Täysiä huoneita, käsiä, vuoteita | S | ficletsarja 7/7

[nauha]

Nimi: Täysiä huoneita, käsiä, vuoteita
Ikäraja: S
Tyylilaji: Elämä on draama, niin tämäkin
Paritus: Mari/Niina, eli kertoja ja sinä
Varoitukset: Vähäinen kiroilu
Vastuuvapautus: Tekstin nimi ja väliotsikot ovat PMMP:n kappaleesta Koko show ja kuuluvat kirjoittajalleen Paula Vesalalle. Suosittelen kuuntelemaan sen ennen tai jälkeen lukemisen, ihan jo siksikin, että se on hieno ja voimauttava.
Muuten kaikki tämä on minun.
Yhteenveto: Teekupin takana minä hymyilen hihoihini ja mietin, ovatko kaikkien avioliitot tällaisia.

A/N: Aloitin tämän heti osallistuttuani femme10#4-haasteeseen, eli viime toukokuun kieppeillä. Se olisi ollut muodollisesti valmis ensimmäiseen deadlineen mennessä, mutta lisäpäivät toivat lisää asioita ja olen siitä onnellinen. Nyt se saa olla valmis.
Kaikki seitsemän osaa ovat siis paketissa, ja tulen lisäilemään ne säädyllisen ajan kuluessa. Kaikki osat ovat eripituisia, mutta ficleteiksi mä niitä kutsuisin. Herkutelkaa!


Täysiä huoneita, käsiä, vuoteita

Osa 1 – Täyden laidallisen

Kun tapasimme, sinulla oli vakava polkkatukka ja huutavaa huulipunaa, mutta ei nenänvarteen piirrettyjä pisamia kuten muilla taiteilijoilla.
Yliopiston käytävillä kaikui ja ystäväsi nauroivat, kun sanoit ”Mm..” ja ”Aa” ja ”Älä tuijota, se on epäkohteliasta” ja minä tuijotin silti.
Olen varma, että sinua tuijottivat professoritkin, ja Jumala.

Luennon jälkeen pyysin sinua kahville, etkä lähtenyt. Oluesta et sentään kieltäytynyt, olihan se ilmaista.
Olin kömpelö ja yksinkertainen ja käteni hikosivat kun katsoit minua savuisen kapakan humalluttamana raskaiden kulmakarvojesi alta.
”Minusta tulee kirjailija”, kerroit ja olin varma: niin tuleekin.

Ensimmäinen suudelma oli uhkaava, minä naurunalainen ja heti sinun.

Nyt kun seuraan Helsingin Sanomien sivuihin hukkuvaa ja aamutakin uumenissa ärtyneenä liikahtelevaa kehoasi, mietin omistatko minut edelleen, vaikket enää maalaa huuliasi ja hiuksesikin ovat poninhännällä.
Olethan silti sama?

"Olisi parempi, jos tietyt ihmiset eivät saisi avata suutaan ollenkaan", ja lehti rypistyy.

[nauha]

Osa 2 – Mikä meissä on tai ole ei

”Jos vain tietäisin.”

Minä olin vielä toiveikas, vaikken enää nauravainen sanoessani:
”Voisit kirjoittaa meistä.”
(Vuosia sitten olisit vastannut:
”Kirjoitankin”, ja olisit todella kirjoittanut.)
”Ei meissä ole mitään kirjoitettavaa”, mutiset ja puristat nenänvarttasi. Joskus ajattelin, että se tekee sinusta upean ja innostavan, haluttavan jopa.
”Ai”, vastaan ja ääni maistuukin happamalta. Kämmenselissäsi on valkoisia täpliä.
”Ei sitä kukaan lukisi ja tiedät sen.”
Et sentään tiuskinut minulle ennen. Kuulostanut väsyneeltä ja vihaiselta heti aamun tunteina.

Painaudun sohvan nurkkaan (Se valittiin yhdessä ennen suhdekriisiä ja terapiatarpeita. Minä pidin karmiinista ja sinä indigosta, joten ostettiin valkoisena ja teetettiin tyynyjä väreissä. Jos elämä olikin kompromissia jo silloin?) ja teeskentelen, ettei sattuisi, rutistaisi.
Vituttaisi.

Ehkä siksi kieltäydyn olemasta lapsellinen ja nurisemasta tai kitisemästä takaisin. Kahvi on puoliksi jäähtynyt kuppiin ja leipä maistuu pelkältä etikalta (jos et aina ostaisi suolakurkkuja, niin minun ei tarvitsisi syödä niitä säälistä), mutta vien senkin loppuun.
”Ei varmaan, jos itsekin niin ajattelet.”

Pukeutuessani töihin annan sinulle aikaa puhua. Hiljaisuus on pisteliästä.
Suoristat ilmeettömänä paitani kauluksen.

”Nähdään illalla.”

[Kaatosade]

Teki mieli lukea femmeä ja tartuin sitten tähän. Jännä, persoonallinen kirjoitustyyli jota ei voi lukea kovin nopeasti, pitää vähän pureskella matkan varrella että kaikki menee varmasti jakeluun saakka. Ei huono asia ollenkaan, varsinkaan ficleteissä. Tiedä sitten pitkän moniosaisen kohdalla.

Olen varma, että sinua tuijottivat professoritkin, ja Jumala.

Vau, jotenkin hienosti sanottu. Kertoja taisi olla tuossa kohtaa jo aika mennyttä.

Toisessa ficletissä alkaa arki jo tulla esille, kun on oltu jo pidempään yhdessä, ja kaikki alkaa ärsyttää suolakurkuista lähtien ja tuntuu ettei meissä mitään ollutkaan. Odottelen mielenkiinnolla vieläkö loppusarjassa tuosta käännytään iloa kohti... toivottavasti, koska tuo eka oli jotenkin, ah, sellainen että näille henkilöille toivoisi onnellista loppua.

