Kirjoittanut: sugared
Ikäraja: K-11
Tyylilaji: seikkailu
Fandom: Final Fantasy XII
Hahmot: Balthier ja Fran
Vastuuvapaus: FF hahmoineen ja maailmoineen kuuluu Square Enixille, enkä saa kirjoittamisesta rahaa.
Tiivistelmä: Näin kaikki alkoi – eli kuinka äkäpussi kesytetään.
A/N: Oon lukenut tosi monta mahtavaa englanninkielistä ficciä siitä, miten Balthier ja Fran mahdollisesti tapasivat. Koska B ja F on ihania sekä yhdessä että erikseen, halusin kirjoittaa myös oman näkemykseni. Tai no, ei tää oikeastaan ole mikään mun ehdoton näkemys, koska moni muu on kirjottanut sellaisia tarinoita aiheesta, joiden voisin uskoa olevan tosia. :--D No joo, tätä oli joka tapauksessa älyttömän hauska kirjoittaa, en ole pitkään aikaan nauttinut kirjoittamisesta näin paljon. Toivottavasti se näkyy myös tekstistä. Osallistuu Let the Game Begin -haasteeseen.
****
Miekanterätango
Vuosi 704, Vanha valendialainen ajanlasku
Punatukkainen nuori mies, joka jo siihen aikaan tunnettiin Balthierina, asteli hyräillen pitkin Rabanastren kauppakatuja. Oli kulunut neljä vuotta siitä, kun hän oli jättänyt taakseen Archadesin, isänsä ja nimen, jonka tämä oli hänelle antanut. Sittemmin hänen uransa ilmapiraattina oli saanut tuulta siipiensä alle, ja nytkin hänen taskuissaan kilisi anastettu kulta.
Oli prinsessa Ashelian ja prinssi Raslerin vihkijäispäivä, ja jo ennestäänkin värikäs kaupunki oli koristeltu kirkkailla lipuilla, huumaavan tuoksuisilla kukilla ja lyhdyillä, jotka illan tullen sytytettäisiin. Viime aikojen levottomuudet oli päätetty yksimielisesti unohtaa, ja jokaisen vastaantulijan huulilla karehti leveä hymy. Pienellä Dalmascalla, joka uhkasi jäädä kahden ympäröivän suurvallan jalkoihin, ei ollut juurikaan riemunaiheita, joten kansa juhli kruununprinsessaa koko sydämellään. Siitä huolimatta, että sodan uhka oli painettu hetkeksi unholaan, kaikki tiesivät, että kahden kruununperillisen liiton perimmäinen tarkoitus oli sinetöidä kahden kuningaskunnan, Dalmascan ja Nabradian, liitto. Oli sanomattakin selvää, että he rukoilivat kummankin liiton puolesta.
Balthier oli saapunut kaupunkiin kahdesta syystä. Hän halusi saada osansa kullasta, jota sekä vauraat että köyhät jakelivat sinä onnellisena päivänä tavallista auliimmin. Hän halusi myös todeta omin silmin, oliko prinsessa Ashelia yhtä sievä kuin kerrottiin. Vihkijäisseremonia oli päättynyt jonkin aikaa sitten, ja vilkuttaessaan kansalleen palatsin parvekkeelta oli kyyhkynvalkoiseen puettu morsian tosiaan niin kaunis kuin vain nainen voi hääpäivänään olla. Prinsessan rusottavilla kasvoilla oli edelleen merkkejä lapsenpyöreydestä, eikä viattomuus kaikkoaisi mihinkään niin kauan, kun hän vain saisi elää hovin suojattua elämää.
Vihkijäisseremoniaa seuratessaan Balthier oli yhtäkkiä huomannut, että hänen kävi Asheliaa sääliksi. Tyttöraukka oli sidottu kohtaloonsa, Dalmascan kohtaloon, jo ennen kuin tämä oli edes syntynyt. Sormus, jolla prinssi Rasler oli merkinnyt nuorikkonsa omakseen, olisi yhtä hyvin voinut olla prinsessan nimettömässä aina. Kuninkaallisen palatsin arkisto oli täynnä sinetillä merkittyjä sopimuksia, jotka määräisivät prinsessan jokaisen askeleen. Balthierin isä oli tämäkin yrittänyt rakentaa poikaansa varten polun, mutta Asheliaa odotti kivimuurein rajattu suora tie, jolta ei ollut poikkeamista. Tiesi prinsessa sitä tai ei, hän oli kulkenut tuota tietä jo kauan ennen tuoretta avioliittoaan.
