Sokerisiipi: Oijoi, nyt minua kyllä alkoi huolestuttamaan tuo viittauksesi, jos menee yksiin 80-luku ficcisi kanssa... Voi että... älä kipristele kateudesta, ihan turhaan
Mutta kiitos kuitenkin, lämmittää mieltä kun saa kehuja, hah. Joo, tuota minulla tosiaan on ongelmia aina kun on kuvailtava jotakin rakennetta huoneissa, kuten just tommonen oveton oviaukko. Repesin kyllä siinä. (toi oli siis täysin vahinko)
No tätäpä sinulle selitinkin, mutta selitän nyt vielä kiteyttäen. Minulla on välillä sellaisia hetkiä että hahmojen jotkut ominaisuudet kuohuu hieman yli ja tuo nyt oli Hermeksellä vähän sellainen. Eli kaikessa oli kyse Hermeksen vapauden kaipuusta ja sitten toisaalta siitä, että kun hän näkee maailman vähän eri tavalla kuin muut ja on siksi jotenkin hieman tavoittamattomissa. Ja tuossa oli kyse siitä, että Hermes yritti raottaa sitä "maailmaa" miten hän sen näkee Apollonille. Ja Apollon ei ymmärtänyt. Ja Hermes turhautui siitä ja sanoi siksi tuon lausahduksen (mikä kyllä myönnän, kuulostaa oudolta Hermeksen sanomana). Ja hän tarkoitti sillä sitä, että kun kukaan ei ymmärrä. Koko tuo juttu oli todella symbolinen. Ymmärrän kyllä, jos meni monella ohi.
Kyllä minäkin tykkään tästä näkemyksestä. Tavallaan se on hermoja raastavaa, mutta samalla tosi puoleensa vetävää. Ja tämä on myös omalla tavallaan hyvin lämmin ja villi. Joo, yritän pysyä filosofian tällä paremmalla puolella. Välillä itsekin ihmettelen. Mun itseni mielestä se kolmas merkintä oli viimeisistä kyllä onnistunein. Ja just se patsasjuttu oli ihanan kieroutunutta. X)
A/N: Hei nyt tuleekin pidempi pätkä. Ja se on yksi kokonainen jonka kirjoitin tässä juuri äskettäin kokonaisuudessaan. Aloin vähän väsähtää loppuunpäin mennessä, mutta mielestäni ihan onnistunut.
4.6.
Maria soitti ovikelloa. Se oli kirkas ja korvia raastava ääni. Nainen katseli käytävää, joka oli yhtä lailla rempallaan, kuten tuntui olevan koko rakennus. Portaat olivat kulunutta betonia ja kaiteen maali oli lohkeillutta. Lattiat olivat punaisia laattalattioita ja niiden pinta oli hioutunut kuluneeksi. Ylhäältä tippui pisaroiden vettä luoden lätäkön vähän kauemmas. Maria laski katseensa oveen kiinnitettyyn nimikylttiin, jossa luki Hermes Angelo ja Apollon Sunshine. Maria oli kyllä huomannut, etteivät miehet olleet ranskalaisia. He puhuivat murtaen aksentilla, josta Marialle tuli mieleen Amerikka ja New York. He kyllä näyttivät siltä, että saattaisivat olla alun perin kotoisin Välimereltä.
Ovi loksahti auki ja Maria veti sen auki. Näkymä avautui pieneen eteiseen ja siitä edelleen keittiöön. Maria oli tullut tutuksi pienen asunnon kanssa ja hän oli oppinut pitämään siitä. Hän ryhtyi riisumaan laukkuaan naulaan, mutta Apollon pysäytti hänet:
”Älä suotta riisuudu. Tänään me menemmekin ulos.” Maria pysähtyi yllättyneenä. Hän käveli eteisen ja keittiön väliseen kynnykseen ja pysähtyi katsomaan, kuinka mies hääräsi keittiön ja olohuoneen välillä. Hän oli kasannut maalausvälineitä pöydälle.
