Otsikko: Hiljaisuus särkyi, mutta ovet sulkeutuivat
Kirjoittaja: Mightyena
Fandom: Kuroko no Basket
Genre: H/C jollain tapaa, draama & perinteinen parisuhdeangstaus
Ikäraja: K-11
Paritus/Päähenkilöt: Ryouta Kise/kuka ikinä haluat & Kazunari Takao/Shintaro Midorima
Disclaimer: En omista hahmoja, en ansaitse rahaa, en halua loukata.
Haaste: Fanfic-bingo sanalla riita. (eri riviltä kuin kaikki muu suunnittelemani, FUUU-)
Summary: ehkä - kuitenkin, sittenkin - vain, jos. Jos, vain.A/N: Hngh. Tuntuu, että tästä ei tullut ihan sellainen kuin halusin. Oh well. Tämäkin on siinä mielessä AU, että hahmot ovat pari vuotta vanhempia.
Olisin niin kovasti halunnut parittaa Takaon jollekin täysrandomille, mutta kun Midorima kommentteineen sopi tähän niin hyvin. Tämä on yllättävän yhtenäinen, vaikka kirjoitin ihan hetken mielijohteesta ja suurempi hämmennysaste oli vaarana. Täydellisessä maailmassa Takao ja Kise ovat bestiksiä. <3 Ja kaikki ficcini ovat K-11 yhyy, mutta kilometriotsikot kunniaan.
* * * * * * * * * * * * * * * *
Hiljaisuus särkyi, mutta ovet sulkeutuivat
Ei Kise itse ikinä ajatellut, että siinä olisi voinut käydä niin. Toki niin voi aina käydä, mutta ei Kiselle ja hänelle, se oli niin erityistä.
Tai ei ilmeisesti.
Jos venyttää hihnaa liian pitkälle, se katkeaa: jos saa keltaisen kortin, seuraavalla putoaa, eikä keltaisen ja punaisen välimaastossa oikeasti ole mitään, vaikka niin olisi helppoa luulla. Aina on uusi mahdollisuus, aina on uusi päivä, eikö vain?
Eikö vain?ehkä -"Tervetuloa, muukalainen!" Takao huusi toisesta huoneesta eikä kumpikaan paikallaolijoista kiinnittänyt häneen mitään huomiota. Midorima oli jo hetken aikeissa tiedustella, mitä ihmettä Kise täällä teki. Hän ei vain voinut sille mitään - tuon ihmisen näkeminen raivostutti lähes poikkeuksetta jotenkin erityisesti, vaikka moiset asiat olisi pitänyt jo unohtaa. Sitten hänen katseensa porautui toisen riippuvaan päähän, mutristettuihin huuliin ja muutenkin roikkuvaan olemukseen. Taisteltuaan tovin itsensä kanssa Midorima veti kädet puuskaan ja nojasi puolella painoa oveen niin, ettei vieras ainakaan päässyt tunkeutumaan hänen kotiinsa.
"Minähän sanoin", hän möläytti miettimättä sanojensa seurauksia ja Kise sinkosi apaattisia katseita varpaisiin, kattoon, lattiaan ja seiniin. "Tiesin ja sanoin jo ajat sitten", hän jatkoi ja Kise näytti siltä kuin joku olisi lyönyt häntä kasvoihin tai palleaan.
"Ei osteta mitään, ei liitytä mihinkään!" Takao huusi hiukan epävarmemmin ja sekä Midorima että Kise kurottautuivat katsomaan jonnekin olohuoneeseen päin. Harmi, että seinä oli edessä.
"Kazunari, tule nyt käymään täällä", Midorima kutsui kärsimättömänä. Hetken oli aivan hiljaista, kuin kutsuttu olisi punninnut, jaksaako nousta sohvalta. Lopulta kuului raskaita askelia ja mutinaa kellonajasta ja hiukan kovaäänisempää arvailua vieraan henkilöllisyydestä - jos nyt konstaapeli koputteli ovella, Takao ei missään nimessä varastanut sitä postin kynää tahallaan. Hän ilmestyi kulman takaa ja nauroi hetken omalle vitsilleen. Huomatessaan Kisen mielentilan hän vaihtoi hymynsä hiukan surullisemmaksi.
Kaikki kolme vain seisoivat paikallaan, Kise oven ulkopuolella, Midorima avattuun oveen nojaten ja Takao muun kahden välillä, miettien haluaisiko ottaa askeleen eteenpäin ja halata Kiseä. Epäröinnin jälkeen hän ei lopulta kehdannut ja astuikin taaksepäin nostaen kätensä miehensä hartialle kuin hakien tukea.
"Täällä on kesäisin liian kuuma ja talvisin liian kylmä ja tuo ovi on niin ohut, että sen saisi rikki vaikka kirveellä. Mutta kyllä tämä ne homeiset motellit voittaa ja meillä on vierashuone vapaana."
kuitenkin, sittenkin -Kise upotti kyntensä käsipyyhkeisiin (eivät ne olleet pehmeitä), haistoi saippuaa (ei se hyvältä tuoksunut) ja yritti varmistaa, että jokainen aisti toimi vielä täydellisesti. Hän olisi halunnut olla vihainen tai itkeä tai vaikka nauraa, mutta tänään niin mikään ei onnistunut. Hänen päänsä nyki puoliunessa ja hiipuva kuiskaus ei heti tuntunut todelliselta.
"Kise! Sinäkö siellä?"
Nimeltä kutsuttu nosti katseensa lavuaarista peiliin ja mietti, kuuliko vain omiaan.
