mielessään samalla kun katsoi hautakiveä. Kuin tuijottaminen voisi tuoda mullan alla makaavan tytön takaisin.
Miehellä oli oranssi t-paita päällä ja mukavat farkut jalassa. Hänellä oli vaalea, piikikäs kuotalo, josta hän ei jaksanut koskaan huolehtia. Hän oli monin tavoin perinteikkään suomalaisen Heikin näköinen jopa kirkkaan sinisiä silmiä myöten. Hän katsoi hetken hautakiven edessä olevaa kukkaistutusta ja päätti hakea lähimmästä sangosta vettä kituville kasveille. Yleensä henkilökunta huolehti kasveista hyvin, mutta näköjään kova tuuli ja lämmin keli olivat kuivattaneet vaatimattomat istutukset kuoleman partaalle. Hän otti sinisen sangon vierestä kastelukannun ja nakkasi siihen niin paljon vettä, että kukat eivät kärsisi janosta ainakaan viikkoon. Hän palasi hautakivelle ja kittasi suurimman osan sisällöstä kukille ja antoi vielä muutaman kulauksen lähihautakivien istutuksille.
Kun hän kääntyi takaisin hautakivelle, hän huomasi erään toisen henkilön seisovan sen edessä. Nuori nainen, tuskin enenpää kuin 25-vuotias, katsoi hautaa miettelijäänä. Hänen vaalean ruskeat hiukset valahtivat hänen kasvoilleen verhoiksi samalla kun viaton tuuli veti niitä sivummalle antaen miehelle hyvän kuvan naisen kasvoista.
”Hän on siskosi,” nainen sanoi ja mies katsoi naista kuin häntä olisi isketty halolla.
”...Niin...” hän vastasi vaitonaisena katsoen naista kuin ufoa.
”Hän kuoli liian nuorena. Kuoliko hän onnettomuudessa?” Nainen kysyi vilpittömästi, vaikka miehen korviin se kuulosti liikaa turhalta utelulta. Mies ei tiennyt miksi, mutta jotenkin hänestä tuntui, että nainen tiesi jo liikaa miehen siskosta, vaikka kyse saattoi olla pelkästään sattumasta. ”Rekka ajo päälle. Ei ollu mitään tehtävissä,” mies mutisi vastaukseksi. Hän katsoi naista päästä varpaisiin ja tutki tämän outoa olemusta. Mies oli vieressä koko ajan, mutta ei kuullut kun nainen tuli hänen viereensä.
”Tunsitko hänet?” mies kysyi lämpimikseen, vaikka hellepäivän jatkoksi ei lämmittelyjä tarvittu sanan kirjaimellisessa merkityksessä.
”En, mutta hän muistuttaa sua todella paljon,” nainen sanoi ja katsoi vihreillä silmillään miestä. Mies yritti nielaista ääneti, mutta vahingossa päästi äänen minkä hän tiesi naisen kuulleen. Hän ei ymmärtänyt naisen puheita, mutta jokin hänessä kiehtoi niin paljon, että hän ei halunnut poiskaan kävellä.
”Sä kuitenkin tiedät miltä hän näytti,” mies sanoi ja nainen kumartui katsomaan istutuksia lähemmin. ”Tiedän monen haudatun ulkonäön.” ”Teetkö sä töitä täällä?” mies kysyi ja samalla sai naiselta kiusoittelevan, mutta samalla välttävän katseen. ”Tavallaan. En kyllä tätä halunnut, mutta minkäs teet kun tilanne muuttuu. Nyt vain olen täällä ja odottelen.”
”Odotaks jotakuta?”
”Joo. Oon odottanut jonkin aikaa.”
”Onks se myöhässä?”
”Tavallaan tai mä olen ajoissa.”
Mies katsoi naista hetken ajan. ”Haluaks et pidän seuraa?” mies kysyi kohteliaasti. Nainen oli omalla tavalla kovin kaunis ja eihän hänellä mitään parempaakaan tekemistä ollutkaan muuta kuin palata takaisin asuntolaan katsomaan kännääviä opiskelijoita. ”Kunhan siitä ei oo haitaksi” nainen hymyili. Mies räpytti silmiään hetken kunnes äkkäsi lähellä olevan penkin. ”Istutaanks alas?” mies kysyi ja osoitti peukalollaan penkkiä. Nainen vain hymyili hänelle ja tuli hänen kanssaan istumaan. Hän ei edes vaivautunut viemään kastelukannua takaisin paikalleensa sillä hän katsoi keskustelutilausuuden olevan paljon ainutlaatuisempi hetki.