Kiitoksia iltapalasta. <3

[nauha]

Hei Pics ja tervetuloa seurailemaan!

Otan kohteliaisuutena sen, että kirjoitustyylini on persoonallinen ja jännä, vaikkakin tuo vaikealukuisuus on toki vähän kaksiteräinen miekka Mutta totta se on, en ole pitkien ja moniosaisten kirjoittaja, vaan raapaleiden, ficlettien ja lyhyiden oneshottien. Pitkät tekstit tuntuvat nykyään vähän tuskaisilta ajatellakin, koska kieltä pitäisi yksinkertaistaa niin rutkasti, että melkein itkettää, eikä sellainen kirjoittaminen mulle sovi.

Ihanaa että tuijottavat professorit ja jumalat maistuivat, mulla on pieni rakkaus siihen, että vertaan rakastettuja Jumalaan. Hups.

Arki onkin se, mitä tällä ehkä eniten haen. Kahden aikuisen ihmisen arki, sen vaikeus ja ihanuus. Toivottavasti loppu ei tuota pettymystä, tässä nyt heti seuraava osa

- -

Osa 3 – Alla pyykkikasojen


Siskosi vierailee useammin kuin tahtoisit. Minä kutsun häntä tänne salaa, koska tiedän sen hermostuttavan, raastavan vähän. Hän sanoo ah niin, tulin vain piipahtamaan, olin matkalla, äidiltä terveisiä ja sinun hampaasi kirskuvat. Teekupin takana minä hymyilen hihoihini ja mietin, ovatko kaikkien avioliitot tällaisia.
(Entä jos ei olisikaan uraa, olisi lapset ja suppeampi ystäväpiiri, ei taidenäyttelyitä vaan leikkitreffejä ja muovailuvahaa sukkien pohjissa?)
 
Amanda on täällä tänään, kun tulet kotiin. Tärkeästä tapaamisesta kustantajan kanssa, niitähän sinulla riittää.
Siskosi huulet kiristyvät hymyillessä, amorinkaari vetäytyy suoraksi, aivan kuten sinulla. Kaadat mukiin teetä, muttet istuudu.
”Miten Sami ja lapset?”
”Loistavasti, niin kuin aina.”
Hän on tuskin vilpitön ja sinä et ainakaan.

Minä nautin. Nousen pöydästä, silitän ohimennen kyynärvarttasi. Otan lisää teetä.
”Miten meni?” kysyn. Siskosi hymyilee vielä, noukkii keksin tarjottimelta ja puraisee kaikkitietävän näköisenä.
”Mikä?” Äänessäsi on kärsimätön vire. En ole huomaavinanikaan.
”Kokous.”
”Ai. Hyvin. Ihan hyvin.”
(Päin helvettiä se on mennyt niin kuin ne kokoukset aina, ja sinä myönnät sen varmasti illalla, kun kosketan sinua lukulampun sammutettuani.
Minun kosketuksillani on nykyään sellainen vaikutus. Ne ovat lupa vuodattaa, unohtaa, että edes olen siinä ja upota pettymyksiin, joita haudot päivisin.)

Amanda hymyilee pöydän takana ja hänen hiuksensa ovat kuin sädekehä. Hän sanoo:
”Nämä sinun keksisi, Mari, ovat ihania. Leipoisitko vähän meillekin, lapset rakastaisivat.”
Minä olen sokeria ja hunajaa.
”Tietenkin.”

[nauha]

Renneto, oli kamalaa huomata, että olen jo ehkä niin tottunut ihaniin kommentteihisi, että tunsin melkein epäonnistumisen tunteita kun ajattelin, ettet ehkä tätä kommentoisikaan. Vakavaa kommenttinarkkiuta huomattavissa, huih. (Toisaalta olen itse ehdottomasti odottelija ja haluan herkkuni kokonaisina, en suupaloina, joten)

Allekirjoitan mielipiteesi, pihtaaminen on aika kuivaa! Tämän tekstin kanssa motiivini tiputtelevalle julkaisulle on enimmäkseen se, että vaikka kaikki osat on kirjoitettu, niiden näkeminen yksilöinä on vaikeaa kun pitää ajatella kaikkea yhdessä. Julkaisemalla tällä tavalla vähitellen pystyn aina ennen uuden osan esittämistä vielä hiomaan sen taitteita, jos nyt ei juuri tapahtumia niin ainakin dialogia tai aikasuhteita.

Urbaani elämä ja minun pureskeltavat keksini, indeed! Siitä tässä on kyse, ja rakastetusta!  Rakastetut taitavat olla mulle aika iso asia ylipäätään kirjoittamisessa, niiden kautta näkee muutkin ihmiset paremmin. Tai huonommin, miten vain.
Valtapeli, tunteet ja oi karheus, karheudesta pidän, ihanasti sanottu.

Vastauksessani on enemmän tai vähemmän järkeä, mutta olen kauhean onnellinen kun taas kommentoit. Pelastaa vähän pöhnäisemmänkin sunnuntain!
Yritän heitellä nämä loput pikkuiset esiin kohtuullisen ajan kuluessa, tässä tulee neljäs ja sitten enää kolme jäljellä!

- - -

Osa 4 - Syyllisyydentunnon sävyjä


Muistan tarkasti lähtöpisteen. Se alkoi niistä kirjeistä. Olit kirjoittanut rakkaudella, joskus tuskallakin ja aina kulmat kurtussa.

Raskaita käsikirjoituskuoria seurasi ohuita ja surullisia, joskus ei ollenkaan. Kirjoitit vihasta ja voimalla (punaviinin), minä hyväksyin koska oli pakko ja ehkä toisinaan toivoinkin epäonnistumista, itsekkyyttäni.

