Title : Me kolme.Ja Snidget
Author : Ayaka ja Snidget (Ei finfanfunissa)
Pairing : Severus X Lucius X Sirius
Rating : K-11
//Sansku muutti ikärajan uusien sääntöjen mukaisiksi. (:Genre : Slash
Beta : -
O/C (original characters ) : Gabrielle Malfoy / Snidget
Warnings : -
Disclaimer : Rowling omistaa, paitsi Snidgetin
A/N : Tämä fan fic kirjoitettiin yhteistyönä mesessä, toivottavasti pidätte!
Feedback : Kaikki palaute toivottua !
Seitsemän vuotta sitten olivat Lucius ja Narcissa Malfoy adoptoineet Gabrielle Malfoyn, nyt 13-vuotiaan luihuistytön.
Hänen omat vanhempansa olivat kuolleet sinä samaisena päivänä, jolloin Gabriellea tuotiin Malfoyn sukukartanoon.
Heidän kuolinsyytään ei tiedetty varmasti.
Lucius ja Naricssa olivat Gabriellen lähimmät ja ainoat sukulaiset, hänen äitinsä oli Luciuksen serkku.
He ottivat hänet hieman vastenhakoisesti asumaan sukukartanoonsa, heidän, ja hänen serkkunsa Dracon kanssa.
Gabriellea oli pienestä pitäen kutsuttu Snidgetiksi, joten tässäkin tarinassa käytämme hänestä pääosin sitä nimeä.
Kello oli kymmenen aamupäivällä. Snidgetiä ei nukuttanut yhtään.
Hän istui vanhalla kulahtaneella nahkasohvalla vieressään hyvä ystävänsä Sirius Musta.
Kysytkin varmaan missä he olivat.
Ei, he eivät olleet Tylypahkassa, eivätkä he olleet Malfoyn sukukartanossa.
He olivat Severus Kalkaroksen kotona.
Nyt Kalkaros istui läheisen puisen, mustan ja vanhan pöydän ääressä, ja joi maitoa suoraan tölkistä.
He olivat epäonnekseen herättäneet Severuksen, ja tämä oli vielä hieman unenpöpperössä.
Hänen rasvaiset hiuksensa roikkuivat, ja hänellä oli yllään musta paituli. Siis yöpuku.
-Hän juo aika paljon maitoa, ruikuli siis, Sirius sanoi kuiskaten.
-Nii-in, Snidget supisi ja nyökytti.
He kuiskailivat, koska eivät halunneet häiritä Kalkarosta, jolla oli jo kolmas tölkki maitoa menossa.
-Eikö hän koskaan lopeta ? Sirius kysyi mietteliäänä.
Samaan aikaan Severus kulautti kolmannen maitotölkin lopun alas, ja Snidget selvästi odotti sitä hauskaa ääntä, joka tulee kun nielaisee.
Sitä hän ei koskaan saanut kuulla, koska kuului valtava posahdus.
Takassa leiskuivat vihreät liekit, ja nokea lensi kaikkialle.
Noen seassa seisoi joku.
-Kuka siellä? Severus kysyi hätääntyneenä ja puristi kädessään tyhjää maitotölkkiä.
Kun vastausta ei kuulunut, alkoivat Severuksen jalat tutista ja maitotölkki tippui kylmälle kivilattialle.
Hänet valtasi pakokauhu, sillä entä jos tämä joku olikin hänen äitinsä ?
Hän ei ollut tavannut äitiään vuosiin, sillä eihän kunniallinen kuolonsyöjä tapaa äitiään.
Nyt ei ollut muuta vaihtoehtoa, kuin mennä pakoon.
Hän ulvahti, ja lähti laukkaamaan kohti vessaa. Kun hän oli mennyt aivan asunnon perukoille, riuhtaisi hän ruskean oven auki, ja lukitsi oven.
Hän oli tyystin unohtanut, että noita tai velho voi varsin helposti avata oven pienellä loitsulla.
