Päähenkilö: Remus Lupin
Genre: Angst, deathfic
Ikäraja: S
Summary: James, Lily, Sirius ja Peter. He olivat ihmisiä, joita Remus oli rakastanut, ihmisiä, jotka olivat rakastaneet häntä. Ystäviä, jotka olivat olleet hänen luonaan ja hänen tukenaan juuri silloin kun hän oli heitä kaivannut. He olivat olleet Remuksen tukipilarit, jotka olivat pitäneet hänet pystyssä, kiinni elämässä.A/N: Spurttiraapale III, sana: Aamu
Velhojen perhepotretti 3.0, Lupinin perhe, Remus
4. Viimeinen taisteluAamuauringon ensisäteet alkoivat vallata maailmaa, työnsivät yötä syrjään saadakseen hetken olla valloillaan ennen kuin se kasvaisi päiväksi ja vanhenisi jälleen kerran illaksi ennen yön tuloa. Aurinko oli innokas ja hieman kärsimätön, varsinkin tänä aamuna. Uusi rauhan aika oli koittanut, Voldemort oli poissa, ihmiset juhlivat ympäri maailmaa, ja aurinko halusi liittyä heidän onneensa.
Silti erään talon keittiön pöydän ääressä istui mies, joka ei juhlinut eikä edes näyttänyt iloiselta. Mies vain istui kasvot käsiinsä painettuina eikä liikahtanutkaan. Ei edes silloin, kun aamuauringon säde sai venytettyä itsensä ikkunasta sisään yrittäen saada miehen edes hitusen piristymään.
Tänä aamuna Remus Lupinia ei tuntunut piristävän mikään. Aamulla saapunut kirje ja Päivän Profeetta olivat saaneet hänen maailmansa romahtamaan kertaheitolla. Menetyksen tunne painoi paljon enemmän kuin ilo pahuuden kukistumisesta.
James, Lily, Sirius ja Peter. He olivat ihmisiä, joita Remus oli rakastanut, ihmisiä, jotka olivat rakastaneet häntä. Ystäviä, jotka olivat olleet hänen luonaan ja hänen tukenaan juuri silloin kun hän oli heitä kaivannut. He olivat olleet Remuksen tukipilarit, jotka olivat pitäneet hänet pystyssä, kiinni elämässä.
Sitten kaikki oli romahtanut. James oli kuollut, Lily oli kuollut. Peter oli kuollut ja Sirius oli paljastunut petturiksi, murhaajaksi. Kaikki oli viety häneltä yhdessä hetkessä. Ilo ja onni olivat valuneet hiekan tavoin hänen sormiensa lomitse olemattomiin, eikä jäljelle ollut jäänyt kuin suru ja yksinäisyys.
Remus nosti kasvot käsistään ja kieltäytyi vilkaisemasta Albuksen kirjettä Lilystä ja Jamesista, saati Päivän Profeettaa, jonka etusivulla Sirius Mustan kasvot vääntyivät mielipuoliseen nauruun. Hän suuntasi tuskaisen katseensa ikkunaan, josta näki auringon valaiseman pihamaan. Jossain tuolla ihmiset juhlivat Pimeyden lordin kukistumista, nostivat maljoja Harry Potterille, pojalle, joka jäi eloon, ja unohtaisivat kaiken sen keskellä henkensä menettäneet.
Siihen Remus ei kyennyt. Hän ei pystynyt unohtamaan Jamesia, Lilyä ja Peteriä, ei edes Siriusta. Koko muulle maailmalle sota oli ohi, mutta ei Remukselle. Hänellä oli käytävä viimeiseen taisteluun. Taisteluun, josta hänen oli selvittävä yksin.