Oli onnistuminenkin, yksi (1).
Se oli täyttymys ja hetki nirvanaa.

Kuukausia (sinusta lyhyen hetken) sain nojailla ovenkarmeihin ja katsella peuhaamistasi niiden punakynän heiluttajien ja lehtien sivuilla vakavilta näyttävien ihmisten kanssa.
Luin kirjasi, rakastin vihasin rakastin.
Vain minä jäin haalistuneisiin lakanoihisi kun kriitikot ja lukijat olivat lähteneet.

Jos vielä yhden kerran, sinä toistit mantraa ja muistan sinun kirjoittaneen yöt läpeensä. Jos vielä kerran saisin ne lukemaan kuten silloin.
Naisenasi minulla ei ollut lupaa lakata uskomasta. (Valehtelemasta kaikille.)

Aamuyöllä irrotan lasin kädestäsi.
Ja olen sinun.

[Kharon]

Hei, täähän on ihan loistava! Tykkään tämän tekstin ns. visuaalisuudesta, tai kun tässä on paljon sellaista kuvausta, jonka kykenen selvästi näkemään päässäni. "Vakava polkkatukka ja huutavaa huulipunaa" nyt esimerkiksi; mielettömän kekseliäitä vertauksia joita ei ole liikaa. Mäkin tykkäsin muiden kommentoijien tapaan tuosta jumalvertauksesta. Aikamoinen tyttö täytyy olla.

Renneto nosti esille termin valtapeli ja se mua varmaan kiehtoo tässä eniten. Suhde soutaa & huopaa ja etsitään tapoja satuttaa toista enemmän. Just se on kamalaa ja kiinnostavaa - niin iso kitkeryys, että satutetaan toista tahallaan hymyn takaa.

Tämä viimeisin osa tuntui tulevan erityisen lähelle mua. Paljon hienoa kuvailua ja etenkin tämä kohta, joka oli jotenkin tosi totta, koska yhdellä esikoiskirjalla on vaikea jäädä muiden mieleen:

Vain minä jäin haalistuneisiin lakanoihisi kun kriitikot ja lukijat olivat lähteneet.

Ja voin vain kuvitella kuinka kamalaaon olla kirjailijan puoliso.

Jotenkin muuten tykkään tässä siitä, ettei ole lapsia tai liiton ulkopuolisia suhteita (joista ainakaan vielä tiedettäisiin) pilaamassa tätä rakkautta. Se käy ihan henkilöiden itsensä kädestä. : D Joo mutta tosiaan, toistan itseäni vielä että tykkään tästä kyllä ihan mielettömästi, odotan innolla seuraavia osia! Kiitos lukunautinnosta!

[nauha]

Kharon miten mieletöntä ja ihanaa, että pidät tästä! Mulla on sellainen heikko kohta sun tekstejä kohtaan, että on hurjaa kuulla jonkin oman tuotokseni maistuvan sulle myös.

Luulenpa tosiaan, että Niina oli melkoinen tyttö ja Mari alusta asti ihan myyty. Kyllähän jotain noin kaunista ja ihanaa haluaa vain omistaa ja pitää omanaan piilossa kaiken maailman jumalilta!

En tiedä olenko skeptinen mutta oman kokemukseni mukaan lähes kaikki pitkät parisuhteet ovat jollain tavalla aika kitkeriä tai katkeria. Ja kuten sanoit, kaiken voi pilata itsekin, ilman suhteita ja lapsia!

Mulla on nyt kamalat paineet viimeisiä lukuja kohtaan, toivottavasti ne antavat edes yhtä paljon kuin nämä ensimmäiset

- - -

Osa 5 – Kiinni pidetään


”Että mä joskus vihaan sua ja tota sun asennettas. Et sä ole ainut ihminen täällä. Ainut jolla on tärkeä työ ja ystäviä ja asioita. ”
”Aha, ja sullako sitten muka on myös?”
”Kaikilla tässä suhteessa ei ole varaa olla hienoja kirjailijoita joilta kukaan ei osta mitään!”’
”Ai niinkö?”
”Niin!”

Etsin hetken tasapainoa vapisevilla polvillani, enkä suostu vajoamaan silloinkaan, kun ovi jo pamahtaa jälkeesi. Ovisilmästä näen sinun jääneen rappukäytävään. Naapuritkin varmaan katselevat omistaan. (”Siellä se nyt sukkasiltaan taas. Aina nuokin riitelee. Sanoinhan jo kun muuttivat, ettei siitä hyvä seuraa.”)

Kotimme seinät ovat humisevaa huurretta ja ampiaispesiä. Annat odottaa itseäsi ja vihani laantuu, kai sinunkin.

Sänkyyn tullessa raajasi ovat viileät, minun puutuneet. Hankaudut peitteiden väliin ja mietin olisimmeko vielä siinä, jos sinun kirjojasi joku ostaisikin.
Etsin leualleni paikan kaulasi notkelmasta ja hautaudun suuttumuksen jälkimaininkeihin, tuoksuun joka puskee huokosistasi. Annat minun jäädä, jäsenet omiisi kietoutuneina kuin hukkuvalla.

[Kaatosade]

Kyllä se persoonallinen kirjoitustyyli varmaan kohteliaisuudeksi oli tarkoitettukin. Joillakin se tyyli sopii sitten paremmin lyhyempään ja joillakin pidempään kerrontaan. Omaan makuuni ainakin tässä ficletsarjassa kerronta on ollut sikäli tiivistä että lyhyessä mitassa on paljon painavaa asiaa, ehditään riidellä ja sopia (mutta ei todella antaa anteeksi) kymmenessä rivissä.

Luin kirjasi, rakastin vihasin rakastin.