Samaan aikaan Sirius katsoi hämmentyneenä vuoroin Severuksen äitiä, ja vuoroin vessan ovea, jonka takana Kalkaros oli.
Hän ei oikein käsittänyt mitä oli tekeillä.
Severuksen äiti lähestyi vessan ovea, ja kysyi :
- Mitä ihmettä sinä oikein teet ?
-Ä-äiti, sinun on parasta lähteä, minulla on löllösääritauti, tartuttaisin vain sinut, Severus uikutti vessan oven läpi.
-Älä ole lapsellinen, kultaseni.
-MINÄ ...EN... OLE... LAPSELLINEN! hän huusi niin kovaa, kuin pystyi, ja riuhtaisi oven auki.
Samaan aikaan kun hän oli ollut vessassa, oli hänen "äitinsä" pudistellut noen pois päältään.
Eihän se tietenkään ollut hänen äitinsä, vaan Lucius.
-LUCIUS !? Mitä sinä täällä teet ?? Luulin sinua äidikseni ... , hän sanoi, ja näytti yhtaikaa hämmästyneeltä, ja erittäin nolaantuneelta.
Lucius hymyili leveästi, ja lähestyi Severusta.
Kun hän oli vain parin sentin päässä Severuksesta, hän kuiskasi tämän korvaan:
-Anteeksi yllättävä tuloni... minulla olisi sinulle kysymys...
Severuksen sydän pamppaili.
-Mi-mikä kysymys ? Hän änkytti. Hän oli toivonut erästä tiettyä kysymystä jo pitkään, ja hän tiesi siihen vastauksen heti.
Hän katseli Luciuksen harmaita silmiä odottavasti, ja hymyili vienosti.
-Saisinkohan minä stailata sinut ? Lucius kysyi silmät tuikkien.
-No et saa!! Severus sanoi, ja hapuili taakse päin hurjan pettyneen näköisenä.
Hän mulkoili vielä Luciusta, joka loi nyt häneen kaikista maanittelevimman katseensa.
-No jos nyt ihan vain tämän kerran, Kalkaros sanoi, mutta näytti silti epäileväiseltä.
Snidget rullasi kaukokorvansa narua takaisin.
Hän oli jo saanut kuulla mitä Lucius kuiskasi Severukselle, ja hän näytti perin järkyttyneeltä.
-Minä en välttämättä haluaisi nähdä tätä, hän sanoi hiljaa.
Sitten hän katsahti Siriukseen, jonka tummat silmät kiiluivat innostuksesta.
-Minä haluan nähdä.
Snidget oli juuri sanomassa jotain vastaan, kun alkoi tapahtua.
Lucius hyppelehti innoissaan, ja hyräili. Hän viittas pienellä eleellä Kalkarosta istumaan istumaan.
Kalkaros totteli kuuliaisesti, jokseenkin hieman epäillen.
Lucius peitti hänen silmänsä.
Hän katsahti vaistomaisesti sohvaa kohti, ja huomasi vasta nyt Siriuksen, ja Snidgetin.
-Mitä sinä täällä teet ? Hän kysyi kylmästi Snidgetiltä.
-Vierailen, Snidget totesi ykskantaan kylmään sävyyn.
-Ah, Sirius, Lucius sanoi, ja hymyili. Sitten hän kääntyi pois, ja ryhtyi töihin.
Hän heilautteli sauvaansa, ja heidän ympärilleen laskeutui vaaleanpunaista savua, joka peitti näkyvyyden.
-Näetkö tuon savun läpi mitään ? Snidget kysyi.
-En.
Aikaa kului ainakin puoli tuntia.
Snidget oli syventynyt Kalkaroksen lehtiin, ja Sirius silmäili levottomasti vaaleanpunaista savupilveä.
Lopulta se hälveni.
Sen keskustasta ilmestyi Lucius, ja hänen vieressään Kalkaros, jolla oli yllään Baby The Stars Shine Brightin sweet lolita-asu.