Nuori mies sen sijaan oli hypännyt polulta pää edellä pensaikkoon ja selvinnyt loikasta ehjin nahoin. Vastedes hän loisi omat polkunsa. Ja mikä vielä parempaa, hänen ei tarvitsisi kulkea polkuja ollenkaan. Prinsessaparka ei koskaan tulisi näkemään maailman lakeuksia, meriä ja vuorijonoja; kaupunkeja, jotka olivat tuolla jossain ja odottivat vain, että Balthier löytäisi ne ja ryöstäisi ne puhtaaksi.
Hänen ei myöskään tarvinnut pelätä joutuvansa aivan heti naimisiin. Ottajia kyllä olisi – liiaksikin. Balthier virnisti itsekseen muistellessaan edellistä lemmenseikkailuaan, jonka oli omasta mielestään päättänyt erittäinkin ihailtavasti jättämällä nenäliinansa neitosen yöpöydälle ja karkaamalla ikkunasta. Hän oli mies parhaassa iässä, harvinaisen hurmaavakin vielä, ja olisi ollut syntiä säästää itseään vain yhdelle kaunottarelle. Hyväntekeväisyyttähän hän oikeastaan harjoitti.
Näihin mietteisiinsä vaipuneena Balthier ei huomannut metakkaa, joka lähestyi häntä poikkikadulta valkoisiin pukeutuneen, pitkän hahmon johdolla. Hän havahtui vasta kuullessaan vihaisen huudon kaikuvan kiviseinistä. Hän lausui mielessään kiitoksen kovaääniselle kiukuttelijalle, sillä kulman takaa juoksi kaunein olento, jonka hän oli koskaan nähnyt.
Kuten todettua, Balthier ei ollut mikään ummikko. Hän oli kiertänyt maailmaa ja nähnyt vieroja aikaisemminkin, mutta ainutkaan hänen näkemänsä yksilö ei vaikuttavuudessaan vetänyt vertoja tälle ilmestykselle. Ehkä se johtui siitä, miten valkoinen kangas, johon viera oli verhonnut norjan ruumiinsa, loisti auringonvalossa terrakottaa vasten. Tai kenties sittenkin siitä, että aineellistuttuaan noin vain nurkan takaa hengästyneenä ja lihakset väristen tämä oli kuin kaunis amatsoni. Yhtä aikaa rakkauden ja sodan jumalatar, jonka kupeet hehkuivat elämää ja paljastetut hampaat kuolemaa. Oli miten oli, Balthier oli sanaton. Kauneus, joka yleensä inspiroi häntä lausumaan enkelimäisiä säkeitä, mykisti hänet.
Balthier toivoi, että jos hän ei räpäyttäisi silmiään, hetki pysähtyisi, ja hän voisi syleillä sitä ikuisuuksiin. Hän kuitenkin räpäytti. Toisin kuin hän oli pelännyt, viera ei ollut kadonnut mihinkään. Tämä oli päinvastoin yhä lähempänä. Balthierin teki mieli astua askel taaksepäin. Hänestä tuntui, ettei hän mitenkään pystyisi käsittelemään ihmettä, joka oli jostakin jumalten oikusta heitetty hänen eteensä.
Yhtäkkiä viera oli enää varpaanmitan päässä hänestä, ja tämän mausteinen, myskiä muistuttava tuoksu sai hänet humaltumaan. Ennen kuin nuoren miehen ajatukset pääsivät irti siirapista, johon olivat liisteröityneet, viera painautui häntä vasten ja suuteli häntä. Myöhemmin Balthier soimasi itseään siitä, ettei ollut katsonut kunnolla sitä, mitä elämä hänelle tarjosi, ja painanut unenomaista näkyä mieleensä. Hän nimittäin sulki vaistomaisesti silmänsä. Sen hän kuitenkin luki itselleen ansioksi, että oli ymmärtänyt laskea kätensä värttinävyötärölle ja vastannut suudelmaan.
