Disclaimer: J.K. Rowling omistaa Potter-universumin, en minä. En myöskään saa minkäänlaista korvausta hänen luomuksillaan leikkimisestä.
Otsikko: Kyllä sinä vielä tajuat
Kirjoittaja: Picca
Beta: Arte
Ikäraja: Sallittu
Paritus: Ron/Penelope (Percy/Penelope)
Genre: Draama, mysteeri, one-shot
Summary: Ron pohdiskelee seurustelun omituisuuksia.
A/N Rare-haasteessa Renne tilasi Penelope/Ron-ficin. Tässä se vihdoinkin on. Tarina sijoittuu Azkabanin vangin aikaan. Artelle kiitoksia taas kerran tarkastuksesta ja ehdotuksista. <3
FF100-haasteessa sana 008. Viikot. (Aiheena Harry, Ron ja Hermione)
Kyllä sinä vielä tajuat
Ron inhosi harvoja asioita yhtä paljon kuin köyhyyttään, mutta yksi niistä asioista oli kysymykseen vastaaminen vakuutuksella, että kyllä hän vielä käsittäisi jonakin päivänä. Sitten, kun olet vähän vanhempi, sanoi joku. Odota, kunhan kasvat vielä hiukan, sanoi joku toinen.
”Kyllä sinä vielä tajuat”, Hermione ilmoitti tyynellä äänellä ennen kuin juoksi numerologian tunnilleen. Pian raskasta laukkua raahaava hahmo oli jo kadonnut käytävällä tungeksivaan väkijoukkoon.
Hampaat narskuivat Ronin suussa. Erityisen inhottavia sellaiset huomautukset olivat silloin, kun huomauttelija oli ihan yhtä kolmasluokkalainen kuin hän itsekin. Selvä, Hermione saattoi olla fiksumpi kuin ikätoverinsa, mutta se ei silti antanut tytölle oikeutta puhua Ronille alentuvasti kuin aikuinen lapselle.
Hän katseli, kuinka Percyn ja Penelopen selät loittonivat vastakkaiseen suuntaan kuin Hermione oli kadonnut. Percy kantoi tyttöystävänsä kirjoja omiensa lisäksi ja kun he olivat kulkeneet Ronin ohi, hän oli huomannut, että Percy vielä näytti onnelliselta niin tehdessään. Aivan kuin Penelopen tavaroiden ronttaaminen olisi ollut jonkinlainen harvinainen etuoikeus ja autuutta tuottava asia. Kun mukaan lisättiin vielä se, että Percy oli joutunut kuuntelemaan vilkasta puhetulvaa Penelopen ystävättären isoveljen uudesta tyttöystävästä, oli täysin käsittämätöntä, miten hän kykeni säilyttämään aidolta näyttävän hymyn kasvoillaan.
”Minkä ihmeen takia ihmiset oikein höpsähtävät alkaessaan pussailla jonkun kanssa?” Ron oli puuskahtanut pariskunnan nähdessään. ”Ja tarkemmin ajatellen – minkä ihmeen takia he edes alkavat pussailla jonkun kanssa?”
”Kyllä sinä vielä tajuat”, Hermione oli sanonut.
”Hän ei varmasti tiedä itsekään”, Ron nurisi alkaessaan valua Harryn mukana kohti seuraavaa tuntia. ”Hän vain esittää tietävänsä, koska tietää että se ärsyttää minua.”
Harry hymähti tavalla, jonka merkityksestä ei oikein saanut selvää.
”Oikeasti, mitä iloa kirjojen kantelussa oikein on?” hän jatkoi. ”Okei, tajuan kyllä sen, että jos joku ystävä sattuu katkaisemaan kätensä niin totta kai häntä autetaan, mutta Penelope olisi ihan hyvin voinut tehdä sen itse.”
Harry tyytyi kohauttamaan harteitaan.
”Ja miksi sinäkään et sano mitään?” Ron tiuskahti. Hän oli luottanut siihen, että Harry jakaisi hänen ärsyyntymisensä, mutta tämä näytti olevan puoliksi muissa maailmoissa.
