Title: Metafora
Author: Zacharias
Rating: K11
Fandom: Divergent
Pairing: Al/Tris
Summary:
Al tiesi, että kun hän itki öisin itsensä uneen, peitteli Tris aamuisin kuvotustaan vaimean hymynsä alle.A/N: asgjlelh Divergent ! Luin ensimmäisen kirjan päivässä tauottamatta lukemista lähes ollenkaan ja ostin Insurgentin heti seuraavana päivänä. Aivan mahtava sarja. On pitänyt ficata kyseisellä fandomille jo jonkin aikaa, mutta vasta tänään sain sellaisen kunnon inspiraation kirjoittaa jotain. Ja se jokin nyt päätyi olemaan Al/Trisiä. Alin kohtalo kirjassa pisti ainakin miut availeen suutani hämmästyksestä, koska se vain tuli sieltä. Koko kirja oli muutenkin yksi suuri omg!ilmiö, joka lunasti todellakin paikkansa täpötäydessä kirjahyllyssäni. Tulevaisuudessa aion ficata kyllä ehdottomasti lisää ja toivon, että finistä löytyy muitakin sarjan faneja. Tämän enempää nyt höpöttämättä:
Metafora
Al seisoo kuilun reunalla ja katselee alas. Katselee hämärässä kiiluvia kivenkulmia ja ajattelee Trisiä, joka hymyilee joka päivä samalla tavalla. Kuin ei uskoisi siihen itsekään. Al ei hymyile myöskään usein, mutta tietää uskovansa, uskoneensa. Tänään Al ei jaksa uskoa mihinkään. Poika puree huultaan ja luo silmäyksen jalkoihinsa. Hän tuntee syvän ja viiltävän kivun sydämessään jokaisella hengenvedolla jonka uskaltaa ottaa. Niin on jatkunut jo kauan. Siitä lähtien, kun Al jätti Candorin.
Typerä päätös, kuiskaa poika pimeään. Liittyä Dauntlessiin, jotta olisi rohkeampi. Jottei vain odottaisi peloissaan nurkassa, vaan tekisi jotain asioiden eteen. Eikä Al silti ole tippaakaan rohkeampi kuin Candorissakaan. Hänen alitajuntansa suorastaan huutaa sitä. Ja vaikka Al tahtoisikin syyttää Trisiä, hän tietää sen vain lamauttavan hengityksen kokonaan; Al on vain surkea mitätön pelkuri.
Al muistaa, miten nukahti ensimmäisen kerran dauntlessilaiseen vuoteeseen tuntematta silti olevansa dauntlessilainen. Miten tyyny kastui pojan poskia myöten vierivien kyynelien vuoksi, ja kuinka hän hitaasti vaipui uneen keskittyessään kuuntelemaan Trisin liikehdintää alapedillä. Pieni tyttö, hyvä jos puolet Alin omasta koosta. Ja aamulla herätessään sanoi huomenta vailla alakuloista äänensävyä ja ilman hymyn hymyä. Sen Al muistaa. Muistaa, koska häpesi aina tyynylle tatuoituja kyyneljälkiä ja punertavia silmäkulmiaan. Eiväthän rohkeat ihmiset itke. Eihän tuokaan tyttö valuta kyynelnestettä. Ei Al saisi olla niin herkkä.
Pian Al huomasi, ettei enää tiennyt tahtoiko olla niin kuin Tris, vai tahtoiko hän Trisin. Poika havahtui joka aamu katselemasta tyttöä pää kallellaan ja posket sisältä kipeiksi kaluttuina. Ja kun Eric käski Alia lyömään ensimmäisen kerran, eikä poika uskaltanut tehdä mitään, itki hän taas yöllä pelkuruuttaan. Muutti surusta vihaa. Vihaa itseään kohtaan. Vihaa Trisiä kohtaan, koska tämä kehtasi olla niin hyvä. Ja Al tiesi, että kun hän itki öisin itsensä uneen, peitteli Tris aamuisin kuvotustaan vaimean hymynsä alle.
Havahtuessaan ensimmäisen kerran dauntlessilaisessa vuoteessaan huutaen kauhusta, Al tiesi ettei jaksaisi enää. Ei jaksaisi itseään, ei jaksaisi Trisiä. Sillä vaikka hän sanoi rakastavansa, hän pelkäsi vihaavansa. Ja vihan ja rakkauden välillä on kuilu. Kuilu, jonka Al muutti metaforasta oikeaksi. Ja kun poika piteli Trisiä sen reunalla, ei hän tiennyt oliko rohkeuden sokaisema, vai tahtoiko vain satuttaa itseään lisää. Fourin saapuessa paikalle, pakeni Al varjoihin.
Pitää puhua totta, ne sanoivat Candorissa. Pitää olla rehellinen. Viimeinen kerta, kun Al uskalsi sanoa totuuden, oli se Trisille. Poika riiputti päätään säälittävänä ja katseli, miten kuvotus valaisi taas Trisin kasvot. Ja hän tiesi, ettei enää koskaan voisi sanoa mitään. Sillä ei olisi merkitystä. Kun Al kaatui illalla dauntlessilaiselle vuoteelleen, hän ei nukahtanut. Vuodatti vain kyyneliä hiljaa, niin hiljaa ettei kukaan huomaisi. Ja aamuyöllä ennen valoisaa, poistui huoneesta luomatta katsettakaan Trisiin.
Nyt Al on varma siitä. Hän rakastui ideaan. Rakastui rohkeuteen, mutta pelkäsi sitä liikaa. Ehkei se ollut vuosisadan rakkaustarina, mutta riitti Alille vielä eilen. Tänään hän ei itke, tänään hän ei hymyile. Tänään hän katsoo suoraa pimeään ja seisoo ryhdikkäästi. Tänään hän myöntää. Hän ei ole Candorin Albert. Hän ei ole Albert Dauntlessista. Hän on Albert, joka silkkaa pelkuruuttaan jätti kaiken taakseen ja astui kuiluun ollakseen taas hitusen rohkeampi.
Tietäen, ettei koskaan tulisi sitä olemaan.