Hän tunsi jonkin raskaan tömähtävän rintaansa vasten, ja sitten viera lehahti pois kuin perhonen, jonka ylle varjo oli laskeutunut. Balthier avasi silmänsä juuri ajoissa nähdäkseen tämän hohtavanvalkean hiusputouksen katoavan. Hän tuijotti edelleen vieran perään rinta kiivaasti kohoillen, kun kadulle törmäsi joukko kuninkaallisia vartijoita painavissa haarniskoissaan. Iltapäivän aurinko heijastui kiillotetusta metallista niin kirkkaana, että Balthierin oli räpyteltävä silmiään.
Vartijat vilkuilivat vimmaisesti ympärilleen, ja haarniskat kolisivat kivetystä vasten. Tavallisesti näky olisi saanut Balthierin hätääntymään, mutta nyt hänen mielensä oli rauhallinen. Hän ei ollut ehtinyt tehdä vielä mitään sellaista, mikä ei kestäisi päivänvaloa. Niinpä hän ei huolestunut silloinkaan, kun vartijoiden katseet pysähtyivät häneen. Hän oli juuri sovittelemassa kasvoilleen viatonta ilmettä, joka hänellä oli varastossa juuri tällaisia tilanteita varten, kun yksi vartijoista korotti äänensä:
"Tuolla on sen vieran rikostoveri! Ja sillä on dynastiakuninkaan miekka!"
"Pahuksen lurjus! Kuningas Raminasin nimessä, pysähdy!"
Balthierin leuka loksahti, kun raudasta valetut jättiläiset lähtivät yhtenä rintamana eteenpäin. Vasta nyt hän tuntui tajuavan raskaan painon, jota oli kannatellut siitä pitäen, kun viera oli rynnännyt tiehensä. Hän vilkaisi käsiinsä ja hätkähti: hän piteli kultaista, pitkää miekkaa, jonka kahvaan oli upotettu kallisarvoisia jalokiviä mustista opaaleista rubiineihin. Dynastiakuninkaan miekka. Hänen juoksevan pronssin värisissä silmissään ehti välähtää ahnas katse, ennen kuin hän tajusi tilanteen.
Balthierin ura naistenmiehenä oli kestänyt pidempään kuin hänen uransa ilmapiraattina, ja hän oli tottunut siihen, etteivät naiset kyenneet aina pidättelemään itseään hänen charminsa edessä. Siihen hän ei sen sijaan ollut tottunut, että naiset käyttivät häntä hyväkseen. Järkytys sitoi hänet niille sijoilleen vielä muutamaksi pitkäksi sekunniksi ennen kuin vaihtui itsesuojeluvaistoksi. Nuorukainen säntäsi juoksuun. Kääntyessään samalle poikkikadulle kuin viera hetki sitten hän kuuli panssarien rämisevän takanaan.
Itsetietoinen nuorukainen kuvitteli tietävänsä rosvoamisesta kaiken tarpeellisen. Juostessaan pitkin Rabanastren sokkeloisia, tuntemattomia katuja sydän kuparinmakuisena möykkynä kurkussaan hakaten hän tajusi, ettei tiennyt mitään. Miksi ihmeessä hän ei ollut tutustunut tarkemmin kaupungin karttaan? Hän oli suunnitellut kuokkivansa kuninkaallisten vihkijäisten kunniaksi järjestettävissä iltajuhlissa, johon kaupungin kerma kokoontuisi kalliit korut ja arvomerkit yllään, poimimista odottaen. Hän piti itseään parhaana siinä mitä teki, mutta entä jos jokin olisi mennyt vikaan, ja hän olisi joutunut jättämään uppoavan laivan? Hän olisi eksynyt tähän typerään, punaisesta kivestä rakennettuun kaupunkiin. Miten nolo loppu se olisikaan ollut hänen loistokkaalle uralleen lainsuojattomana.
Nolo loppu saattaisi olla hänen kohtalonaan nytkin, ellei hän pian keksisi keinoa karistaa vartijoita perästään. Hän tunsi olevalla jatkoajalla jo valmiiksi, ja milloin tahansa hän kääntyisi väärään suuntaan ja marssisi suoraan armeijan syliin. Balthier kirosi kavalaa vieraa minkä hengenahdistukseltaan kykeni. Hän ei antaisi enää yhdenkään ripsiään räpyttelevän nartun petkuttaa itseään. Tästä lähtien hän näkisi suoraan heidän lävitseen eikä tarttuisi helmilangoilla ja hellillä hymyillä kudottuun seittiin.
