Ficin nimi: Origamisiivet
Kirjoittaja: K.S
Beta: Ei
Genre: angst, H/C
Ikäraja: S
Summary: Minä loin sinulle uudet siivet paperista.
A/N: Tässä tällainen on löytynyt jostain koneeni syövereistä ja muokattuani sitä hiukan päätin pistää finii 
. Teksti on mustaakseni peräisin yläasteen synkistä ja tylsistä tietokone-minä ja kuppikaakaota -illoista.
Lukemisen iloa!Minä löysin sinut seisomassa yksin keskellä varjojen merta. Löysin sinut pimeästä kuilusta, josta ei tulla takaisin. Sielusi, se oli palasina kuin rikottu elämänmalja. Siipesi olivat katkaistu. Runneltu tunnistamattomaan muotoon. Siinä ei auta erikeepperi. Ei edes jesari.
Sinä et enää itkenyt, et anellut apua. Et pyytänyt anteeksi tekemättömistä synneistäsi; tiesit sen olevan turhaa. Sinä vain olit olemassa kuin perhosen jättämä, ontto kotelo. Odotit, että tulisi sade ja pyyhkäisisi sinut pois. Odotit hajoavasi tuhkaksi kuin palava polttopuu. Tuhkana ilmaan. Tuhkana taivaalle.
Löysin sinut viime hetkellä ennen kuin päätit omakätisesti tuskasi. Minä loin sinulle uudet siivet paperista. Henkäisin sisällesi elämää, mutta oletko koskaan miettinyt miksi näin enemmän kuin muut? Oletko koskaan ajatellut, miksi pidin niin tiukasti sinusta kiinni, kun olit rajalla? Tippumassa syvemmälle mustaan pimeytteen. Muuttumassa osaksi sitä kaameaa tyhjyyttä. Minä näin sen, koska olin saman maailman vanki! Saman maanpäällisen helvetin orja, jota piiskasivat katseet, jonka ääntä ei kuultu ja ajan mukana unohdin, miten sitä käytetään. Unohdin, miltä tuntuu ojentaa jollekin auttavaa kättä, halata, nauraa, itkeä, vihata, rakastaa ja lista on loputon. Unohdin miltä tuntuu olla elävä olento!
Vaelsin siellä kuin lainsuojaamaton kadulla seuranani vain tuhat paperikurkea, jotka eivät suoneet luvattua toivetta. Sitten, siinä aaveidenmaailmassa, raunioituneiden unelmien ja harmauden keskellä löysin sinut. Sinut, joka oli yhtä rikki kuin minä! Jonka nimen kohtalo oli unohtanut kirjata onnellisten ihmisten listalle. Sinut, joka oli luopunut toivosta lentää onnesta, toivosta tulla hyväksytyksi.
Purskahdit itkuun, kun ojensin värisevän käteni. Et uskaltanut tarttua siihen; pelkäsit sen minun olevan vain harhakuva, joka katoaisi jos siihen koskisi ja sinä niin halusit venyttää tätä hetkeä. Venyttää illuusiota. Olla edes hetken jotenkin merkityksellinen. Olla jollekin tärkeä. Kesti kauan, että ymmärsit minun olevan lihaa ja verta. Sitä verta varsinkin. Sain vielä kauan kävellä kintereilläsi. Juosta perässäsi. Kuunella sinun palaavaa ääntäsi, joka toivoi, että häivyn. Että menisin vain pois. Minä ymmärsin senkin. Ymmärsin, että edelliset menetykset ovat raastaneet sieluusi syviä viiltoja. Syvempiä kuin Mariaanien hauta. Kuin helvetti itsessään. Tiesin niiden kirvelevän ja tuskan olevan sietämätön. Halusit salaa minun jäävän, mutta pelkäsit, että kun toivosi nostaa arasti päätä minä lyönkin sen takaisin lyttyyn. Viskaisen mutaiseen maahan ja tallon sen lian sekaan. Tiesin sen, joten en loukkaantunut ikuisista kohtauksistasi. Huudoista ja pilkkauksistasi. Myrkystä, jota suustasi syljit kuin käärme, mutta se ei polttanut minua. Olin immuuni sille, koska tiesin syyn. Minulla oli vastamyrkkyä, minulla oli ymmärrystä.
Lopulta sinä hyväksyit minut vierellesi. Uskalsit räpyttää origamisiipiäsi. Luottaa siihen, etten satuta. Että haluan auttaa ja ihme tapahtui! Nousit lentoon. Sinne minne sinä niin kaipasit päästä, sinne minne sinä kuuluitkin – taivaalle. Kutsuit mukaasi korkeuksiin. Minä suostuin. Elämästä pimeydessä ei tulisi kuitenkaan mitään, koska kerran olin maistanut valon hedelmän suloista makua. Olin maistanut sinua.
Niin alkoi hidas nousumme. Lensimme vaivalloisesti ylemmäs. Askel kerrallaan. Kielekkeeltä kielekkeelle.
Välillä riitelimme, erosimme, pilkkasimme toisiamme ja silloin ilmavirta katosi höyheniesi alta ja putosimme kivenä edelliselle portaalle, mutta joka kerta kun niin tapahtui, sinä opit yhä enemmän minun sanatonta kieltäni. Lopulta, kun olimme molemmat palanneet valoon, osasit lukea minua pelkästään katsomalla suuntaani. Minäkin luin ilmeitäsi, kuin avointa kirjaa. Läheisempää olentoa ei ollut olemassa kuin sinä. Sinä sinun hymysi ja sylisi. Ilman niitä en ollut enää minä. Sinun vierelläsi olin kokonainen. Olin valmis palapeli. Loppuun kirjoitettu romaani. Viimeistelty taideteos. Kuuluin viereesi, mutta olin syntynyt pimeydessä toisin kuin sinä, jolle oli fortuna kääntänyt selkänsä. Varjoton maailma oli minulle vieras. Tunsin olevani osa pimeyttä ja valonolennot hämmästelivät minua, kuin selittämätöntä ilmiötä. Eihän kuilusta pitänyt päästä pois. Eihän siihen kukaan uskonut, paitsi sinä, joka olit kokenut nousun takaisin valoon omalla kokemuksellasi. Pelkäsin, että koska sinä tiedät totuuden minusta, sinä tulisit karttamaan minua. Välttelemään kuin ruttoa, sillä olin erilainen, mutta nyt sinä sanot, että minun pelkoni oli sinun pelkosi. Sinä luulit, että silmissäni olit hullu, että olit henkisesti vajaa. Sekö oli syy siihen, että pyysit, etten hylkäisi sinun ystävyyttä? Sinua ahdisti se, että ainoa ihminen johon luotit, pettäisi luottamuksen ja heittäisi sinut takaisin rotkoon. Silppoo origamisiipesi. Kysyt sitä minulta. Silmiäsi huutavat. Ne kiljuvat vastaamaan. Lähdenkö ikinä pois luotasi?
Hymyilen sinulle. Vain sinulle. Juuri sitä kieroa ja vaarallista hymyä joka sinua viehättää, lumoaa ja kuistaan hiljaa ikuisuudelle tuoksuvat santa. Ne ovat yhtä vanhoja kuin helvetin jäähtynyt tuhka. Kuin tähtien kylmä vahtiva katse taivaalla. Ja minä kuiskaan: vain kuolleen ruumiini yli.
Ja vielä hiljempaa: minä rakastan sinua.
Kommentit ovat kivoja. K.S tykkää kommenteista :3
