Otsikko: Kun kukkivat kanervasi
Kirjoittaja: Kiirsu
Ikäraja: S
Tyylilaji: fluffy
Paritus: Severus/Remus
Vastuuvapaus: Hahmot kuuluvat Rowlingille, minä vain lainaa niitä hetkeksi.
Yhteenveto: Jossa Severus olisi jonkun kanssa onnellinen.
A/N: Syntymäpäiväficci
Karvalakkirakastajalle. Vaaleanpunaista, pehmoista, pörröistä ja onnellista Severusta. Nyt on kyllä niin kliseistä hempeilyä että
Osallistuu
Felix Felicis -haasteeseen, jotta sain hyvän syyn olla selittelemättä sitä, kuinka nämä nyt yhtäkkiä ovatkin onnellisina elossa, elämä vain sattui olemaan onnellista.
Kun kukkivat kanervasiSodan kaiut olivat jo kauan sitten vaimenneet punaisiin puuvillaverhoihin ja kohokuvioiseen persialaiseen mattoon. Lämpimin värein sisutettu olohuone loi vahvan kontrastin menneisyyden harmauteen, joka oli kahlinnut heidät omakseen vuosikymmeniksi. Katsellessaan nauravia kasvoja seiniä täyttävissä valokuvissa ja maljakossa kukkivia kanervia (joiden Severus oli kertonut olevan ulkokasveja, mutta ei Remus siitä välittänyt) oli vaikea uskoa, että sotaa oli koskaan ollutkaan.
Keittiöstä leijaileva kahvin tuoksu sai Severuksen huokaisemaan tyytyväisenä. Kiireettömät sunnuntaiaamut, joina sai selata Päivän profeetan kahvikuppi kädessä täydellisessä hiljaisuudessa, olivat hänen suosikkihetkiään. Maailma hengitti hiljaa ja ikkunalaudalla varpuspariskunta visersi tyytyväisenä.
Severus kietaisi aamutakin ylleen ja hiipi varovaisesti toisen makuuhuoneen ohi kohti keittiötä. Pöytään oli katettu lautaset ja kahvikupit, tuoreita sämpylöitä sekä heidän pienessä puutarhassaan kasvatettuja tomaatteja. Pekoni tirisi pannulla ja Remus etsi kaapista sokeria hyräillen tyytyväisenä.
”Vieläkö Teddy nukkuu?” Remus kysyi kantaessaan kukikasta sokerikippoa pöytään.
”Oletan niin. Hänen heräämisensä yleensä kuulee.”
Remus naurahti hiljaa ja sai Severuksenkin suupielet kaartumaan hymyyn. Teddy oli vasta viiden, mutta puhetta hänessä riitti täyttämään koko talon. Kysymykset alkoivat aikaisin aamulla ja jatkuivat vielä valojen sammuttuakin, silmien jo painuessa umpeen.
Mistä pöllöt tietävät, minne niiden pitää lentää? Ovatko ne sukua variksille? Koska minä saan oman pöllön? Voidaanko me ottaa kissa? Mitä on allergia? Severus, miksi isä ei pidä kissoista? Voidaanko me ottaa kissa, jos ei kerrota siitä isälle? Severus, voitko kertoa iltasadun pojasta, jonka isä osti lemmikkikissan?Severus oli nauranut pojan murjotukselle ja siitähän Teddy oli suuttunut entisestään. Lasta lepytelläkseen oli Severus kertonut tarinan miehestä, joka vei poikansa eläinkauppaan, joka oli täynnä toinen toistaan upeampia eläimiä. Tarinaa hän oli elävöittänyt taikomalla seinälle kuvia kissoista, pöllöistä, freteistä, kaikista keksimistään taikaeläimistä ja jopa möhköfanteista, joita hän oli nähnyt Remuksen hankkimassa jästien satukirjassa.
”Isä, isä, minä haluan sittenkin hevoskotkan!” oli Teddy ilmoittanut seuraavana aamuna ja Remus oli mulkoillut Severusta murhaavasti. Severus oli kohauttanut olkapäitään pahoittelevasti ja haudannut hymynsä kirjansa taakse.
Remus oli saanut hänet hylkäämään kyynisyytensä, kuinka vapauttavaa olikaan antaa itsensä rentoutua ja nauttia elämästä. Nauttia pienistä hetkistä, jolloin höyryävä kahvikuppi lämmitti käsiä tai ihmissuden rakastava katse sydäntä.
”Sittenhän saammekin olla hetken kahden”, Remus sanoi antaessaan Severukselle suukon ja istuessaan hänen viereensä. Suhteen alussa oli kahden keskeiset hetket vietetty makuunhuoneeseen lukittuna, mutta vuosien mittaan he olivat oppineet arvostamaan myös hiljaisia hetkiä yhdessä – hetkiä, joina ei tarvinnut kuin olla ja kuunnella toisen läsnäoloa.