Balthier piti itseään varsin hyväkuntoisena nuorukaisena mutta hän ei ollut vielä koskaan juossut henkensä edestä korttelinmittaa toisensa jälkeen. Hänen sydämensä sykki niin tiheään, ettei yksittäisiä lyöntejä enää erottanut. Hänen mieleensä ei ollut pitkään aikaan mahtunut muuta ajatusta kuin pakottava tarve päästä eteenpäin, ottaa vielä yksi askel, aina kaksi kertaa raskaampi kuin edellinen. Hänen voimansa eivät yksinkertaisesti riittäneet, ja hän oli juuri luovuttamassa, jättämässä kohtalonsa jumalten huomaan, kun hän näki sen saman ilmestyksen, joka oli hänet tähän pulaan saattanut.
"Pysähdy!" Balthier karjaisi ja ojensi kätensä kohti kivenheiton päässä seisovaa vieraa kuin olisi halunnut sulkea tämän nyrkkiinsä. Vieran korvat värähtivät, ja tämä kääntyi katsomaan. Oli selvää, että tämä oli luonnoltaan saalistaja eikä suostuisi saaliin asemaan nytkään. Pitkät sääret jännittyivät kuin jousenkaari vieran valmistautuessa yhteenottoon.
"Odota!" nuorukainen huusi käheästi ja heristi miekkaa kädessään. Viera, joka oli jo taisteluasemissa, säpsähti ja näytti menettävän hetkeksi vertahyytävän tyyneytensä.
"Sinä", tämä sähisi Balthierin hölkätessä ontuen lähemmäs. Nuorta miestä loukkasi hieman se, että viera näytti muistavan hänet vasta nyt. Unohtaminen, ei unohdetuksi tuleminen, oli hänen roolinsa.
"Minähän se", hän aloitti reisiinsä nojaten. "Sinun takiasi minulla on perässäni kokonainen kuninkaankaarti kirveet ja keihäät heiluen!"
"Seuraavatko ne sinua? Idiootti!" viera ärähti. "Etkö sinä tajua yhtään mitään? Ei sinun pitänyt minun perääni lähteä, vähä-älyinen ihminen!"
"Kuulehan nyt, neitiseni!" Balthier aloitti ärtyneenä. Millä oikeudelle viera moitti hänen älyään, joka oli kerrassaan virheetön ja leikkasi terävästi kuin teurastajan veitsi? Hän ei kuitenkaan ehtinyt muotoilla ajatuksiaan sanoiksi, kun vartijat, jotka juoksivat painavista sotisovistaan huolimatta yllättävän nopeasti, jo ilmestyivät näkyviin.
"Helvetti soikoon, sinähän pilaat kaiken!" viera murahti ja yritti tarttua miekkaan, jota Balthier puristi rintaansa vasten.
"Älä kuvittelekaan, että sinä saat aarteen ja jätät minut noiden kynsiin!" ilmapiraatti äyskähti ja riuhtaisi miekan toisen ulottuvilta. Viera vilkaisi kerran häntä, kerran heitä huutaen ja kolisten lähestyviä vartijoita, ja puri sitten kiukkuisena huultaan.
"Seuraa sitten minua ja varokin jäämästä kiinni! Tuosta miekasta on ollut minulle vaivaa jo ihan riittämiin", viera komensi tiukasti ja pyrähti juoksuun. Balthier puri huulta hänkin, ennen kuin lähti valkoisen silkkitornadon perään.
"Minä olen muuten Balthier!" nuorukainen huusi, kun he tekivät tiukan käännöksen vasemmalle.
"Minulle sinä olet vain ihminen", viera vastasi ja loi olkansa yli kylmän katseen. Punapää kurtisti kulmiaan mutta ei jatkanut aiheesta. Ehkä he voisivat esittäytyä paremmalla ajalla uudelleen.
Kun viera oli komentanut hänet pysyttelemään kannoillaan, Balthier oli kuvitellut tämän tietävän pakotien. Kävi kuitenkin ilmi, ettei toinen tuntenut kaupunkia yhtään sen paremmin kuin hänkään.
"Paskat", viera sadatteli kaikkea muuta kuin eteerisesti heidän osuessaan umpikujaan.
"Mitä?" Balthier älähti tuskaisena. "Minä luulin, että sinä tiedät, mihin olemme menossa!"
"Näytänkö minä siltä, että olen syntynyt tässä kaupungissa?" viera, joka oli osoittautunut tavattoman kuumaveriseksi, vastasi kipakasti.