Ihanaa. Tiedän tunteen. <3

Voin vain kuvitella millaista olisi kirjailijan kanssa asuminen ja varsinkin sitten, jos kirjat eivät myisi ja tulisi sitä kautta tyytymättömyyttä ja kitkaa elämää kohtaan, kun se juttu jota haluaa eniten, ei vaan kannata jne... eikä kertojakaan tunnu tilannetta kauheasti tuossa auttavan, mutta uskon että itse kullakin pinna pettää joskus.

Nautin tämän lukemisesta kyllä, viimeisiä osia odotellessa, kiitoksia. <3

[nauha]

Pics, ihanaa että ehdit tähänkin väliin kommentoimaan, tuntuu tietenkin aina hyvältä saada kirjoittaa kommenttivastaus ennen uuden luvun julkaisemista.
Tiivistäminen on ihan parhaita puoliani, haha! Yritän kaiketi kirjoittaa sellaista millaisesta itsekin pidän: paljon lyhyessä ja silti monin aistein kerrottuna.

Unelmat, varsinkin kipeät ja toteutumattomat ovat varmaan tuskainen elämänkumppani. Sekä itselle että omalle puolisolle. En tiedä millaista olisi olla kirjailija, jonka teokset eivät myy tai menesty, enkä miltä hänen rakastajansa, mutta luulen osaavani kuvitella myös.
Tämän kanssa ei ehkä lopulta ole ihan mustavalkoista kumpi on vaikeampi, Mari vai Niina.

Kiitos hurjasti kun jätit kommentin!

- - -

A/N: Viimeisiä viedään ja sitten se on loppu. Hui. Alan vasta ymmärtää miten paljon enemmän olen kirjoittanut kuluneen vuoden aikana, kuin kolmena sitä edeltävänä. Tuntuu onnistumiselta. Toivottavasti jaksatte vielä muutaman luvun tätä ja mitä ikinä tulevaisuudessa tuleekaan!


Osa 6 – En tajua nytkään

Sanna omistaa gallerian ja näyttää aina tyrmäävältä. Meillä on tapana nauraa toistemme kertomuksille, vaihtaa katseita ja nauttia huomiosta.
Tänään kun puen takahuoneessa takkia päälleni, hän tulee seisomaan viereeni ja tekee ehdotuksen.
”Mentäisiin lasilliselle. Voitaisiin puhua tulevista näyttelyistä, tästäkin”
Se tekee viattomasta leikistä todellista ja pelottavaa, mutta Sannan silmät ovat lempeät ja leikkisät ja hänen kaulansa kutkuttavan siro.
”Miksei.”

Sanna juo punaisen sijaan valkoista viiniä, joskus kuulemma leikillään roseetakin, vaikka onhan se jotenkin niin tyttömäisen hempeää, että tekee melkein pahaa.
Hänellä on kaunis tytär ja nalkuttava, mutta hurmaava ex-vaimo, niin ymmärrän.
Minä puhun sinusta vain vähän, mutta tietäähän hän nimesi ja mitä teet. Näissä piireissä tietävät kaikki.

Teen lähtöä. Hän sipaisee poskeani, melkein. Väistän. Sydän lyö silti liian lujaa ja veri syöksyy päähän. Ravintolan ovella horjahdan ja hävettää.

Kun tulen kotiin sinä näytät juuri siltä, kuin kolmetoista vuotta aiemmin. Olet maalannut huulesi ja hiuksesi ovat lyhyemmät.
”Meni myöhään”, sanot ja huomaan ilmassa tuoksuvan parfyymin. Käytät sellaisia harvoin.
”Käytiin työkavereiden kanssa yksillä”, vastaan, vaikka kurkku on kuiva ja häpeä velloo.
”Olin ajatellut, että mentäisiin syömään.”
En uskalla riisua kenkiäni.
”Mutta pöytävaraus meni puoli tuntia sitten, joten ei kai sitten.”

En muista koska olisit viimeksi ajatellut moista, puhunut ääneen ainakaan.
Olohuoneen pöydällä on avaamaton pullo punkkua. Otan tukea ovenkarmista.
”Olen vielä pukeissa, voin hakea jotain. Sitä sushia vaikka josta pidät.”
Katsot minua ja olen varma, että näet. Nyökkäystä säestää silti hymy ja ehkä helpotus, luulen. Ehket näekään kuin minut.

Karkaan asunnosta sydän tykyttäen.

[nauha]

(Nyt varaudu Renneto loputtomaan vastaukseen, en osannut ollenkaan hillitä itseäni)

Aikalinja taikalinja, voi ei, nauratti vähän!

Pohdintasi oli mielenkiintoista, enkä taida ottaa siihen sen kummemmin kantaa, koska kaikkihan on mahdollista. Mulla on toki hyvin tarkat kuvat hahmoistani, siitä mitä he ovat tai voisivat olla, tekevät tai voisivat tehdä. (Se on itse asiassa aika harvinaista, koska yleensä olen hahmoissani aika suurpiirteinen. Olen tainnut itsekin vähän rakastua Niinaan, vaikken oikeasti ollenkaan pidä hänestä ja samaistun Mariin vähän liikaakin) Oli kuitenkin ilahduttavaa, että teksti herätti noin monta erilaista mahdollista suuntaa.

Viini, keskenään flirttailevat ja toisiaan vähän tuhoavat naiset, ja taide ovat tässä vastakohtana sille parisuhteelle, jonka kirjoitin Neljäntuulen tyttöön.  Siinä oltiin kaukana kaupungista, parisuhteessa jossa raastaa jokin muu, kuin ihminen jonka kanssa olet tai omat piirteesi, enemmän ne ulkoiset tekijät.
Siksipä tässä tuntui hyvältä rajata ihmiset ja asiat näin. Kärjistys tietynlaiseen lesbokulttuuriin myös, haha! Mua on aina kiehtonut ajatus sellaisista taidelesboista! (Taisin katsoa nuorena liikaa l-koodia)
Marista haluan sanoa, että hän ei ole taiteilija, mutta sillä tavalla kiinnostunut taiteesta kuin itse toivoisin olevani. Ajattelin (mutten näköjään kirjoittanut!) hänen työskentelevän Sannan omistamassa galleriassa!