Hänen hiuksensä olivat korkkiruuvikiharoilla, ja niissä oli vaaleanpunaisia raitoja.
-No niin, nyt saat katsoa, Lucius sanoi omahyväisesti. Hän oli selvästikkin tyytyväinen lopputulokseen.
Kalkaros raotti luomiaan, ja ei uskaltautunut katsomaan peiliin.
Sitten hän nielaisi, ja katsoi itseään.
Tuossa ei ollut Severus Kalkaros, juomamestari ja kuolonsyöjä.
Tuossa oli joku täydellinen friikki.
Hän otti tukea lähimmästä tuolista, ja istui sille.
Hän näytti itkuiselta.
Lopulta hän ei voinut enää estää sitä, kyyneleet alkoivat vieriä hänen kasvoiltaan alas.
Kalkaros ei saanut sanaa suustaan, hän raastoi kiharoitaan, ja yritti saada niitä suoriksi. Turhaan.
Sitten hän lopulta sopersi :
-En minä tahdo mitään stailausta ... tahdon sinut
Snidget katsoi Kalkarosta toisen jos kolmannenkin kerran, sitten hän kysyi Siriukselta :
-Kuulinko minä oikein ? Sanoiko Kalkaros haluavansa minun SETÄNI !?
-Kuulit, Sirius vastasi niin kuin se ei olisi ollut mikään yllätys.
Lucius katsoi Severusta kerran jos toisenkin.
Tätä hän ei ollut odottanut, mutta jokseenkin toivonut.
Kalkaros itki hänen vieressään vuolaasti, ja hän kumartui, ja kuiskasi tämän korvaan hiljaa :
-Minusta sinä olet kaunis.
Sitten hän suuteli Kalkarosta.
Kalkaros nousi, ja Lucius pyyhki hänen kyyneleensä.
Sitten hän alkoi raastaa Lolita-mekkoa Kalkaroksen yltä, samaan aikaan Kalkaros veti Luciuksen kaapua alas.
Samaan aikaan he kulkivat Kalkaroksen kodin tummaa käytävää pitkin, ja lopulta olivat sen päässä, jossa oli kirjahylly.
Soidut roihusivat, ja Kalkaros sai painettua kirjahyllyssä olevaa vihreää kirjaa juuri ja juuri niin, että kaappi aukesi, ja sen takana oli hänen makuuhuoneensa.
Sillä välin Snidget, ja Sirius kävivät väittelyä siitä jäisivätkö he katsomaan, vai lähtisivätkö.
Lopulta Sirius sai maaniteltua, ja he hiipivät yhdessä kirjahyllyn luo.
Snidget konttasi laittamaan kaukokorvan narun lähemmäksi.
He eivät nähneet makuuhuoneeseen, mutta kuulivat puheen.
-Minä rakastan sinua, Kalkaros sanoi.
-Niin minäkin sinua
-Mutta entä Narcissa ja Draco ?
-Meillä ei ole mennyt pitkään aikaan hyvin Cissyn kanssa, ja Draco on ihastunut serkkuunsa. En tuota suurta pettymystä jos lähden.
-Voi Lucius
Nyt Snidget riemastui, hän oli ollut jo pitkään ihastunut serkkuunsa Draco Malfoyhyn.
Hän rupesi hyppimään ja tanssimaan innokkaasti.
-Voi elämä, Snidget ! Rauhoitu! Sirius sanoi, ja tarttui Snidgetin pienistä hartioista, ja piti tätä paikallaan. Sitten hän jatkoi :
-Minulla on noille hieman asiaa, jos et pahastu menen sanomaan sen.
-Et sinä voi mennä nyt !
-Kyllä voin.
Snidget loi paheksuvan katseen, ja istui lattialle.
Sirius rykäisi, ja suki hiuksiaan. Hän sitoi ne tiukempaan kiinni, ja astui sisään.
Severuksen makuuhuone oli erittäin synkkä.