"Näytit ainakin siltä, että osaat asiasi", nuorukainen mutisi. "Yhtä hyvin olisin voinut seurata sokeaa kanaa."
"Tiedoksesi vaan, vieroilla on erittäin hyvä suuntavaisto!"
"No, näyttää siltä, että kompassisi on sekaisin!"
"Sen täytyy johtua siitä, että täällä on niin paljon ihmisiä. Teidän likaiset, rahvaanomaiset ajatuksenne häiritsevät energiakenttiä", viera totesi mietteliäänä. Balthier päätti sillä kertaa jättää omaan arvoonsa rotuunsa kohdistuvan loukkauksen. Sen pohtiminen, miten he olivat umpikujaan päätyneet, oli nyt toisarvoista. Heidän oli keksittävä, miten he pääsisivät sieltä pois.
"Toivottavasti miekkasi on paremmassa terässä kuin suuntavaistosi", Balthier huomautti, kun lähestyvästä kaartista kielivä kolina tavoitti hänen korvansa. "Näyttää siltä, että joudumme taistelemaan tiemme ulos täältä."
"Minulla ei ole miekkaa. Sinulla on", viera totesi kuivasti. Balthier vilkaisi tätä uudemman kerran, ja hänen huuliltaan lipsahti muutama painokelvoton kirous. Viera kantoi mukanaan kaarijousta ja nuoliviiniä mutta ei mitään, mikä olisi sopinut lähitaisteluun päästä varpaisiin panssaroitujen sotilaiden kanssa. Balthier irrotti hienoimmasta puusta ja lujimmasta metallista teetetyn käsiaseen vyöltään.
"Sitten minun on varmaan pistettävä henkiriepuni likoon meidän molempien puolesta. Suojeltava sinua, niin sanoakseni", hän totesi dramaattisesti huokaisten ja kykenemättä pidättämään huulilleen pyrkivää virnistystä. Jos hän olisi ollut varma voitostaan, hän olisi suojellut hyvinkin mielellään vieraa, joka oli kaikkia kuita kauniimpi.
"Älä viitsi", viera yskähti. "Anna tänne se miekka."
Balthier puristi kuninkaallista aarretta päinvastoin entistä tiukemmin. Hän naulitsi katseensa vieran silmiin. Hän huomasi vasta nyt, että ne olivat yhtä punaiset ja loistavat kuin miekankahvaa koristavat rubiinit.
"Anna tänne se miekka."
Balthier tiesi, että vartijat olivat saavuttaneet kadun, jonka päähän he olivat juuttuneet. Hän kuuli heidän huutonsa ja vaimeat kalahdukset, kun aseet otettiin esiin.
"Hyvä on", hän myöntyi ja ojensi miekan vastentahtoisesti vieralle.
"Hoidetaan nyt tämä sotku pois alta ja tasataan tilit sitten", toinen vastasi ja hymyili niin ohuesti, ettei sitä oikein voinut hymyksi sanoakaan. Balthier päätti kuitenkin nähdä sen kumppanuuden eleenä ja virnisti leveästi takaisin. Viera nyrpisti nenäänsä ennen kuin kääntyi kohti taistelua. Nuorukainen katsoi vielä hetken toisen profiilia ja teki sitten samoin.
Kokonainen kuninkaankaarti oli yhtä kuin viisi nivelletyissä haarniskoissaan hikoilevaa vartijaa.
"Olette syyllistyneet jumalallisen rauhan häirintään prinsessa Ashelian ja prinssi Raslerin vihkijäispäivänä, kuninkaalliseen aarrekammioon murtautumiseen ja dynastiakuninkaan miekan häpäisemiseen", jyrisi metallinen ääni yhden kypärän sisältä vartijoiden marssiessa vääjäämättä kohti maaliaan. "Antautukaa välittömästi tai kohdatkaa kuolema hänen kuninkaallisen korkeutensa Raminasin vartijoiden käsissä!"
Balthier ei voinut olla nauramatta sotilaan mahtipontiselle puheenparrelle, jonka tämä oli todennäköisesti opetellut ulkoa samaan tapaan kuin oli opetellut öljyämään haarniskansa saranat. Vierakin näytti selvästi huvittuneelta, vaikka yritti sitä kovasti peitellä.