”Ulos?” Maria toisti kysyvästi.
”Niin”, Apollon väläytti hänelle hymyn. ”Minä ajelin muutama päivä sitten vähän Pariisin ulkopuolella ja löysin ihan mielettömän maiseman, jonka ajattelin maalata.”
”Haluatko minut mukaan?” Maria kysyi hieman hölmistyneenä.
”No, on kovin ankeaa matkustaa yksinään”, Apollon totesi.
”Entä Hermes?” Maria kysyi.
”Minä vain kaipaan joskus aikaa ilman häntä, sitä paitsi hänestä tällaiset tempaukset ovat yhtä tyhjän kanssa”, Apollon totesi laskien kokoelman pensseleitä pöydälle. Hän pysähtyi katselemaan kasaa mietteliäänä. ”Onkohan minulla nyt kaikki…” Hän näytti oivaltavan jotain.
”Ah! Aivan, kaikkein tärkein”, hän sanoi ja käveli jääkaapille, veti sieltä esiin korin, ”eli ruoka.” Maria naurahti.
”Eväsretki keskellä kuumaa kesäpäivää, kuulostaa liiankin hyvältä”, hän sanoi. Apollon virnisti hänelle.
”Minä rakastan Välimeren aurinkoa”, hän sanoi. ”Ja auringonottoa ja eväsretkiä.”
”Minä myös”, Maria hymisi. Hän jo melkein tunsi auringon hyväilyn ihollaan.
”Jos sinä pidät huolta eväsvarannoista, minä voin kantaa kaiken muun, mitä tarvitsen”, Apollon sanoi ja ojensi koria naiselle, joka otti sen vastaan.
”Luotatko minulle eväät?” Maria oli häkeltyvinään.
”Luotan sinuun täysin”, Apollon sanoi flirttailevasti. Hän kasasi pöydällä olevat taidetarvikkeet syliinsä ja he poistuivat asunnosta. Maria sulki oven Apollonin päästyä ulos kaiken sen tavaran kanssa.
He laskeutuivat portaita alas ja kerrostalon takapihalla oli parkkipaikka siellä asuville. Aurinko porotti lämpimänä ja kauempana tie väreili luoden kangastuksia vesilammikoista, jotka katosivat, kun käveli lähemmäs. Maria oli lievästi utelias tietämään millainen auto kaksikolla oli. Kun Apollon kaivoi sitten autonavaimet ja kirkkaan punainen avoauto Ferrari vilkutti, hänen suunsa loksahti auki.
”Onko teillä Ferrari?” hän kysyi ihastuneena. Apollon virnisti.
”Olen aina ollut heikkona autoihin”, hän myönsi. Maria haukkoi henkeään ihastuksissaan.
”En ole koskaan ollut Ferrarin kyydissä!” hän sanoi ja antoi katseensa hivellä vaaleita nahkapenkkejä.
”Hmm… toivottavasti viihdyt avokattoisissa”, mies sanoi laskiessaan tavaransa auton takapenkille.
”Kuka ei viihtyisi?” Maria hihkaisi. Hän veti matkustajan oven auki ja istuutui sille ihastuksissaan. ”Tämä on täydellinen.”
”Olen täysin samaa mieltä”, Apollon sanoi istuutuessaan ajajan paikalle.
”Mitä mieltä Hermes on siitä?” Maria kysyi.
”Hänestä olen autofanaatikko, mutta myöntää, että ihan kiva peli”, Apollon vastasi.
”Ihan kiva?” Maria suurin piirtein kirkui.
”Liian hidas”, Apollon sanoi.
”Liian hidas?” Maria kysyi käsittämättä. ”Ferrari on ehkä paras peli, mitä on!” Apollon nyökytteli.