Sinne ei tullut valoa ollenkaan, siellä oli vain suuri musta kattokruunu, ja sänky jolla Kalkaros ja Lucius olivat.
He katsahtivat häntä, ja vetivät kiireesti peiton päälle.
Hän istui sängyn laidalle, ja puhui :
-Moi, toivottavasti en häiritse teitä, mutta minulla olisi hieman asiaa niistä viimeviikon sunnuntaiprofee...
Samassa hänet oli kaadettu sängylle, ja Lucius, sekä Severus olivat hänen vierellään.
He suutelivat häntä yhtaikaa, ja sivelivät vaaleilla sormillaan häntä.
Sirius näytti pöyristyneeltä.
Samssa Lucius tunki jo hänen suuhunsa suklaakonvehdin.
Hänen ja Severuksen katseet kohtasivat.
Sirius nyökkäsi, ja suuteli ensin Kalkarosta, sitten Luciusta.
Puoli tuntia myöhemmin :
Sirius nousi sängystä, ja veti vaatteet päälleen, kuten Lucius ja Severuskin.
Sitten he lähtivät pois makuuhuoneesta, ja löysivät hyllyn luota pyörtyneen Snidgetin.
Kalkaros mumisi epäselvästi, ja vaaleanpunainen vesikannu lensi hänen käteensä.
Sirius ravisti Snidgetiä, joka palasi tajuihinsa, ja Kalkaros heitti vielä varmuudeksi vähän vettä hänen päälleen.
Lucius katsoi merkitsevästi Luciusta, ja Severusta.
Snidgetin takana hän teki muistiloitsun, joka pyyhki Snidgetin muistin viimeisen tunnin ajalta.
Hänen päässään tuntui olevan omituinen kolo.
Aivan kuin hän ei muistaisi jotain, mutta sehän ei ollut tietenkään mahdollista.
Snidget nousi istumaan ja katsoi miehiä.
-Mitä minä täällä teen?
-Kas... tuota .. heh, oli ainoa, mitä kaikki kolme saivat sanottua pikku Snidget paralle.
Snidget väänsi naamalleen iloisen Hymyn.
-Minulla on nälkä. Lucius onko kotona ruokaa?, Hän kysyi ja näytti hiukan hölmöltä.
-Öh kai... En tiedä, Lucius vastasi
-Niin .. tuota ... öh... kyllähän ... syö ... heippa, Lucius sanoi, ja alkoi kiivaasti työntää Snidgetiä takkaa kohti.
Lucius vältteli tarkasti katsomasta Snidgetttiin.
-Mitä me ollaan tehty? Minä en muista, Snidget sanoi ja tuijotti Luciusta silmiin.
-Me... tuota... öh... Pelattiin Kimbleä, Lucius selvitti ja näytti oudolta.
Snidget mulkoili Luciusta.
Hän tiesi varsin hyvin, ettei Lucius pelaa ikinä kimbleä.
Lucius ei ollut koskaan pitänyt siitä.
Hän pelasi aina afrikan tähteä.
Vihreät liekit välkkyivät, ja hän oli poissa.
Hän astui eteisen marmorisesta takasta ulos, ja heitti mustat tennarinsa maahan.
Hän käveli Malfoyn kartanon valkoista pitkää käytävää, kun ovi kolahti uudelleen.
Se oli Cissy kahden kuolonsyöjän kanssa.
Hän ei edes vaivautunut tervehtimään, ja puhui vain miehille.
Sitten hän käveli makuuhuonettaan kohti, ja riuhtaisi sen oven auki.
Kuolonsyöjät astuivat sisään, ja ovi sulkeutui.
Sitten joku avasi sen jälleen. Se oli Narcissa.
-Voi Snidget, olen kamalan pahoillani, mutta sinusta on ihan kamalasti vaivaa, joten sinun täytyy lähteä.
Siten hän taas paiskasi oven kiinni.