Ja voi, pilkut! Olen varmaan sanonut tämän aiemminkin ja sanon sen taas: en ole kovin hyvä pilkkujen kanssa, paitsi jos kyse on niiden välttelemisestä ja tunkemisesta omituisiin paikkoihin. Periaatteessa toki osaan säännöt, mutta niiden tuominen täytäntöön haluamallani tavalla tuntuu usein mahdottomalta. En silti haluaisi vapaan pilkutuksen korostuvan häiritseväksi asti, ja niin se ilmeisesti tässä nyt tekee.
Pitänee hieman tarkistella vielä näitä pätkiä, ja miettiä pilkkuja, mukaan lukien tuo pätkä, jonka lainasit. Se tuntui kirjoittaessa omassa päässäni niin selvältä, etten edes tajunnut pilkutuksen rytmittävän lausetta omituisesti. Olisiko se kenties parempi näin:

Hänellä on kaunis tytär, ja nalkuttava mutta hurmaava ex-vaimo, niin ymmärrän.

Vai kaipaako muttakin pilkun. En tiedä. Uah.
Haluaisin hirveästi osata pilkuttaa fiksusti, vaikka nautin myös siitä venyttelystä. Pitää lukea tämä läpi vaikka huomenna ja tutkia pilkkujani, koska ymmärsin kyllä mikä tuossa mätti, en vain ollut tajunnut sitä aiemmin. Ja kuten sanoit, niitä lienee siellä lisää.

Tämä vastaus tuntuu nyt venyvän aivan tavattomiin mittoihin, mutta Niinasta ja kirjoittamisesta haluan vielä sanoa, etten koskaan ajatellut, että kyse olisi rahasta. Pikemminkin siitä täyttymättömyyden tunteesta joka epäonnistumisista seuraa. Egosta, kuten sanoit. Siitä kun olet päättänyt jotain, eikä siitä tulekaan mitään.
Kuvittelisin hänen tekevän myös oikeita töitä. (Käännöksiä ajattelin kirjoittaessani, mutten maininnut sitäkään, koska tykkään ilmeisesti pitää asioita itselläni :----) luoja.)

Kiitos pitkästä ja pohdiskelevasta kommentistasi, nyt lopetan tämän vastaamisen jotta pääsen nukkumaan, mutta lähetän  nyt kuitenkin vielä viimeisen osan myös, koska turha sitä on enää pihtailla!

Ps. pidin itsekin tuosta otsikosta! Tosin mulle maistuu PMMP:ltä melkein mikä tahansa, joten.


A/N: Eli viimeinen, kiitos kaikille jotka ovat seurailleet ja jotka vielä tulevat loppuun lukemaan!
- - -

Osa 7 – Mitä siihen kuuluukin

Toiseen makuuhuoneeseen paistaa päivä ennen kahta, ja ikkunan takana haukkuvat naapurien koirat.

Sinä tulet ovelle, ja valo tiivistää pölyrihmat seiniksi. Ensimmäistä kertaa ajattelen, ettet ole enää ihan nuori, vaikka hiuksissa on vielä kiilto, eivätkä silmäkulmat juuri kupruile.

”Olen päättänyt”, kerron, ja luulen että tiedät mistä puhun, vaikka kysytkin:
”Niin mitä?”
”Haluan lapsen.”

Kuvittelen seinälle raksuttamaan kellon tai kolme, vaikka vastaan katsoo vain valitsemamme kermanvärinen tapetti ja kirjahyllyn arkistot.
Katseessasi on toivo ja ehkä pilkahdus. Olet myös kyllästynyt, sen tiedän. Unelma perheestä on ollut olemassa aina, etäisenä ja kutkuttavana, uhkaavana. Kun Amanda synnytti Samille esikoisen, sinä itkit ristiäisissä ja vielä matkalla kotiin.

”Ei se mitään ratkaise”, sanot nyt.
”Minut ratkaisee.”

Olen päättänyt.
”Tässä huoneessa kasvatan lapsemme”
Ja juuri meidän, ei minun, koska ilman sinua en siihen pysty.

Nojaat päätäsi oven pieleen, suljet silmäsi, hymiset.
Kuvittelen pinnasängyn, maitotahraiset paidat, tummat silmänaluset ja onnen. Raskauden raateleman kehoni.

Sanot:
”Toivottavasti hän perii sinun nenäsi.”

[Kaatosade]

Tässä on niin paljon että tarttuminen on melkein vaikeaa, mutta ehkä se ei ole paha asia, kommentointi ei kuitenkaan ole niin helppoa.

Kohtaus Sannan kanssa hempeine roseeviineineen oli tunnelmallinen, ja varsinkin sitten se syyllisyys kun kertoja pääsee kotiin. Ja kun oma kumppani näyttikin yhtäkkiä samalta kuin aikaisemmin... ja vaikuttaa haluavan viettää yhteistä aikaa pitkästä aikaa, mistä syystä sitten haluaakaan. Tuli olo siinä kohtaa että nyt kaikki sortuu.

Viimeisessä luvussa sitten huomaa ettei sortunutkaan, mikä oli kiva yllätys. Vaikka en tiedäkään onko lapsi mitenkään toimiva keino liimata rakoilevaa suhdetta takaisin kasaan, ehkä ei, ehkä joillekin toimii. Loppu oli joka tapauksessa älyttömän hellyttävä nenän perimisineen.

Sinä tulet ovelle, ja valo tiivistää pölyrihmat seiniksi.

