Nimi: Pieni merenneito ja sen pelastaja
Kirjoittaja: Siiderii
Beta: Tattii vilkaisi vähän, kiitos siitä c:
Fandom: Muumit
Genre: fluff
Ikäraja: Sallittu
Paritus: Nuuskamuikkunen/Aliisa
A/N: hahmoja en omista vaan sössin niiden kanssa nyt vähän… hetkessä syntynyt teksti, en tiedä yhtään mitä on, mutta itse tykkäsin c: oikeinkirjotuksesta en takaa mitään ja virheitä varmasti tulviikin paljon, betaiseni antoi lähinnä sisällöllistä palautetta, josta olen erittäin kiitollinen
Pieni merenneito ja sen pelastajaKatselin kaloja allani. Värikkäitä ja tummankiiluvia, pikkuruisia sulavaliikkeisiä ja suuria hieman hitaampia. Ne uivat iloisesti omia kaartelevia reittejään kirkkaassa ja kimmeltävässä vedessä. Se tuntui rauhoittavan mieltäni. Vietinkin usein iltapäivät merellä, katsellen sen kaloja.
Huomasin pienen meriahvenen. Se kaarteli ympyrää koralliriutan yläpuolella. Sen suomut välkehtivät vihertävän hopeista kimallusta. Sen evät liikkuivat sulavasti viileässä vedessä työntäen kalaa eteenpäin. Olento teki täyskäännöksen ja lähti uimaan hieman nopeammin toiseen suuntaan. Astelin ripeästi sen perään. Se etsi jotain. Hapuili suuntaa ja yritti aistia haluamansa. Oikealle, vahvasti vasemmalle, hieman eteenpäin ja taas oikealle. Viimein se löysi etsimänsä. Pienen madon lähempänä pintaa. Pikkuinen ahven näykkäisi sitä hieman, selvästi mielissään löydöstään. Sitten se haukkasi isomman palan, mutta jokin veti sen vedestä. Onki.
Katsoin hymyillen ylös ongen pitäjään.
"Se on hyvin kaunis kala, päästäisitkö sen menemään?" Tummatukkainen poika katsahti minuun takaisin. Hänen pähkinänruskeat lempeät silmänsä kohtasivat minun omani. Hän hymyili.
"Sinun mielestäsi jokainen kala on kaunis ja viaton" hän sanoi irrottaessaan koukkua kalan suusta. Ilman näkemistäkin kuulin hymyn ja iloisuuden hänen äänessään. Kalan silmät kimmelsivät kauhua ja surua. Se ymmärsi virheensä. Pystyin kuvitella sen ajattelevan äitiään ja tämän sanoja 'muista sitten varoa onkia, lapsikulta, äläkä mene liian lähelle veneitä'. Tiesin sen ymmärtävän nyt.
"Niin onkin, mutta tämä on erityinen" hymyilin vaimeasti kalaa kohden. Poika laski kalan lähelle veden pintaa, piti siitä molemmin käsin kiinni, ja laski veteen. Hän piti vielä hetken kiinni, mutta heti hänen otteensa hellitessä kala sujahti pakoon, turvaan. Se kala oli kuin minä. Pieni ja pelokas, ja se kuului mereen.
"Oletko kävellyt tarpeeksi?" Nuuskamuikkunen kysyi. Hän ojensi kättään kysyvästi minuun päin hymyillen lempeästi.
Hän ei ikinä paheksunut minua tai tarvettani tulla tänne tyhjentämään mieleni kalojen avulla. Huomasin usein, kuinka hän katseli minua kävellessäni vetten päällä. Kerran kun kysyin, hän sanoi sen kiehtovan häntä, ja että hänen mielestään olin kuin merenneito. Sitten hän punastui vahvasti ja käänsi katseensa ongen kohoon. Minäkin tein niin.
Tartuin hänen siroon käteensä ja astuin veneeseen istumaan hänen eteensä. En päästänyt hänen kädestään, eikä hänkään liiemmin yrittänyt. Katselin hänen piirteitään. Vihreää hattua, jota hän piti aina päässään, ja keltaista sulkaa, joka hatussa oli. Silmiä, jotka vihreän hatun ja tummanruskean, tuuhean, sekaisen hiuspehkon alta erottuivat. Mietin niiden ystävällisyyttä, lämpöä, tietynlaista salaperäisyyttä, jota en koskaan ymmärtänyt.
Pidin hänestä. Hän ymmärsi minua. Jotenkin. Noidan lapsenlasta ja tulevaa noitaa on varmaan hyvin vaikea ymmärtää, ainakin minusta. Olin niin erilainen. Opettelin loitsuja ja kävelin vetten päällä ja liihottelin luudallani. Olin erilainen mutta silti niin tavallinen. Aivan kuin se pieni meriahven. Katsahdin taas veteen, mutta kalaa ei näkynyt. Toivoin sille mielessäni kaikkea hyvää ja keskityin taas Nuuskamuikkuseen.
Huomaamattani puristin hänen kättään kovemmin. Havahduin, kun hän puristi takaisin ja vilkaisi minuun ujosti sivusilmällään. Punastuin ja käänsin katseeni muualle. Tunsin sydämeni hakkaavan ja perhosten lepattavan vatsassani. Nuuskamuikkunen nosti taas uuden kalan merestä. Katsahdin sankoa, jossa hän kalat piti. Se oli melkein täysi.
"Nuuskamuikkunen?" Kysyin varovasti.
"Aliisa?" Hän sanoi ja laski kalan sankoon.
"Mennäänkö jo kotiin?"
"Haluatko jo?"
"Haluan" sanoin ja pyyhkäisin oranssit hiukset kasvoiltani. Nuuskamuikkunen päästi irti kädestäni, asetti ongen veneen pohjaan ja tarttui airoihin.
Hengitin syvään meren tuoksua, raikasta, viileää ilmaa. Suljin silmäni ja hyräilin hiljaa. Nuuskamuikkunen souti meidät rantaan. Hän auttoi minut varovasti kuivalle maalle. Aloin olla väsynyt niin paljosta noitumisesta, mutta olin iloinen. Rakastin näitä hetkiä, jotka sain jakaa Nuuskamuikkusen kanssa. Tunsin oloni turvalliseksi.
Nostin täyden sangon maasta. Nuuskamuikkunen asetti ongen olalleen.
"Anna minä kannan."
"Kyllä minä tämän saan" virnistin hänelle ja lähdimme kävelemään polkua kohti.
Nuuskamuikkunen tarttui minua hellästi vapaasta kädestäni. Tunsin, kuinka lisää perhosia lenteli joka suuntaan vatsassani. Katsahdin hieman hätääntyneenä poikaan, mutta kun näin hänen katseensa tyyneyden ja varmuuden, rauhoituin hieman. Keskityin sangon kantamiseen ja siihen, etten läikyttäisi kalojen vettä.
Mutta ajatuksissani olin nyt varma. Minä olin kuin se kala, ja Nuuskamuikkunen oli kuin minä kalalle, pelastaja. Olin pieni rikkinäinen merenneito, ja Nuuskamuikkunen oli pelastajani. Hän auttoi minua hengittämään kuivalla maalla, vaikka kuuluin mereen. Hän piti ajatukseni järkevinä, kun en itse voinut. Hän oli se, jonka kanssa halusin olla elämäni loppuun asti, viimeiseen hengenvetoon saakka.
Hän oli minun pelastajani.