-Mahtavaa, nyt minulla ei ole edes kotia, Snidget tuhahti itsekseen.
Hänen takaansa kuului askelia, sitten kalsea ääni sanoi :
-Miksi sinä puhut itseksesi ?
Snidget kääntyi, ja kuten hän jo arvasikin, se oli Draco.
-En tiedä.., Snidget sanoi, ja tunsi punastuvansa.
Draco pyöritteli silmiään, ja oli juuri lähdössä, kun Snidget huusi :
-Odota! Haluaisitkohan sinä ... öh, alkaa minun kanssani ? Hän sopersi.
Muistiloitsu ei ollut pyyhkinyt muistoa siitä, kun Lucius sanoi Dracon olleen kiinnostunut hänestä.
-En ole enää kiinnostunut sinusta ... olen varattu, Draco sanoi, ja lähti.
Hän katsoi vielä kerran pilkallisesti Snidgetiä harmailla silmillään, ja kääntyi nurkan taakse.
Snidget löi päätänsä seinään.
Loistavaa tämä vielä kaiken päälle.
Olipa ollut ihana päivä, Snidget mietti ja lähti kiipeämään marmorisia portaita huoneeseensa.
Avattuaan puisen oven, hän oli huoneessaan, joka oli kaikin puolin pieni.
Sen seiniä koristivat erilaiset huispauskuvat, ja olipa siellä kuvia Gilderoy Lockhartistakin.
Hänen huoneessaan oli vain sänky, pieni puupöytä, tuoli, ja marmoritakka, jollaisia oli kartanossa miltei joka huoneessa.
Hän heittäytyi sängylle, ja mietti asioita.
Hän muuttaisi pois.
Mitä hän täälläkään tekisi, kun ei kukaan häntä oikeastaan kaivannut ?
Ja Draco antoi pakitkin.
Niin hän tekisi, ja nyt hän menisi sanomaan sen Luciukselle.
Hänellä ei ollut lupaa ilmiintyä, joten hän astui jälleen takkaan, ja otti käteensä hormipulveria.
Sitten hän huusi
-Kalkarokselle.
Vihreät liekit välkkyivät jälleen, ja hän kieppui takkojen välissä.
Avattuaan silmänsä hän oli jälleen Kalkaroksella.
Sitten hän näki sen.
Kalkaros, ja Lucius olivat jälleen makuuhuoneessa.
Hän oven taakse, kuten Sirius oli tehnyt. Nyt järkytys oli suuri.
Sirius oli heidän KANSSAAN.
-Kivaa Kimbleä, Snidget tuhahti. Sitten hän karjaisi:
-Voi Merlinin sukat! Mitä hemmettiä te oikein teette?!?!
Nyt oli Siriuksen järkytys suuri.
Hän veti äkkiä päälleen lähimmät vaatteet, jotka sattuivat osumaan käteen.
Hänen suureksi surukseen se sattui olemaan Severuksen lolitamekko.
Hän riuhtaisi sen päältään, ja puki omat vaatteensa.
Hän ei voisi enää pyyhkiä Snidgetin muistia, sillä hän alkaisi epäillä jotain.
-Mi-mitä tä..., Severus änkytti, muttei saanut sanottua loppuuun ennen kuin Lucius alkoi huutamaan :
-Miksi hemmetissä sinä typerä pikku idiootti et osaa koputtaa?!
-E-eihän tässä edes ole ovea, Snidget piipitti.
-No sitten olisit voinut... niin mitähän sinä olisit voinut? Lucius sanoi tajuamatta sanoneensa lopunkin ääneen.
Hän alkoi punehtua. Hänen pienet aivonsa raksuttivat hänen sisällään.
Hän ei oikein keksinyt mitään järkevää lisäystä, joten hän rääkäisi :
-TÄSTÄ TULEE RANGAISTUS!