"Kumman vaihtoehdon sinä valitsisit?" mies vitsaili ja tähtäsi aseellaan vartijoista keskimmäistä. Viera vastasi kohottamalla miekkansa ja rynnistämällä auringossa hohkaavaa rintamaa kohti ilman ennakkovaroitusta.
***
Viera, jonka valkoinen vaate oli värjäytynyt ruosteenpunaiseksi, pudisteli pölyä käsistään. Varsin pian sen jälkeen, kun he olivat tehneet selväksi, ettei kumpikaan vartijoiden tarjoamista vaihtoehdoista ollut heille mieluinen, oli osoittautunut, että näiden paksuissa panssareissa oli dynastiakuninkaan miekan mentävä aukko. Tasaista jälkeä olivat tehneet myös Balthierin vahvalla magialla viimeistellyt luodit.
"Seuraavalla kerralla katsotte kahteen kertaan, kenelle uhittelette", nuorukainen pilkkasi tuhti annos voitonriemua äänessään ja potkaisi maassa kaksinkerroin makaavaa vartijaa, joka piteli jalkaansa ja valitti hiljaa kivusta.
"Sanoisin, että tämä sotku on nyt hoidossa", hän jatkoi hyväntuulisesti ja venytteli selkäänsä. "Mitä sinä sanoitkaan tilien tasaamisesta?"
Hän käänsi katseensa vieraan ja kohotti yllättyneenä kulmiaan huomatessaan, että tämä oli tehnyt lähtöä hänen selkänsä takana.
"Mitä, aiotko sinä jättää minut noin vain kaiken aiheuttamasi vaivan jälkeen?" hän kysyi. Hänen äänensä oli kevyt, mutta tosiasiassa hän olisi halunnut tarttua vieran ranteeseen, rukoilla, pakottaa tämän jäämään. Hän oli varma, ettei heidän kohtaamisensa ollut vain sattuman julmaa leikkiä vaan että sillä oli jokin tarkoitus. Hän ei vielä tiennyt mikä, mutta
jokin se oli – se sama jokin, joka oli antanut hänen voittaa korttipelissä juuri sinä iltana, kun eräs vanha ilmapiraatti oli ollut tukkihumalassa ja asettanut panokseksi Strahlin. Yhtä kaikki hän tiesi, ettei voinut päästää vieraa lähtemään.
Viera rypisti valkoisia kulmiaan ja aikoi sanoa jotakin, mutta Balthier keskeytti hänet.
"Minusta on oikein ja reilua, että minä saan tuon miekan palkaksi vaivoistani", hän totesi asiallisesti. Hän tiesi leikkivänsä tulella, mutta silloin tällöin oli poltettava sormenpäänsä, jotta saisi mitä halusi.
"Älä naurata", viera tuhahti. Balthier toivoi, että tämä olisikin nauranut tai edes hymyillyt vähän, mutta tämän ilme pysyi ilottomana.
"Ilman minua sinä et olisi mitenkään selvinnyt noista peltiveijareista", mies huomautti ja viittasi laajalla kaarella heidän ympärillään lojuvaan veriseen kaaokseen.
"Jos sinä et olisi lähtenyt minun perääni niin kuin mikäkin älykääpiö, en olisi koskaan edes jäänyt kiinni", viera tokaisi äkäisenä ja kääntyi lähteäkseen.
"Jos en olisi lähtenyt perääsi, niin sinulla ei olisi tuota miekkaa ensinkään", Balthier vastasi nopeasti. Hänestä tuntui vähän samalta kuin 5-vuotiaana, kun hän oli ollut ensimmäistä kertaa Archadesin ulkopuolella isänsä kanssa. Isä oli vienyt hänet chocobo-aitaukseen ja luvannut, että jos hän saisi kiinni yhden kullankeltaisia höyheniään pörhistelevistä linnuista, hän saisi sen ikiomakseen. Balthier oli kyykistellyt pölyisessä maassa tunteja ja yrittänyt houkutella lintuja luokseen. Välillä hänen onnistui päästä niin lähelle, että hän saattoi ojentaa kätensä ja yrittää koskettaa linnun kiiltävää nokkaa, mutta silloin eläin kavahti kauemmas. Yksikin väärä liike, ja hän tömähti takaisin lähtöruutuun. Hän oli viettänyt aitauksessa sitkeästi koko pitkän, paahteisen iltapäivän sillä aikaa, kun hänen isänsä oli tavannut ystäviään, istunut kahviloissa ja tehnyt ostoksia. Kun isä oli auringonlaskun aikoihin tullut hakemaan poikaansa, tuhersi tämä katkeraa itkua aitauksen reunalla. Isä oli kopannut hänet syliinsä ja ostanut hänelle lauman parhaan chocobon palkkioksi kärsivällisyydestä. Balthier tiesi, että tällä kertaa hän joku onnistuisi tai epäonnistuisi, eikä lohdutuspalkintoja ollut jaossa. Yksikin väärä liike, ja viera katoaisi iäksi hänen elämästään.