"Kise, meillä on vain yksi vessa", ääni valitti ja Kise ymmärsi avata lukon. Takao oli jo täysissä pukeissa ja hiukset ojennuksessa - Kise taas näytti ihmisrauniolta ainakin omalla mittapuullaan. Hän olisi ehkä tehnyt asialle jotakin, jos energia olisi riittänyt. Hän yritti tekeytyä pieneksi ja väistää Takaota, mutta toinen ei tehnyt elettäkään siirtyäkseen keskeltä ovea.
"Vietätkö täällä vain aikaa?" hän kysyi huvittuneena ja Kiseä ei naurattanut ihan yhtä paljon.
"Hmmm. En kai saanut unta, tai jotain."
"Ai jaa. No, ei sinun tarvitse mihinkään lähteä. Kaipaan juttuseuraa."
Kisen mielestä se oli ovela sanavalinta -
Takao oli se, joka kaipasi juttuseuraa. Vaaleahiuksinen rentoutui hiukan ja otti askeleen taaksepäin. Nukkamatto kutitti jalkapohjia. Kyllä, kyllä hänen aistinsa toimivat, ehkä liian hyvin. Jos joku nyt kättelisi, hän varmasti kavahtaisi ihon tuntua. Säälittävää, säälittävää...
Takao oli ottanut kaksi hammasharjaa peilikaapista. Ne olivat samanlaiset, tunnistettavat siitä, mihin asentoon ne olivat jätetty ja kuinka paljon harjakset taipuivat. Kiseä ällötti hiukan (ihme, ettei tämä pariskunta vielä pukeutunut kuin kaksoset).
"Shin vai minä?" Takao kysyi virnistäen.
"Saanko ehkä hammaslääkärin tiedot teistä molemmista?"
Takao nauroi ja ojensi toisen hammasharjoista Kiselle tarkentamatta sen kummemmin, kenelle se kuului. Kise yritti olla ajattelematta asiaa. Olihan arvostettavaa, ettei Takao udellut mitään, kun hän ilmestyi ovelle, ei kysellyt, mitä oli tapahtunut eikä valittanut siitä, ettei hän ehtinyt pakata edes hammasharjaa mukaansa juostessaan surkeasti karkuun.
Lopulta he eivät puhuneetkaan mitään. Seisoskelivat vain hölmön näköisinä, pesivät hampaita ja tuijottivat peiliin. Tilanne muuttui vasta, kun Takao oli lähdössä ja nyökkäsi hyvästiksi. Kise katsoi, kuinka hän jäikin epäröimään ovella ja kääntyi lopulta sanomaan jotain.
"Kuule", Takao aloitti raapien päätään kiusaantuneena, "En nyt väitä, että tietäisin teidän tilanteesta mitään. Mutta älä ole noin surkeana." Molemmat miehistä välttelivät katsekontaktia, eihän kumpikaan ollut mukavuusalueellaan. Takaosta tuntui, että tämä oli niitä asioita, joista oli pakko puhua vaikka kuinka ei tehnyt mieli.
"Se on kuitenkin hänen vikaansa kaikki", hän huomautti ja hetken he molemmat luulivat, että hän peittäisi kädellään suunsa - äänensävy oli kumman vihainen, melkein katkera, ja se hämmensi heitä.
"Mi.. Mistä niin päättelet?" Kise kysyi ällistyneenä - hän ei tiennyt, olisiko pitänyt olla iloinen ystävän uskosta vai puolustella henkilöä, joka ei ansainnut niin suurta vihaa. Vaikka Kise ja Takao olivat yllättävän samankaltaisilla aaltopituuksilla, jälkimmäinen ei ymmärtänyt toisen kysymystä. Hän räpytteli silmiään miettien, miten jotain niin selvää voisi selittää.
"No... Et kai sinä tekisi mitään, mikä satuttaisi sinua itseäsi noin paljon?"
vain, jos.Häntä ahdisti.
Kise lojui yksin sängyllä ja häntä ahdisti monikin asia. Se, että oli vielä melkein valoisaa. Kaksi samanlaista hammasharjaa. Suudelmat. Kiusoittelu.
Onni. Se, että peittomytty hänen vieressään voisi hyvinkin olla ihminen. Se, että hän vain halusi takaisin kotiin, eikä se millään voinut onnistua.
Ei se, että huoneessa olisi ollut liian kylmää tai kuumaa - enemmänkin se, että seinät olivat samasta paperista veistettyjä kuin ovi. Niin omituista kuin se olikin, voihkaisu kuului kyllä seinän sille puolelle ja Kise yritti peittää korvansa tyynyllä.
"Et kai sinä tekisi mitään, mikä satuttaisi sinua itseäsi noin paljon?"Väärin. Ei se hänen syytään ollut, vaan minun, minun vikani, minä tein kaiken. Hän luotti minuun eniten maailmassa, ja minä -Nyt kuului naurua.
Naurua. Kise olisi huutanut osuvan kommentin, jos ahdistus olisi ollut hiukankin pienempi. Kyllä, kyllä hän tekisi jotain, joka satuttaisi häntä itseään. Ehkä hänen arviointikykynsä oli virheellisempi kuin hän oli luullutkaan, tai sitten hänessä oli hiukan masokistin vikaa. Tai enemmän kuin hiukan.
Pitkin yötä hän ajatteli vain kahta asiaa: ikävää ja sitä, olisiko helpompi muuttaa sinne homeiseen motelliin vai hankkia korvatulpat (sekä silmälaput ja opaskoiran, kaikki tuntui vain pahemmalta päiväsaikaan).
Jos, vain.