-Ai niin kuin mitä muka? Et sinä mitään kovin pahaa voi keksiä, koska jakorasiavaimosi heitti minut juuri ulos ja paineli makuuhuoneeseen kolmen miehen kanssa, Snidget sanoi itsevarmasti.
-Hah, Ja vitut minua kiinnostaa. Minulla on parempaa sänkyseuraa,hän sanoi, ja nyökkäsi Severusta, ja Siriusta kohti.
Sitten hän jatkoi :
-Mitä ulosheittämiseen tulee, minä hoidan nämä asiat. Rangaistus on seuraava: saat tanssia meidän edessämme strutsi-puvussa niin pitkään, ettet pysy enää pystyssä."
-No älä luulekaan!" Snidget kiljui, ja juoksi takkaa kohti.
-No jos nyt tämän kerran luistat rangaistuksesta, Lucius heltyi, ja jatkoi :
-mutta meidän pitää miettiä asuinpaikkaasi.
-Ai miten niin ?
-No pitäähän sinulle löytää koti, Lucius sanoi.
-Hei minulla on idea, sanoi Sirius hymyssä suin, ja jatkoi :
-Tulkaa Kalmanhanaukiolle, minulla on siellä sukukartano. Asuttaisiin siellä kaikki neljä. Minulla on siellä kotitonttukin, Oljo. Mitäs sanotte ?
-Eiiiiiii! Snidget huusi.
-Jooooo!!! Husivat kaksi muuta ja ryntäsivät halaamaan Siriusta.
-Luulempa, ettei sinulla ole vaihtoehtoa, Snidget, Lucius sanoi tuikeasti.
-Öh voisinhan minä... tuota... mennä asumaan mummille! Snidget sanoi ja toivoi koko päällään että ehdotus menisi läpi.
-Hah, sinulla EI OLE mummia, Lucius sanoi ylimielisesti.
-Tule nyt vaan sedän, ja sedän kivojen kaverien luo asumaan.
-Äh pakko kai se on, mutta minä en halua nähdä teitä! Snidget jupisi ja laittoi kädet puuskaan.
-Kiva kiva. Lucius sanoi, ja toiset nyökyttivät ponnekkaasti hänen takanaan.
-Minä en hyväksy sitä, että te olette yhdessä, Snidget sanoi päättäväisesti.
-No me nyt vain olemme, Lucius sanoi.
-Niin juuri, Sirius lisäsi.
-En hyväksy sitä, Snidget jatkoi samaan rataan.
Lucius vätti vastaan, ja lopulta lyyhistyi maahan, ja alkoi itkeä.
-Kehtaatkin! Minunhan se pitäisi tässä itkeä! Ei sinun,Snidget huusi ja meni olohuoneen puolelle istumaan.
-Voi Lucius-parkaa... Ei mitään hätää...,Kuului Kalkaroksen ääni viereisestä huoneesta.
Hän oli siirtänyt Luciuksen sinne lepäämään.
Lucius huusi Snidgetille itkuisesti :
-Miksi et voi hyväksyä minua sellaisena, kuin olen ? Minä välitän sinusta, olet kuin omat tytär. Olen pitänyt sinusta aina enemmän Dracosta. Haluan sinun hyvääsi.
Se oli kaikki mitä hän pystyi sanomaan. Sitten hän hukkui itkuunsa.
-No niin varmaan, et usko tuota itsekkään... aina on Dracolla ollut kaikki viimeisen päälle, mutta entä minä? Snidget sanoi, ja veti ylisuuren hupparinsa hupun päähän.
-Narcissan takia hän on tehnyt sen, Sirius sanoi, ja tuli kohti Snidgettiä, ja istui hänen viereensä.
-Hän on oikeasti pahoillaan.
Siinä samassa Kalkaros juoksi makuuhuoneesta.
-Lucius ei hengitä! Hän sai jonkin kohtauksen, Hän huusi, ja jatkoi :
-Auttakaa!
Sirius pomppasi ylös sohvalta ja ryntäsi makuuhuoneeseen.