Vain yksi esimerkki nätistä kielestä. <3

Ajatuksia herättävä sarja, pitänee joskus lukea ihan kokonaisena eikä paloina uudelleen. Varmaan huomaa uusia juttuja silloin. Mutta kiitos tästä, tämä oli ihana. <3

[Alice Katarina]

Kommenttikampanjasta iltaa!

Saat kommenttisi nyt koska kynteni kuivuvat vanhojen tansseja varten, enkä voi mennä nukkumaan. Myönnän rehellisesti, että olen odotellut ja vartonut, että viimeinenkin pätkä tulisi ennen kommenttiani, koska rukoilin täällä jonkin sortin onnellista loppua. Ja sellainenhan saatiin ainakin hetkellisesti, vaikka pian asiat voivatkin olla huonosti jälleen. Olen toivottavasti ennenkin kehunut sinua maasta taivaisiin, eikä tämäkään kommentti tule olemaan poikkeus. Olet vain juuri se Finin kirjoittaja, jonka tekstejä janoan kieli pitkällä.

Aloitetaan nimestä, koska se aloittaa tekstin. Simppeli, mutta nätti. Kertoo tarpeeksi, mutta ei liikaa. Ja tarpeeksi runollinen ja erikoinen, jotta teksti tulisi avatuksi. Ainakin itse syyllistyn liian usein valitsemaan vain nimen perusteella. Tällä kertaa se ei todellakaan tuottanut pettymystä, vaan koko ficletsarja oli aivan yhtä kekseliästä ja kaunista kuin nimikin antoi ymmärtää. Lyhyet luvut sopivat sinulle kuin nenä päähän! Pidin siitä miten erilaisia tarinoita osaat kertoa, tässä on aivan erilainen tunnelma kuin Neljäntuulen tytössä (mahtava muuten sekin, kamalaa huomata kuinka vähän kommentoin mitään…).

Kirjoitus on sujuvaa ja minua pilkkujen puute tai erikoiset paiakt ahitanneet lainkaan. Toisaalta omissakin teksteissä ne ovat vähän siellä sun täällä. Rakastan sun tekstien runollisuutta ja sitä kuinka ne lyhyessä ajassa kuljettavat, kertovat, kuvailevat, maalaavat tunteet ja tunnelmat ja kiinnittävät lukijan huomion. PMMPn kappaleesta lainatut väliotsikot toimivat loistavasti ja voisin varmaan hehkuttaa niitäkin vielä lisää. Ja jokainen luku ja otsikko sopii listavasti yhteen.

Kun tapasimme, sinulla oli vakava polkkatukka ja huutavaa huulipunaa, mutta ei nenänvarteen piirrettyjä pisamia kuten muilla taiteilijoilla.
Yliopiston käytävillä kaikui ja ystäväsi nauroivat, kun sanoit ”Mm..” ja ”Aa” ja ”Älä tuijota, se on epäkohteliasta” ja minä tuijotin silti.
Olen varma, että sinua tuijottivat professoritkin, ja Jumala.

Taisin rakastua jo heti alussa. Saatan nähdä mielessäni vakavan polkkatukan ja huutavan huulipunan. Mahtavia kielikuvia. JA toisaalta kertovat jo jotain henkilöstäkin. Tiettyä vakautta ja silti tuli sisällä. Ja tarinan edetessä se syttyy ja palaa loppuun, ja syttyy jälleen.

Niina on taiteilijana ja kirjailijana erilaista vastapainoa Marille, joka kuitenkin on asteen enemmän "tavallinen". Niinan toive saada kirja myyntiin ja lukijoita on täysin ymmärrettävä ja saa sympatiat puolelleen. Ja ärsyyntymien ja paha olo, joka seuraa siitä, kun oma tuotos ei kelpaa, ei riitä, on kuvattu niin todentuntuisesti, että itsekin saattaa tuntea sen. Ja se kuinka paha olo puretaan siihen ainoaan ihmiseen johon sen voi turvallisesti purkaa. Ja kuinka oma suhde vähitellen murenee ja palat pysyvät ehkä enää koossa vain muistoissa ja toiveissa. Ehkä eivät niissäkään lopulta.

Luin kirjasi, rakastin vihasin rakastin.
Vain minä jäin haalistuneisiin lakanoihisi kun kriitikot ja lukijat olivat lähteneet.

Jos vielä yhden kerran, sinä toistit mantraa ja muistan sinun kirjoittaneen yöt läpeensä. Jos vielä kerran saisin ne lukemaan kuten silloin.
Naisenasi minulla ei ollut lupaa lakata uskomasta. (Valehtelemasta kaikille.)

Ja tässä toinen lempikohtani. Voin kuvitella miltä tuntuu elää ja rakastaa kirjailijaa. Tai taiteilijaa. Joka haluaa ja tahtoo intohimoisesti.

Tarina oli kaikenkaikkiaan kaunis. Oli ihana nähdä kuinka täydellisestä rakastumisen huumasta päädyttiin ensin onnellisesti yhteen ja sitten riideltiin, unohdettiin, haaveiltiin, toivottiin, pelättiin (uskaltaa) ja lopulta oltiin taas uudessa alussa. Jotenkin tässä oli sellaista "normaaliutta" eli elämästä ei yritettykään tehdä ruusuilla tanssimista, muttei toisaalta myöskään liian dramaattista ja kamalaa (johon itse ainakin aivan liian usein sorrun.)

Olen päättänyt.
”Tässä huoneessa kasvatan lapsemme”
Ja juuri meidän, ei minun, koska ilman sinua en siihen pysty.

Viimeisessä luvussa tämä kohta sykähdytti eniten. Vaikka ollaan koettu kaikkea vaikeaa, Mari haluaa edelleen lapsen juuri Niinan kanssa. Ei yksin, ei muiden kanssa.