”Eikö Hermione sanonut menevänsä numerologiaan?”
”Joo.”
”Miten sitten…” Harryn katse oli kiinnittynyt käytävän siihen päähän, johon Percy ja Penelope olivat menneet. Ihmisten joukosta tuli näkyviin väsyneen mutta iloisen näköinen Hermione, jonka laukku edelleen pullisteli kirjoista.
”Etkö sinä mennytkään?” Harry sai kysyttyä.
Hermione näytti hetken säikähtäneeltä, vilkaisi sitten kelloa ja mutisi jotakin siitä, ettei mitenkään voisi jättää muodonmuutoksia väliin.
Ronilla oli äreä olo koko iltapäivän ajan. Aina, kun hän katsoi Hermioneen, hän huomasi ajattelevansa tytön lukujärjestyksen mahdottomuutta sekä ärsyttävää huomautusta siitä, miten hän vielä tajuaisi. Se oli kuulostanut pahaenteiseltä ja hän osasi kuvitella mielessään, miten raahaisi Hermionen kirjalaukkua selkä särkien. Miten kukaan voisi nauttia sellaisesta?
*
”Taasko sinä unohdit kirjasi?” Hermione nuhteli Ronia, kun he olivat kiivenneet melkein kaikki portaat, jotka veivät Rohkelikkotorniin. ”Olet ollut hajamielinen.”
Ron ei vaivautunut vastaamaan, kääntyi vain ja alkoi laukata portaita alas. Hän oli tarkkaillut Percyä ja Penelopea vaivihkaa useita viikkoja eikä Harryn ja Hermionen karistaminen kannoilta ollut vaikeaa. Harrylla oli riittävästi huolia ja Hermionella puolestaan riittävästi läksyjä, joten he eivät jaksaneet kiinnittää häneen kovin paljon huomiota.
Saavuttuaan alempiin ja vilkkaampiin kerroksiin hän alkoi etsiskellä pariskuntaa paikoista, joissa he usein kävelivät yhdessä suorittaen samalla valvojaoppilaan tehtäviään. Joinakin päivinä hän ei ollut löytänyt heitä ja oli nähnyt Percynkin vain vilaukselta tuvassa, mutta toisinaan hän saattoi seurata heitä pitkän aikaa tai piiloutua arvioidun kulkureitin varrelle. Mikään hänen näkemänsä tai kuulemansa ei juuri auttanut ymmärtämään, ennemminkin hänessä heräsi aina vain uusia kysymyksiä.
Minkä vuoksi halaaminen esimerkiksi oli välttämätöntä joka kerran, kun Percy ja Penelope tapasivat toisensa? Riippumatta siitä, miten pitkän tai lyhyen ajan he olivat olleet erossa, joka kerta Percy kietoi käsivartensa tytön lanteille ja veti tämän itseään vasten. Ihan kuin he olisivat olleet koiria, joilla ei ollut minkäänlaista ajantajua ja jotka tervehtisivät omistajaansa häntä heiluen, vaikka olisi käynyt ulkona vain viemässä jätteitä kompostiin.
Eroamiset olivat yhtä käsittämättömiä kuin kohtaamiset. He seisoivat onnettoman näköisinä vastakkain käytävillä ja jahkasivat ikuisuuden ennen kuin lopulta lähtivät omiin suuntiinsa. ”Pitäisi mennä”, sanoi toinen. ”Niin pitäisi”, toinen myötäili, ja silti kumpikaan ei ottanut askeltakaan lähteäkseen. Ei voinut olla niin vaikeaa erota jostakusta, jonka näkisi kuitenkin taas viimeistään seuraavana päivänä.
Luulisi myös, että samojen kohteliaisuuksien kuulemiseen ja sanomiseen kyllästyisi nopeasti. ”Sinulla on nätit silmät” saattoi ehkä sykähdyttää ensimmäisellä kerralla, mutta sitten se oli sanottu ja todettu, joten ei pitäisi olla mitään tarvetta toistella sitä joka välissä. Eihän kukaan hokenut koko aikaa sitäkään, että onpas sinulla ruskea tukka.