-Hänet pitää saada äkkiä Mungoon nyt on kiire! Sirius huusi ja Severus ryntäsi Luciuksen viereen.
-Minä vien, hän sanoi ja ilmiintyi Luciuksen kanssa.
Sirius jäi tuijottamaan paikkaa, jossa Kalkaros, ja Lucius olivat olleet.
-Katso nyt, eikö yhtään kaduta ? hän sähähti.
-No nytkö tämäkin on minun vikani!? Snidget kiljui ja lähti kohti ulko-ovea.
-En minä niin ole väittänyt..., Sirius jatkoi.
Ovi paukahti kiinni.
-... anteeksi
Hänen mielensä puokkoili, entä jos Lucius kuolisi ?
Mitä hän sitten tekisi, ei hän kestäisi ilman Luciusta.
Snidget käveli ulos talosta hyppäsi aidan yli kadulle.
Hän käveli pitkin tietä kunnes tuli pienen leikkipuiston kohdalle ja istui puiston keinuun.
Siellä oli autiota, ei missään minkään laista liikettä, puistossa oli vain kaksi keinua, ja ruostunut karuselli.
Samaan aikaan Pyhässä Mungossa Luciusta vietiin teho-osastolle.
Hoitaja tunki hänet korkeaan sänkyyn, jossa oli vaaleanpunaiset lakanat, ja tunki tämän suuhun jotain juomaa, joka näytti epäilyttävästi tuliviskiltä.
Lucius avasi toisen silmänsä ja sulki sen sitten hän avasi suunsa ja sulki sen.
Severus näytti kauhistuneelta.
-O-onko tuo no-normaalia?" Hän piipitti, mutta kukaan ei kuullut häntä.
Puistossa Snidget kiikkui keinussa.
Oliko hänen ollut pakko sanoa kaikki kerralla?
Hän olisi voinut sanoa nätimminkin sedälleen.
Snidget pyyhkäisi silmäkulmaansa ilmestyneen kyyneleen ja tökki tennarillaan pikkukiviä.
Entäpä jos sairaskohtaus johtaisi kuolemaan?
Ei sitä kohtausta olisi tullut, jollei hän olisi saanut Luciusta surulliseksi.
Mutta miten Luciuksesta oli yhtäkkiä tullut niin pirun herkkä?
Vuosi sitten kaikki olisi mennyt kuuroille korville, eikä Lucius nyt makaisi jossain päin Pyhää Mungoa.
Ehkä se kaikki oli hänen syytään...
Olikohan Lucius edes tosissaan Kalkaroksen ja Siriuksen kanssa ?
Kaikki oli niin outoa, hän ei tiennyt mitä tekisi.
Lopulta hän nousi kiikusta ja lähti kävelemään ilman mitään päämäärää.
Pitkin hiljaisia hämärtyneitä katuja oli mukava kävellä ja olla ihan hiljaa.
Oli jo pimeää, ja tietä valaisivat katulamppujen kelmeät valot.
Jotenkin hän kuitenkin päätyi palaamaan Kalkaroksen kodille.
Hän koputti kerran, toisen, ja kolmannenkin. Kukaan ei avannut ovea.
Snidget lähti poispäin, ja käveli aina Malfoyn kartanolle saakka.
Hän loi kaihoisan katseen taloon, hän ei menisi sinne enää koskaan.
Sitten hän viskasi huoneensa takkaan hormipulveria, ja löysi itsensä Mungosta.
Hän käveli vastaanottotiskille, jolla ei ollut jonoa.
Sen takana istui vanha velho, joka näytti haudasta ulos kaivetulta.
Snidget rykäisi ja sopersi :
-Öh... Onko tänne tuotu Lucius Malfoyta?
-Kerros seitsemän, vanhus tokaisi, ja Snidget nyökkäsi.
Hän paineli seinustalla olevaan hissiin, ja painoo seitsemää.
Hissi rysähti epäilyttävästi, ja nousi kovaa kyytiä ylöspäin.