Sormet nousivat Severuksen olkapäälle, kulkeutuivat niskaan ja jäivät sinne pyörittämään hiuksia solmuille. Remus nojautui lähemmäksi lukemaan Severuksen eteen avattua sanomalehteä ja Severus haistoi partaveden ja kasvimaalta vaatteisiin tarttuneen mullan. Sormien pehmeä kosketus sai Severuksen sulkemaan silmänsä ja hengittämään syvään.
He istuivat hiljaa lehteä selaillen, aina välillä Remuksen käsi laskeutui Severuksen kädelle pyytäen hidastamaan sivujen kääntämistä. Remus tahtoi lukea pienimmätkin uutiset säätiedotuksista hääilmoituksiin. Välillä hän kommentoi tutkijoiden löytämää uutta puhpalluralajia (
miksei hän voi haluta tuota hevoskotkan sijaan) tai vastasyntyneen lapsen saamaa hauskaa nimeä. Severus hyppi moisten turhanpäiväisyyksien yli, mutta kritisoi ministeriön uusien ihmissusiasetusten järjettömyyttä ja tuhahti sivun 37 artikkelille velhomaailman sankarin viimeisimmistä saavutuksista.
”Potter tapansa mukaan paistattelee otsikoissa. Kuinka he vieläkin jaksavat ruotia hänen elämäänsä? Jos joudun lukemaan vielä yhdenkin artikkelin hänen suosikkisukistaan, lakkaan tilaamasta tätä roskalehteä.”
”Ja sinä jaksat valittaa siitä joka kerta”, Remus nauroi päätään pudistellen. ”Minusta on upeaa, että Harry on löytänyt itselleen rakastavan kumppanin ja onhan tuo varsin kiinnostava tarina. Rohkelikko ja luihuinen huomaavat, että heillä on sittenkin jotain yhteistä, hautaavat sotakirveen, antavat toisilleen uuden mahdollisuuden ja lopulta rakastuvat. Kamalan tutun kuuloinen tarina, en vain keksi missä olisin sen kuullut aiemmin.”
Severus pyöritti silmiään miehen hempeilyille ja käänsi sivua sanaakaan sanomatta. Hän kieltäytyi myöntämästä, että hänellä ja kultapojulla olisi noin paljon yhteistä. Hiljaisuus kuitenkin riitti Remukselle voiton merkiksi ja tämä aloitti innokkaan selostuksen Potterin häävalmisteluista. Severus vähät välitti morsiusneitojen mekko-ongelmista tai Narcissan vaatimuksista saada riikinkukkoja hääpaikalle (
voitko kuvitella, Severus, riikinkukkoja), mutta selostus sai Remuksen silmät loistamaan kuin lapsella eikä Severus välittänyt mistä hän puhui, kunhan tuo katse säilyisi mahdollisimman kauan. Ja niin Severus nyökkäili ja naurahteli oikeissa paikoissa Remuksen jatkaessa luennointia Potterin vuosisadan häistä.
”Minä olen tässä miettinyt ja mehän olemme eläneet täällä ties kuinka kauan, minä, sinä ja Teddy”, Remus aloitti ja Severus kuunteli yhä puolella korvalla, hörppi samalla kahviaan ja luki huispaustuloksia.
”Ja kyllähän mekin voisimme, tiedäthän, mennä naimisiin.”
Kahvi läikkyi huispauspokaalia pitelevän Weasleyn tytön kasvoille ja Severus yski estääkseen itseään tukehtumasta. Remuksen poskille oli noussut hento puna ja hän väänteli pöydän alle piilotettuja käsiään, vaikka yrittikin esittää edellisen olleen vain huoleton ehdotus. Remus ei koskaan tehnyt suuria päätöksiä hetken mielijohteesta ja Severus pohti, kuinka kauan hän oli tätä mielessään pyöritellyt.
Severus oli haudannut ajatuksen naimisiinmenosta vuosia sitten. Avioliitto oli hänestä tarpeeton juridinen sopimus, jota ei tarvittu todistamaan sitoutumista – hän pärjäisi hyvin ilmankin. Mutta Remuksen toiveikas katse, johon oli sekoittunut ripaus pelkoa, sai Severuksen sydämen hakkaamaan hieman lujempaa. Remukselle kyse ei ollut palasta paperia, oli kyse elämänmittaisesta lupauksesta. Lupauksesta, jonka Severus oli valmis täyttämään.
”Niin kai sitten”, Severus vastasi ja alkoi irrotella kahvin yhteen liimaamia sivuja.
Remukselta kesti noin kolme ja puoli sekuntia ymmärtää, mitä Severus oli sanonut, ennen kuin hän heittäytyi Severuksen kaulaan. Hetken Severus jaksoi esittää, ettei edes huomannut syliinsä ängennyttä ihmissutta, mutta pian hänen kasvonsa sulivat tyytyväiseen hymyyn ja hän antoi Remuksen täyttää hänen kasvonsa pienillä suudelmilla.
Remuksen haudattua kasvonsa hänen niskaansa, Severus katseli maljakossa lepääviä kanervia ja pohti, ehtisivätkö he järjestää häät vielä ennen joulua.