Kiitos tästä! Tulen varmasti lukemaan, kun jälleen kirjoitat jotain uutta. Ja toivottavasti jaksat lukea hehtaarikommenttini, en uskonut pystyväni tähän, eivätkä kynnetkään ole vielä kuivuneet. Ehkä luen koko tarinan vielä uudestaan läpi.

Sinun, AK

[nauha]

Pics, mukavaa kun vielä tartuit, vaikkei helpolta tuntunutkaan!

Kuudennen osan kirjoittaminen oli musta hirveän hauskaa. Samoin seitsemännen, rikkomista ja liimaamista.

Vaikka en tiedäkään onko lapsi mitenkään toimiva keino liimata rakoilevaa suhdetta takaisin kasaan

Ei ole! Niin yksinkertaista se on, ei se vain ole. Luulenkin, että Mari korjaa tässä enemmän itseään kuin suhdettaan. Ei lapsi oikeasti ole ratkaisu siihenkään, mutta ihmiset harvoin ajattelevat näitä asioita järjellä.

Olen hurjan iloinen siitä, että pidit sarjasta kokonaisuudessaan, ja kielestäni myös. Niihin on molempiin vuodatettu aika paljon rakkautta ja joskus tuskaakin

Alice Katarina, hauskaa että taas nappasit minut kampanjasta. Mietin uusia osia julkaistessani, että en kai nyt vaan saata sua jotenkin ikävään rakoon, kun lupauduit kommentoimaan vain neljää ja yhtäkkiä saitkin seitsemän. Hyvä että se oli tarkoituksesikin, eikä siis tuntunut pakkopullalta!
Ja hei, on aina parasta kuulla, että joku oikein janoaa mun tekstejä. Hullua! Kiitos siitä.

Vai olet sä salalukenut neljäätuultakin! Kiva kuulla, että sekin maistui, eikä tarina tässä tuntunut liian samanlaiselta. Kuten aiemmin Rennetolle sanoin, pyrin tietynlaiseen vastakohtaisuuteen, vaikka onneahan niissä molemmissa kuitenkin on kivusta huolimatta.
Nimestä pidän tässä minäkin kovin, koska no PMMP.

OIen hirveän tyytyväinen siihen, että pidit hahmoista ja runollisuudesta ja valinnoistani yleensäkin. Tällaisesta palautteestahan voisi vaikka elää!
Mari ja Niina ovat toistensa vastapalat (ei vastakohdat kuitenkaan!) monellakin tapaa, ja olet tainnut oivaltaa heistä aika paljon asioita. Niinan taiteilijuudessa ehkä tärkeintä on nimenomaan intohimo ja pettymysten nielemisen kitkeryys. Ja Marikin tavanomaisuudessaan on kuitenkin hyvin epätavanomainen.

Koko tämä tarina sijoittuu päässäni hyvin lyhyelle ajanjaksolle, ja siksi draamankaan ei tarvi olla suurta ollakseen tuntuvaa. Olen aika varma siitä, että näiden kahden (kolmen) elämä tulee jatkossa olemaan aivan yhtä draaman täyteistä, ja menneisyydessä on varmasti ollut vielä kamalampaa!

Toivottavasti et pilannut kynsiäsi kommenttia kirjoittaessasi ja wanhasi sujuivat hyvin. Kiitos vielä kovasti ihanasta ihanasta kommentistasi!

[ruttotohtori]

Mä en ole ikänä tainnut kommentoida yhtään sun tekstiä, vaikka niitä olen lukenutkin jonkin verran, ja nyt kun luin tämän, tuli kauhean paha mieli koska ansaitsisit kaikki maailman kommentit, oikeasti! (Tai sit oon kommannut enkä muista ja vaivun ikuiseen häpeään, voivoi.) Mutta oot salaa tai nyt vähemmän salaa mun yksi lempikirjoittajia täältä. Toivottavasti otat kohteliaisuutena.

Asiaan, joo. En lupaa mitään hirveen hienoa analyysiä enkä mitään muutakaan, mutta on ihan pakko purkaa tuntoja sulle kun tämä oli niin... Paljon. Tää oli näitä tekstejä jotka on keveitä, yksinkertaisia ja vähän, mutta samaan aikaan hankalia, raskaita ja tosi paljon. Tykkään tällaisista ihan kauheasti, itse lukeminen on kivan helppoa, mutta jälkiprosessi (fiilistely, ajatusten jaottelu) onkin asia erikseen. Oot tiivistänyt näihin seitsemään osaan yli kymmenen vuotta elämää, ja kaikki ne elämän piikkikoroilla kävelevät jutut. Tilaa on vähän, mutta sait kaiken mahdutettua, mistä voisin jo yksinään antaa aplodit. Mutta se millä tavalla tämän oot toteuttanut - vetää sanattomaksi. Mä aina esitän että mulla on sanottavaa, mutta oikeasti tää kaikki on vaan "räjäytit tajuntani hetkeksi" turhan pitkäksi vanutettuna.

Yksi asia mistä tykkäsin kovasti, oli se miten normaali juttu kahden naisen välinen suhde tässä tekstissä oli. Ihanaa lukea femmeä, josta on jätetty kaikki se turha "apuaoonlesbo"-hämminki pois, ja kun vielä mainitsit avioliiton, oletan että tässä maailmassa myös yhteiskunta on ihan okei asian kanssa. Jotenkin se lisäsi tarinan aitoutta, ja ennen kaikkea hahmojen aikuisuuden tunnetta. Muutenkin se, miten sekä Mari että Niina tuntuivat olevan sinut itsensä kanssa oli viehättävää, ja tykkäsin kanssa siitä kuinka kaikilla oli ihan tavalliset nimet. Se oli myös hauska seikka, että Niinan nimeä ei taidettu mainita missään vaiheessa! Liekö nimellä ollut liikaa painoarvoa edes ajateltavaksi, hm.

