Kirjoittaja Aihe: Tositarina kuolemasta (K-11) | satiiri  (Luettu 1644 kertaa)

Elyse

  • tarinatohtori
  • ***
  • Viestejä: 92
  • Kysymys on viisauden alku.
Tositarina kuolemasta (K-11) | satiiri
« : 24.07.2014 15:57:09 »
Kirjoittaja: Elyse
Ikäraja: K-11
Genre: omaelämänkerrallinen satiiri
Yhteenveto: Suuri hetki pienen ihmisen elämästä.

A/N: Kirjoitin hetken inspiraatiosta tämän lapsuuden tapahtumistani kevyellä pohjaironialla, koska koin, että se oli tallentamisen arvoinen. Elämääni tuppautuu idealistina välillä niitä hetkiä, jotka kaipaavat tahallisen suurta kerrontaa. Tunnustelen tässä samalla, mihin suuntaan kirjoittajantaitoni ovat lähteneet minua viemään. Otan enemmän kuin mielelläni kommentteja vastaan.


Tositarina kuolemasta



Tässä se nyt on, kuolema.

Olen antautumassa ihmiskunnan peloista vahvimmalle. Olen valmistellut itseäni kestämään suuria tragedioita elämäni kolme edellistä vuotta. Syy ei päde siinä, että kuolemanuhka olisi realisoitunut vasta tuolloin, koska se on ollut olemassa, aina. Olen kuusivuotias, korkeintaan seitsemän. Noin kolme vuotta sitten aloin ilmeisesti käsittää, mitä on kuolema. En muista, millaista oli olla vaipoissa, mutta muistan vanhempieni varoitukset, syyttävät katseet, kun on ollut tekemäisillään jotain niin vahvaa, että minut ravistellaan itkun partaalle: "Olisit voinut vaikka kuolla!"

Mutta tässä minä olen, sisäinen monologi kumppaninani. En näe mustiin pukeutunutta hahmoa vierelläni, jonka muut yleensä luovat mieliinsä, kun poistuminen on lähellä. Tuijotan peilikuvaani katseeltani peloissani, silmästä silmään. Näen vain itseni, arkisessa asussa. Sotkuiset kiharat laskeutuvat harteille ja minä näen vain kalpeaksi sävyttyvät kasvot ja elämän uhmaa yleensä kiiluneet silmäni.

Niin nuori. Niin urhea, totean itselleni.

Sekuntit kuluvat hitaasti, kun odotan äkillisen kivun valtaavan keuhkot, henkitorven ja kurkkuni. Nielu tuntuu karhealta. Miksei se jo tapahdu?

"Äiti! Isä!" olen huutanut vain minuutteja aiemmin. Olin pian tajunnut, että olen yksin. Totuus tunkeutuu tajuntaani epämiellyttävästi, pakottaen. Hetken paniikissa juoksen portaat keittiöstä alakertaan, ovesta suoraa vasemmalle. Sieltä löydän kokovartalopeilin, josta saatan tarkastella koko olemustani. Minä kuolen pian!

Muutamaa hetkistä aikaisemmin olin tehnyt asioista arkisinta: Täyttänyt vatsaani, tänään ruodoista perkaamattomalla silakalla lisukkeineen. Epärunollista lusikan toistuvaa siirtämistä suuhun enemmän tai vähemmän ahnaasti, sitä se oli. Edellispäivän ruoanjäänteet.

Toisena hetkenä metalli jo kilahti keramiikkaa vasten. Olin noussut järkyttyneenä seisomaan pidellen kurkkuani. Tunsin, kuinka lihakset nykivät ruotoa sussani auttamattomasti juuri sinne, minne sen ei olisi saanut. Vuosien paatos kaikui korvissani: "Siihen voi kuolla, siihen voi tukehtua. Heimlichin ote! Heimlichin ote! Sairaala!" Mutta olen yksin ja tiedän olevani vielä ymmärtämätön ja pieni.

Toista luokkaa on pienen pääni suuri antautuminen. Revahdan nyt peilin edessä epätoivoisesti polvilleni ja julistan olevani valmis uhraamaan vesaksi jääneen elämäni varren. Olisi parempi olla taistelematta ja löytää jonkinlainen viimehetken rauha. En turvaudu jumaliin, enkä ajattele taivasta. Väistämättömän olisi vain tapahduttava, alistuttava hallinan tunteen ulkopuolelle. Astua kaaokseen, kun mieli irtaantuu ruumista. Mihin ajatukset sitten pannaan?

Tunnen itseni hetkeksi tasa-arvoiseksi suurissa taisteluissa uhrautuneiden sotureiden rinnalla. Monet heistä ovat joutuneet olemaan tietoisia kuolinhetkestään raajat irrallaan, verilammikossa kelluen.



Tulen äkisti tietoiseksi jostakin. Tulen tietoiseksi ajasta.

