Nimi: Kuolemalle hävinnyt
Kirjoittaja: Kuurankukka
Ikäraja: Sallittu
Tyylilaji: Angst, tyhjyys
Paritus: Harry/Remus
Vastuunvapaus: Molemmat herrat kuuluvat Rowlingille, enkä saa tästä rahallista hyötyä.
A/N: Ystäväni äiti nukkui vähän aikaa sitten pois ja jotenkin tuli tunne, että edes vähän kuolemaa sivuuttava ficci pitää kirjoittaa. Silti näen sen pienenpienen toivon siellä lopussa, joka myös tästä ficistä löytyy. Tämä oli samaan aikaan pohdiskelu ja blokinpoistamisficci, lähinnä pelkkää kevyttä tajunnanvirtaa c: Niin ja jätän tässä raakasti huomioimatta Elpymyskiven sun muut jutut, yrittäkää kestää :'D
Kuolemalle hävinnyt
Raaka kevättuuli repi ja raastoi mustaa tukkaa, se nousi aution pihamaan kaukaisimmasta kulmasta ja pyyhkäisi hänen ohitseen. Kukaan muu ei ollut näkemässä, kuinka se melkein riipi irti varoen lumen alta nousevat uuden ajan silmut sillä kaikki olivat hirveällä kiireellä paikkaamassa rikottua ja hautaamassa rakkaitaan. Hän ei pystynyt siihen vielä mitenkään, ainoa mihin hän kykeni oli sormien upottaminen syvälle maan sisään tunteakseen sen elon sykkeen ja saadakseen otteen jostain pysyvästä. Muualla elämänmelu oli haipunut kauemmaksi, eikä missään edes vahingossa naurettu: hymytkin olivat sortuneita.
Paljas maa kiviportaiden juuressa oli samaa sävyä Remusten hiusten kanssa. Pehmeää ruskeaa, auringon tuomia valoraitoja ja jotain harmaata, kaiken sen hän oli saanut itsekin kokea. Viimeksi viikko sitten hän oli hivuttanut sormensa niiden sekaan ja tahtonut reuhtoa pehmeitä suortuvia koko epätoivonsa vimmalla. Remus oli nostanut päänsä tietäen heti, mitä hän ajatteli. Lempeät, mutta väsyneet kädet olivat ohjanneet hänen omansa sivuun niin, että valuessaan alas pitkin kylkiä ne eivät enää tahtoneet satuttaa. Hän ei ollut ikinä edes yrittänyt kuvata sitä Hermionelle tai Ronille, ei sen alkua tai loppua, vaikka molemmat olivatkin tienneet.
Heillä ei ikinä ollut yhteistä tulevaisuutta, yhteistä osoitetta tai edes yhteistä suuntaa. Hän oli ollut lähes surusta sekaisin Siriuksen poismenon takia, Remus oli yhtäkkiä se ainoa joka uskalsi puhua hänelle ja kun sama tapahtui uudelleen vielä Albuksenkin kuoleman jälkeen, hän oli tiennyt rajan ylitetyksi. Tietenkin se oli alkanut merkitä liikaa, Remuksen kuolema oli ollut viimeinen lähtölaskenta asian tajuamiseen. Että hän oli todella rakastanut, vaikkei sen olisi pitänyt mennä niin edes alussa, kun Remus oli kertonut hänelle Kelmien nuoruudesta. Vääristyneestä hymystä Harry oli tiennyt Remuksenkin pelkäävän ja inhoavan tilannetta, jossa he pyristelivät pääsemättä eteenpäin.
Remuksen ja Tonksin kädet olivat olleet yhteenliitetyt suuressa salissa, eikä hän ollut nähnyt syytä rikkoa sidettä. Se oli niin erilainen kuin hänen ja Remuksen sillä se jätti pysyvät ja näkyvät jälkensä läheisten silmien alle: siitä kantista katsottuna häntä ja Remusta ei koskaan edes ollut. Ehkä Remus ja Tonks myös kohtaisivat kuolemanjälkeisessä ajassa ja paikassa, jonne hän ei lopulta ollutkaan lipunut. Kuoleman korvannaiseksi tuli ikävä tyhjyys ja epätodellinen tunne siitä, että niin monen ihmisen oli täytynyt kuolla. Yksikin oli liikaa, eikä yhtäkään henkeä saanut takaisin vaikka kuinka tahtoi. Jäljelle jääneiden puolesta olisi pitänyt tehdä jotain, mutta hän ei osannut kuin rikkoa maanpintaa ruhjoutuneilla sormillaan ja odottaa Remusta vielä kerran luokseen.
Jossain vaiheessa hän oli liukunut toiveesta toiseen, jälleen yksi raja jonka ylittämisen hän huomasi vasta nyt kun sydän kävi alikierroksilla ja ehkä juuri siksi silloin. Hän ei enää tahtonut, että vieressä olisi istunut Lily, James, Sirius, Albus, Fred, Severus tai kukaan muukaan, paitsi Remus. Sen ymmärtäminen toi oman kieron harmoniansa, niin että hän saattoi suoristaa selkänsä ja pyyhkiä edelleen kuivat silmäkulmansa (kuin varmuuden vuoksi). Tuulen huminaa lukuun ottamatta oli hyvin hiljaista, vaikka todellinen rauha antoikin vielä odottaa itseään – ja ellei hän olisi ollut niin keskittynyt siihen, hän olisi aistinut sen. Näkymättömän ja aineettoman hahmon, joka oli istahtanut hänen viereensä.
”Harry, kuoleman jälkeen ei enää ole kyyneliä, murhetta tai kipua. Meidän asiamme ovat melkeinpä paremmin kuin teidän elävien. Ja olen ylpeä sinusta, mutta kunpa vain tietäisit...”