”Mä en oo nähny sua täällä aikasemmin,” nainen tokaisi ja katsoi miestä kuin kiinnostavaa elokuvaa. Mies vältteli katsetta hetken, mutta kääntyi kuitenkin katsomaan takaisin hänen vihreisiin silmiinsä. Hän hymyili hermostuneesti ja perhosia lensi hänen vatsassaan tai ainakin hänestä tuntui, että perhosten sijaan hänen vatsassaan lensi japanin jättiläismehiläisiä.
”Olisi pitänyt käydä jo aikoja sitte, mutta en vain pystynyt.”
”Mikset?”
”Sitä tavallista opiskelijan kiirettä. Kauhea hätä saada opinnot hoidettua ja saada työpaikka vielä ku kerkee.”
”Mitä opiskelet kun sulla on noin kova kiire?”
”Matikkaa. Muuta en osaakaan.”
”Osaat varmasti. Kaikki osaa.”
”Niin kait...” mies mutisi vastaukseksi. Kunnes käänsi keskustelun toiseen suuntaan. ”Mitä sä teet tän työn lisäksi?” Nainen käänsi katseensa muualle välttelevästi.
”En oikeastaan tee mitään muuta,” hän sanoi vähätellen.
”Kyllä sä jotain muutaki teet.”
”Noh... osasin ainakin joskus laulaa kauniisti, mutta en enää.”
”Mikset?” Mies kysyi ja huomasi ahdistavasta tunnelmasta, että hän tökki aihetta, jota ei sopinut sorkkia pintaa syvemmälle. Nainen ei vastannut, ei sanallakaan.
”Sun poikaystävä on varsinainen idiootti kun pistää sut odottamaan,” mies sanoi hieman vitsikkäästi koittaen myös hiukan tunnustella maaperää. ”Sori. Ei ole miestä,” nainen virnisti, vaikka tämän katse oli edelleen synkkä ja jotenkin masentava. ”Miten on mahdollista, että sun kaltainen nainen on jäänyt ilman?” mies vitsaili ja sai naisen hihittämään hieman. ”Parempi ku tiedä. Miehet ei vaan ole mua varten,” nainen nauroi, mutta nyt mies huomasi selkeästi, että jokin synkkä ajatus leijui noiden vihreiden silmien takana.
”Kiitos muuten kun jaksat odottaa mun kanssa,” nainen sanoi ja katsoi hiipuvaa aurinkoa surullisesti.
”Mitäs pienistä...”
”Ei. Moni on vaan lähtenyt. Kenelläkään ei ole aikaa jäädä juttelemaan tai edes huomioimaan mua.”
”Ihmisillä on nykyään niin kova kiire...”
”Niin kova kiire, että unohtavat sen mikä on mennyttä ja se mikä on kaikista tärkeintä.”
”Sekin on totta.”
”Verellä kaikki maksettu, mutta mitä ollaan saatu? Rauha ihmisille, jotka ovat unohtaneet kaiken?” Nainen sanoi katkerasti ja mies katsoi tätä entistä oudommin, mutta ei tohtinut keskeyttää häntä.
”Kaikki oli jo ohi sillä hetkellä kun he tulivat tänne. Miksi yrittää selvitä vainolta ja teloittajalta kun vapaus ja rauha tarkoittaa hiljaista … tuskaista … kuolemaa?”
”Mitä hit-?” hän oli sanomassa mutta nainen kääntyi nopeasti miehen puolelle katsoen melkein mielipuolisesti miestä kunnes naisen ilme rentoutui ja hän hymyili taas söpösti. ”anteeksi kun jouduit kuulemaan tuon. Olen ollut vain niin kauan yksin...” nainen sanoi ja mies kääntyi katsomaan kelloansa ja huomasi kellon olevan jo paljon. ”Mitä jos mä jatkan matkaani. Mä uskon, että sun odotus päättyy kohta,” mies sanoi ja nousi penkiltä ylös. Naisen hymy ei hyytynyt ja mies tunsi naisen katseen takaraivossaan kun hän nousi ylös viemään kannua pois. Hän laski sen telineeseen ja kääntyi naiseen kohti, mutta ei oikein ymmärtänyt näkemäänsä.
Penkki oli autio.
Koko alue oli autio.
Oli kuin naista ei olisi ollut olemassakaan.