Lopulta se rysähti taas, ja ovi aukesi.
Hän katseli ympärilleen, osastolla ei ollut, kuin yksi ovi, jonka hän avasi.
Potilaitakin siellä oli vain yksi, Lucius.
Snidget asteli sängyn luo, ja hän huomasi, ettei Lucius hengittänyt.
Hän oli kuollut.
Snidget heittäytyi sängylle, ja itki vuolaasti.
-Älä itke, Lucius sanoi hiljaa.
-Anna anteeksi, Snidget sanoi, ja jatkoi :
-Luulin, että olet kuollut. Missä Sirius ja Severus muuten ovat ?
-Käytävällä. Olen hankkinut porttiavaimen tänne, se vie sinut kalmanhanaukiolle.
-Mutta entä kaikki tavarat ?
-Toimitettu, jos voisit tehdä palveluksen ? Pyydä Sirius, ja Severus sisälle.
Snidget avasi oven, ja Sirius ja Severus syöksyivät sisään.
Molemmat yltyivät halaamaan Luciusta kerta toisensa jälkeen.
Lucius viittasi Snidgetiä lähtemään, ja hän tarttui porttiavaimesta, joka oli vanha profeetta.
Kaikki kieppui, ja hän löysi itsensä vanhasta talosta, jota peitti pölykerros.
Puuseinällä oli taulu, joka alkoi kirkumaan :
-KURAVERISIÄ! VERENPETTUREITA! PUOLIVERISIÄ!
Snidget peitti korvansa, ja katsoi taulua.
Se lopetti kirkumisen, ja kysyi häneltä :
-Kuka sinä olet ?
-Snidget, hän vastasi arasti.
-Eihän se ole oikea nimi, ja oletko puhdasverinen ? Ja mitä teet täällä ? Taulu kysyi ylimielisesti.
-Olen Gabrielle Malfoy, tulin asumaan tänne Sirius Mustan kanssa, ja setäni Luciuksen, ja Kalkaroksen kanssa.
Taulu tuhahti, ja Snidget nousi huteran laisia portaita ylös.
Hän katsahti ensimmäisestä ovesta sisään ,ja huomasi tavaroittensa olevan siellä.
Huoneessa oli suuri ikkuna, kaappi, pöytä, sänky, ja seinällä taulu.
Taulussa oli Phineas Nigellus Musta, ei Snidget olisi häntä muuten tunnistanut, mutta hän oli Tylypahkan entinen rehtori.
-Päivää, Snidget sanoi taululle, ja niiasi.
Se näytti varmasti hieman hullunkuriselta, mutta hän yritti olla kohtelias.
-Hei, Phineas sanoi, ja lähti taulusta.
Snidget jäi purkamaan tavaroitaan.
Hetken kuluttua kuului kova rämäys, ja oven paukahdus.
Rappusista kuului rykimistä.
-Otatko suklaata,Sirius ? Se oli Severuksen kalsea ääni.
Snidgetin huulille levisi hymy. Hän tunsi olevansa kotona.
Kuukaudet vierivät, ja he kaikki asuivat onnellisina, kunnes eräänä päivänä:
-MITÄ MINÄ TÄÄLLÄ TEEN
? Kuului kauhea huuto.
Snidget havahtui unesta, hän oli säikähtänyt pahemman kerran.
-Kulta, ota suklaata! Kuului Luciuksen tyynnyttely.
-MINÄ EN OLE SINUN KULTASI!!! Sirius rääkyi perään.
Snidget hiipi huoneestaan rappusiin.
Hän meni sen naulakon taakse, jonka nuppeina oli kotitonttujen päitä.
Silmäkulmastaan hän näki punaisia valoja, ja Sirius ulvahti.
Sitten kaksi tummaa hahmoa luikahti ovesta ulos matkalaukkujen kera. Lucius ja Severus.
Samassa kaikki loksahti paikoilleen. Lemmenjuomaa.