"Mitä sanot, jos jaamme saaliin?" hän ehdotti ja katsoi vieraa tiukasti silmiin kuin yrittäen kahlita tämän niille sijoilleen.
"Mitä tarkoitat?" toinen kysyi tiukasti hellittämättä otettaan miekankahvasta.
"Myymme miekan ja puolitamme tulot. Eiköhän joku rozarrialainen sotaherra ole valmis maksamaan pienen omaisuuden dynastiakuninkaan miekasta", Balthier tarkensi ja heitti hurmaavan hymyn vieran suuntaan. Hän ei saanut vieläkään vastakaikua mutta oli varma, että ennemmin tai myöhemmin hänen toistuvat iskunsa murtaisivat jään. Ensin hänen oli tietenkin varmistettava, että myöhemmin todella tulisi.
"Hyvä on", viera sanoi äkisti. Nuorukainen, joka oli valmistautunut väsytystaisteluun, hätkähti mutta korjasi nopeasti ilmeensä. Älä koskaan anna yleisön nähdä, että hikoilet.
"Hyvä on", viera toisti ja kuulosti siltä, että oli mieltynyt ajatukseen. Tämä käänsi katseensa häneen, ja oli vähällä, ettei hän hätkähtänyt uudelleen. Ilme vieran sydämenmuotoisilla kasvoilla oli kirkas ja peittelemätön. Balthier ojensi kätensä sopimuksen merkiksi. Viera vilkaisi sitä epäuskosta tuhahtaen.
"Mitä? Et kai kuvittele, että annan sinun kävellä pois ilman sitovaa sopimusta?" nuorukainen naurahti karheasti.
"Sopimusta?" viera vastasi korottaen ääntään halveksunnan merkiksi. "Te ihmiset kuvittelette, että kädenpuristus estää toista puukottamasta teitä selkään. Minä voisin katkaista kätesi samantien, mitä sinä siihen sanoisit?"
Piraatti hymähti alistuneena. Hän laski kätensä vaivautumatta pohdiskelemaan asiaa sen enempää.
"Kertoisitko edes nimesi?" hän kysyi sopuisasti hymyillen. Viera oli vaiti pitkään ja vain katseli häntä kuin olisi yrittänyt selvittää hankalaa yhtälöä – olkoonkin, ettei tämän kasvoilla ollut merkkiäkään siitä, että jokin hänen olemuksessaan olisi todella kiinnostanut tätä. Balthier oli jo luovuttaa, kun toinen viimein avasi suunsa:
"Fran."
Lyhykäisyydessään tyly esittely sytytti valoisan hymyn Balthierin kasvoille, ja hänen oli vaikea kätkeä ilahtunutta naurua äänestään, kun hän esittäytyi puolestaan:
"Balthier Bunansa, ilmapiraatti ja opportunisti."
Fran nyökkäsi tuskin näkyvästi, mutta Balthier tiesi, ettei hänen tarvitsisi toistaa nimeään.
"Kuka tietää, ehkä ryöstelemme yhdessä ja jaamme saaliin vastedeskin", hän totesi ja heilautti huolettomasti kättään viitatessaan tulevaisuuteen, joka toistaiseksi oli verhottu tuntemattomaan. Fran kohotti kulmiaan kuin varoittaen nuorukaista kuvittelemasta liikoja. Balthier oli kuitenkin varma, että he – hän ja Fran – löytäisivät vielä satumaisia aarteita ja seikkailuja, joiden rinnalla kaikki hänen tähän saakka kokemansa kalpenisivat.
He astuivat yhdessä uudelle polulle, joka veisi heidät korkeammalle kohti taivasta, syvemmälle synkkään viidakkoon ja pidemmälle kuivaan autiomaahan kuin kukaan oli koskaan kulkenut. He viitottaisivat sen itse niin, että ne jotka tulisivat heidän jälkeensä, voisivat sitä seurata.