Rakastuin ihan silmittömästi tämän tekstin harmaaseen sävyyn! Kuvailu on arkista, mutta tosi kekseliästä ja notkeaa, oivaltavaa. Tapahtumat voisi sijoittua naapuritaloon ja siis Marin tunteiden kuvaus, tää kaikki dialogi, siis kaikki oli niin tajuttoman inhimillistä että mä en edes. Mun sydän pakahtuu vielä noin puoli tuntia tekstin jälkeenkin. Ja toi lapsijuttu tuossa lopussa, niin väärin, mutta niin ihmismäistä ja normaalia että huhhuh. Musta on sinänsä jännää, että Niina suostuu siihen, se osoittaa mulle Niinassa tapahtuneen jonkinlaista kehitystä! Tai jotenkin mielsin Niinan kunnianhimoisemmaksi, rationaalisemmaksi ja enemmän uranaiseksi, vaikka se tavoitteleekin pilvilinnoja, mutta luonteeltaan, ja sitten se lopussa onkin okei sen kanssa että ne hankkii elävän kasvaimen nilkkoihinsa - ajattelikohan Niina samaa kuin Mari? Jotenkin en näe, että Niina olisi lopussakaan valmis äidiksi, mutta ehkä se on oppinut tekemään kompromisseja. Tosin tuntuu vähän että aivan väärässä paikassa, lapsi kun ei ole mikään tie korjata rikkinäisiä ihmisiä. Vallattoman ironista, tykkään huisasti!

Nelososassa oli mun makuun ehkä vähän liikaa kikkailua (ne sulut ja kaikki), mutta muuten tää oli koko lailla täydellinen. En tiedä miksi mainitsin tuotakaan, tosin. Voi kun osaisin sanoa jotain järkevämpää, niin kirjoittaisin tästä tekstistä romaanin, mutta kun en niin jätän suosiolla tähän. Kiitos huikeasti (jopa mun ei paljon originaaleja harrastava tyttöystäväni piti tästä kun näytin!), ja lupaan vähintään stalkata aina kun teikältä tulee uusia juttusia. Kiitos. ♥

Ps. olisi huikeaa lukea jatko-osa, miten vauvan kanssa käy! Vaikka toisaalta rakastan avoimia loppuja, mutta silti.

[nauha]

Apua, plööt, mitä tämä on? Olin metrossa kun luin kommenttisi. Melkein tipahdin penkiltä! Ja sitten hymyilin tyhmästi koko matkan kotiin asti ja kanssamatkustajat luulivat mua hulluksi.
Aina välillä (harmillisen harvoin tietenkin, haha) jostain ilmestyy ihminen, joka kertoo lukevansa tekstejänsä ja pitävänsä niistä salaa ja se on aina yhtä sairasta ja upeaa, mutta että joku vielä sanoo, että ansaitsen kaikki maailman kommentit. Se ei tietenkään ole ihan totta, koska tiedän niin monta muutakin kirjoittajaa, jotka ansaitsevat paljon kommentteja, mutta eihän tätä voi muuna kuin kohteliaisuutena ottaa!

Hieno analyysi ei ole mikään itseisarvo, parasta on että kerroit mitä näit ja miltä tuntui. Se on sairaan palkitsevaa!
Ja hei allekirjoitan täysin tuon näkemyksesi teksteistä joissa on paljon, itse luen melkein pelkästään niitä, koska rakastan, mutta kommentoiminen on aina haaste, koska se vaatii niin paljon. Siksi arvostan tätä, se varmasti vei energiaa!

Voin ilokseni kertoa, että sekä paljous, että seksuaalivähemmistöjen tavanomaisuus pätevät pitkälti kaikkiin teksteihini. Mulla ei ole tapana kirjoittaa siitä, miten teinit ovat hukassa seksuaalisuutensa kanssa ja maailma tuomitsee. Koska tämä on musta antoisampaa. Samoin kuin mulla ei ole tapana kirjoittaa suoraviivaista ja helppoa ja yksinkertaista, koska on vaan niin hauskaa työntää paljon pieneen tilaan! (En tiedä mistä puhun, voi luoja)

Oo, jännittävää, että näit Niinan suhteen lapsenhankintaan näin! Mun päässäni Niina oli aina se, joka halusi perheen. Jollain tavalla Niina pitää itseään perheensä päänä ja Mari on vaimo, joka ei ole oikein istunut rooliinsa. Tämä on ilmeisesti taas yksi niistä asioista, joita ajattelin enkä kirjoittanut tarpeeksi selvästi :DD Joka tapauksessa ajattelen lapsen olleen jotain, mikä Niinan mielestä on puuttunut ja ollut epätyydyttävää heidän elämässään. Vaikka ei hän mitään kotiäitimateriaalia kyllä ole!

Tajusin vasta nyt kuukauden jälkeen tekstiä kauempaa katsoessani miten paljon siinä on sulkeita! Mulla on kyllä muutenkin nykyään joku juttu sulkeisiin, en tunnu osaavan sanoa mitään ilman niitä. Katso nyt tätä kommenttiakin.
Mutta myönnän, näin lyhyessä tekstissä niitä oli vähän liikaa.

Oon melkein säälittävän onnellinen siitä, että räjäytin tajuntasi. Kiitos kun kerroit, oikeasti! Ja kiitos kun näytit tyttöystävällesikin, tuntuu hurjalta, että olen kirjoittanut jotain, mitä halutaan jakaa muiden kanssa!

Ps. Rakastan Niinaa niin paljon, että haluaisin kirjoittaa jatko-osan vain hänen hiuksistaan ja tavastaan mutristaa huuliaan tyytymättömänä, tai jotain. Mutta vauvajatkokin olisi ehkä hauskaa! En tosin ole jatkokirjoittaja, tai en ainakaan usko olevani. Miettimisen arvoinen asia silti!