Ron huokasi turhautuneena ja kääntyi leveään portaikkoon. Alempana samassa portaikossa hän näki Penelopen heilahtelevat kiharat, mutta niiden rinnalla ei ollut Percyn punaista kuontaloa. Tyttö kantoi ilmeisesti jotakin sylissään, sillä hänen käsiään ei näkynyt lainkaan.
Suupielissä tuntui kummaa kireyttä ja kesti hetken ennen kuin Ron käsitti hymyilevänsä. Hän viivytteli hiukan, mutta ei niin paljon, että Penelope olisi hävinnyt näkyvistä.
Oli kyllä ymmärrettävää, että Percy piti Penelopesta, vaikka parin käytös olikin omituista. Heidän keskustelujaan kuunneltuaan Ron oli huomannut, että Penelope oli nokkela ja älykäs, välillä hauskakin, mutta hauskuus meni aina hukkaan Percyn kohdalla. Miten ihmeessä Penelope viitsi edes yrittää huvittaa aina asiallista ja tehokasta poikaystäväänsä, sitäkään ei voinut käsittää.
Ja olihan Penelope myös nätti. Hänellä oli pitkät kiharat hiukset, jotka eivät pörröttäneet läheskään samalla tavalla kuin Hermionen, vaan laskeutuivat sileinä aaltoina pitkin hänen selkäänsä. Hän käytti mielellään vaatteita, jotka myötäilivät hänen muotojaan kevyesti, ei liian huomiota herättävästi, vaan juuri sopivasti. Ron huomasi, että hänen katseensa kiinnittyi kapeaan vyötäröön.
Penelope pysähtyi kesken askeleen ja käännähti ympäri. Ron yritti esittää, että kuului ensiluokkalaisten puuskupuhien joukkoon, joka kirmasi portaita alas, mutta Penelope ei ollut harhautettavissa. Hän asteli suoraan Ronin eteen.
”Olet seuraillut minua. Miksi?”
”Mitä?” Ron takelsi. ”En, olin menossa hakemaan unohtamaani kirjaa…”
Tytön kevyesti punatut huulet kapenivat tiukempaan ilmeeseen. Hänen silmänsä olivat siniharmaat.
”Öh.” Vaikutti siltä, että Penelope ei uskonut häntä. ”Minäolisinvain halunnut… tietääparijuttua.”
”Jaa?” Penelope siirsi kantamansa kirjat toiselle käsivarrelleen ja asetti toisen käden nyrkissä lanteelleen. Hän näytti pitkältä, vaikka seisoi monta porrasta Ronia alempana.
Vaativan katseen pakottamana Ron ryöpsäytti ulos kaiken, mikä häntä oli vaivannut. Penelope oli vihainen seuraamisesta, se oli selvää. Selityksen edistyessä ilme kuitenkin muuttui hiukan, pehmeämmäksi ja hiukan huvittuneeksi. Ron huomasi taas hymyilevänsä aivan väkisin.
”En ota sinulta pisteitä”, Penelope lopulta sanoi. ”Ja vain siksi, että olet Percyn pikkuveli”, hän lisäsi juuri, kun Ron aikoi kiittää häntä. ”Äläkä seuraa minua enää.”
”En”, Ron sanoi. Hänen olisi tehnyt mieli painaa katseensa kengänkärkiin, mutta jostain syystä se ei suostunut siirtymään tytön kasvoista.
”No, alahan mennä.”
”Joo.” Ronin jalat eivät liikahtaneet.
”Ne ovat monimutkaisia juttuja. Mutta kyllä sinä vielä tajuat”, Penelope huomautti ennen kuin kääntyi poispäin. Hän pudisteli mennessään päätään niin, että kiharat liikahtelivat harteilla.
Ron olisi halunnut juosta tytön perään ja tarjoutua kantamaan tämän kirjoja, mutta onnistui estämään itseään ajoissa. Taisin tajuta jo.
