Nimi: Ajanhiekkaa
Kirjoittaja: Nahme
Ikäraja: K-11
Yhteenveto: Olihan heidän taikuutensa lähtöisin samalta hengeltä, hengeltä joka oli aikoinaan hänen sielunsa luonut. Parin tuhannen vuoden kuluttua.
Prologi
”Minä pyydän, herra, antakaa lapselle nimi”, nainen kulki ylipapin perässä rukoillen. Hän oli synnyttänyt lapsensa kuolleena, mutta ylipappi ei voinut nimetä lasta, sillä oli Kuun juhlan aika. Eikä Jumalatarta saanut suututtaa valitsemalla tämän sijaan lapsen sielu.
”Minä pyydän, herra! Antakaa lapselle nimi, jotta hän pääsee esi-isiensä luokse”, nainen yritti kyynelehtien. Ei hän todella uskonut, että ylipappi häntä kuuntelisi. Eikä tuo kuunnellutkaan, jatkoi palvelusmenoaan naisesta huolimatta. Lopulta nainen käänsi katseensa ylös taivaalle, rukoillen Kuulta lapselleen armoa. Hän jäi kansansa jalkoihin, kun he saapuivat temppelille ja jokainen tahtoi olla lähimpänä ylipappia. Kuulla parhaiten sanat, jotka Jumalatar tuolle antaisi tällä kertaa.
”Minä pyydän, Ev'Anidje. Annan mitä tahansa.”
***
Eva sulki silmänsä täydenkuun loistaessa hänen yllään. Hän tunsi taikuuden ympärillään ja antoi hymyn nousta huulilleen. Oli ihmisten häviö sulkea silmänsä ja kuvitella, että maailma oli juuri niin tylsä kuin he tahtoivat. Eva oli saanut oppinsa puhtaalta taikuudelta ja nyt hän osasi kaiken, ainakin kaiken osaamisen arvoisen taikuudesta.
”Zhil me narm du'njaa, gher misna. Lish jame niar me.”
***
Nainen katseli palveluksen sijaan Kuuta, jonka tähden hän näki muutoksen ensimmäisenä. Kuun loiste kirkastui ja antoi säteensä temppelin keskelle, jossa ylipappi suoritti palvelusta, jota nainen ei kyennyt kuulemaan. Mutta hän ei nähnyt mitä edessä olevat näkivät.
***
Eva tunsi, kuinka hänen kehonsa hajosi pieniksi palasiksi. Hänen sielunsa kykeni näkemään aikojen ja paikkojen virtaavan hänen ohitseen. Mutta hän oli valinnut paikan, johon tahtoi. Paikan, josta oli nähnyt jo niin paljon unissaan. Paikan, jossa häntä arvostettaisiin, ei hulluksi kutsuttaisi. Ja hänen kehonsa rakentui uudelleen, aivan uudeksi. Enää hän ei olisi tavallinen Eva.
***
Nainen oli ihmeissään, kun huomasi ihmisjoukkojen liikkuvan. Tekevän tietä jollekulle. Ylipapille? Ei, tulija ei ollut ylipappi. Naisen silmät levisivät, kun hän näki tytön, tuskin sisartaan vanhemman tulevan suoraan häntä kohden. Hän aikoi muiden tavoin siirtyä sivuun, mutta tyttö pysäytti hänen yrityksensä. Nainen tunsi ylipapin katseen itseensä ja laski omansa jalkoihin.
”Mikä on nimesi?” tyttö, iholtaan valkea kuin Kuu, kysyi häneltä.
”Olen Fin'Ilain, neito”, hän vastasi tytölle, niin suurella kunnioituksella kuin vain osasi. Hän tunsi, että ylipappi ei ollut tyytyväinen sanavalintaan. Mutta tyttö ei sanonut mitään, otti vain hänen lapsensa, hänen tyttärensä, hänen sylistään. Hän ei yrittänyt estää, vaikka olisi tahtonut. Ylipappi ei luultavasti olisi sitä hyväksynyt.
***
Eva katsoi lasta sylissään. Olisi voinut luulla lapsen vain nukkuvan, mutta hän tiesi totuuden. Lapsen sielu ei ollut asettunut ruumiiseen. Hän lausui muutaman hiljaisen sanan, rukoukseksi, ja laski kätensä lapsen päälle, kutsuen sielua joka oli ruumiin valinnut. Hän auttoi sielun yhdistymään ruumiiseen, käyttäen osan taikuudestaan tuohon lapseen, josta oli niin monia unia nähnyt. Taikuus otti lapsen ihosta värin, kuten hänen ihostaan aikoinaan. Olihan heidän taikuutensa lähtöisin samalta hengeltä, hengeltä joka oli aikoinaan hänen sielunsa luonut. Parin tuhannen vuoden kuluttua.
***
Nainen oli täynnä kauhua, kun näki lapsen sielmiensä edessä muuttuvan yhtä valkeaksi kuin tyttökin. Mutta ilo korvasi kauhun, kun hän kuuli lapsensa ensiparkaisun. Tyttö antoi lapsen takaisin hänen käsivarsilleen, jotka olivat tyhjiltä tuntuneet ilman.
”Hänen nimensä on Eli'Fiama”, tyttö sanoi, hymy huulillaan. Nainen katsoi tuota silmät suurina. Yllätyksestä, kunnioituksesta, kiitoksesta. Oli kunnia saada lapsensa nimeksi Jumalattaren pyhä kukka, mutta kuinka tyttö uskalsi ylipapilta kysymättä tuon nimen antaa.