Minuun ei satu ja olen elossa. Olen elossa! Olen elossa, totta tosiaan. Sairaalasarjassa jotain olisi jo tapahtunut: sydänkohtaus, aivoinfarkti, tukehtuminen, tuskanhuuto, stetoskooppi --joten niin sen täytyi olla, en minä kuolekaan. Suljen hetkeksi silmäni ja avaan ne uudestan. Tuijotan edelleen silmiäni, joihin alkaa levitä voitonriemu, riemastunut hymy.

Olen lapsi taas ja elossa. Vain hetkessä alan unohtaa ja vaipua ymmärtämättömyyteen äskeisistä tapahtumista, sillä lapsen mielessä niitä ei koskaan tapahtunut. En voinut kokea kuolevani, koska minä en kuollut. Sen sijaan elän! Eläköön elämä!

Näin helposti suuri elämän ja kuoleman taistelu vaipuu unholaan, ja saapa tuo ajattelemaan: Kuinka monta urheuden hetkeä historia on peittänyt pysyvästi alleen?

« Viimeksi muokattu: 10.05.2015 15:21:23 kirjoittanut Pyry »

Pantouflée

  • manööveri
  • ***
  • Viestejä: 4
Vs: Tositarina kuolemasta (K-13) | satiiri
« Vastaus #1 : 25.07.2014 01:46:24 »
Hei siellä! ^^

Jotenkin tosi kiva teksti parin lukukerran jälkeen. Ensimmäisellä lukukerralla skippasin author's noten sekä otsikon satiiri-merkinnän ja kuvittelin aloituslauseen luettuani tämän kertovan jostakin eeppisestä lopputaistelusta, jossa tarinan sankari kohtaa verivihollisensa, mutta ei. :'D Tai siis tavallaan kyllä, jos haluaa ajatella kuoleman olevan ihmisen pahin vihollinen ja sitähän se tavallaan onkin, koska sitä vastaan taistelee, tai sitä juoksee karkuun koko elämänsä. Huoh... Filosofista. :D

Mutta asiaan, eli siihen, että tästä tekstistä pitää tosiaan löytää mainitsemasi "pohjaironia" tai muuten muuten löytää itsensä kalanruotokohdassa tuijottamasta ruutua suu auki ja on vaan että häh, kuten minä. Toinen ajatus, millä kuvaat teksiäsi todella hyvin, on tuo, että se on hetki, joka kaipaa suurta kerrontaa. Sitä tämä nimenomaan on ja se toimii, jos lukija sen tajuaa!

Kielesi on melko sujuvaa ja tekstin joukosta löytyy mielenkiintoisia ja omaperäisiä ajatuksia ja lausemuotoja kuten esimerkiksi tämä:

Lainaus
Epärunollista lusikan toistuvaa siirtämistä suuhun enemmän tai vähemmän ahnaasti

Tulkitsen kerrontaa niin, että kuoleman vaarassa pienikin lapsi tulisi enemmän tietoiseksi omasta itsestään ja maailmasta ja olisi ns. älykkäämpi, ja mielestäni se on hieno ajatus. Tuo, että päähenkilö tuntee itsensä tasa-arvoiseksi sotilaiden rinnalla on hauska yksityiskohta tekstissä samoin kuin se, ettei päähenkilö näe vierellään tummiin pukeutunutta viikatemiestä, tai kuolemaenkeliä, mikä taas olisi vienyt tarinaa täysin eri suuntaan tästä ironisesta realismista.

Ainoa miinus, että otsikko ei mielestäni kuvaa tekstiä kauheasti ja tekstin luettuani olisin kaivannut siihen jotakin nasevampaa. Mutta lopetus toimii ja saa tällaisen pienen hetken yksittäisen ihmisen elämässä ydistymään johonkin suurempaan kokonaisuuteen. Mikäli minulta kysytään, kirjoittajantaitosi ovat viemässä sinua oikein positiiviseen suuntaan, sillä luulen ettei sellainen ihminen, jolla ei pysy kynä käsissä lainkaan, olisi saanut näin simppelistä hetkestä näin... miten nyt sanoisin :D ... kunnianhimoista ja suurta tekstiä!

Mutta siis tykkäsin! ^^ Kiitoksia

"It's funny. All you have to do is say something nobody understands and they'll do practically anything you want them to."

Luukuningatar

  • Vieras
Vs: Tositarina kuolemasta (K-13) | satiiri
« Vastaus #2 : 25.07.2014 01:58:02 »
Kaunista.
Tekstin kuvailu oli sulokasta, kieroa jopa. Sen kauneus salpaa hengityksen.
Nuo ajatukset olivat jotain juuri sellaista, mitä voisi yksin kuolevalta odottaa. Herkkää, mutta synkkää. Pystyin kuvittelemaan mielessäni sen, kuinka pieni tyttö kulkee pimeässä kohti valoa, muttei saavuta sitä ja tenpautuu takaisin maailmaan.

Teksti oli sulavaa ja hyvin kirjoitettua, kiitos!