”Niinhän se on, mutta Hermeksen makuun liian hidas”, mies totesi. Maria vain katsoi toista kasvoillaan niin järkyttävän epäuskoinen ilme, että Apollonia alkoi selvästi hymyilyttää.
”Kerran hän viritteli hieman yhtä peliäni, sinun olisi pitänyt olla kyydissä. Se jos mikä oli nopeaa kyytiä”, hän sanoi. Mies käynnisti auton ja se alkoi kehrätä herkullisesti. Maria räpytteli silmiään epäuskoisena ja käänsi katseensa sivulle. ”Olen täysin samaa mieltä kanssasi”, mies totesi.
”En vain voi uskoa, että joku ei ole tyytyväinen Ferrariin, koska se on liian hidas”, Maria sanoi.
”Hermes on... hmm… hänellä on vaativa maku, jos haluaa tehdä vaikutuksen”, Apollon sanoi. Auto alkoi liukua pois parkkipaikalta.
”Miten vain”, Maria totesi ja avasi laukkunsa. Hän veti sieltä aurinkolasit ja laski ne silmiensä eteen. ”Kuinka tämä auto on turvassa tällaisella seudulla? Eikö kukaan varasta sen osia?”
”On joku pariin otteeseen yrittänyt”, Apollonin kasvoille nousi pirullinen virne. ”Eivät tiedä, mihin sekaantuvat.” Maria ei ihan ymmärtänyt mistä toinen puhui, muttei ryhtynyt kyselemään.
Pariisin ruuhkaisilta kaduilta oli vaikea päästä pois, mutta kun he olivat jättäneet kaupungin taakseen, matka alkoi sujua joutuisammin. He ajoivat pitkin moottoriteitä ja Maria oli huomannut, että toinen oli täydellinen autonkäyttelijä. Matka oli töyssytön ja kaikki käännökset sujuivat sulavasti. Maria nautti olostaan täysin siemauksin. Hän ajatteli, että tällaista elämän tulisi olla, huoletonta elämästä nauttimista ilman päänsärkyä laskujen maksamisesta. Ja hyvässä seurassa vieläpä, Maria lisäsi katsahtaessaan Apollonia. Hän ihmetteli itsekin, kuinka jaksoi pohtia toisen lumoavaa ulkomuotoa kerrasta toiseen. Ei se vain ollut sellainen asia, jonka saattoi sivuuttaa. Kultaiset kiharat hiukset, katse ja se lumoava hymy, joka oli saada Marian jalat aina veteliksi. Ei tuollaisia ollut edes olemassa!
”Onko kasvoissani jotain?” mies kysyi havahduttaen Marian intensiivisestä tuijotuksestaan.
”Ei, ei kun minä vain mietin”, hän selitti laskien katseen käsiinsä hieman häpeissään.
”Niin mitä?”
”Minä vain mietin”, Maria rypisti otsaansa, ”mistä olette kotoisin? Te ette ole Ranskasta.”
”Ah, emme olekaan. Olemme asuneet vähän siellä täällä. New Yorkissa me asuimme, ennen kuin muutimme Pariisiin”, Apollon vastasi. Maria nosti katseensa tähän.
”Minä ajattelinkin, että se oli amerikkalaiskorostus”, hän sanoi. Apollon vilkaisi häntä.
”Niinkö? Hassua, olemme asuneet nimittäin Ranskassakin ennen kuin muutimme Amerikkaan”, hän sanoi.
”Ihanko totta?” Mies nyökkäsi painokkaasti.
”Jos sinä haluat tietää, mistä olemme alun perin kotoisin, niin Kreikasta”, hän sanoi.
”Ihan tosi? Olette te ehtineet asua monessa paikassa ottaen huomioon, ettette kuitenkaan ole vielä kovin vanhoja”, Maria sanoi. Apollonin huulille kipusi hymy.
”Perhe on matkustelevaista sakkia”, hän sanoi.
”Hetkinen. Sinä ja Hermeskö olette tunteneet toisenne kauan?” nainen kysyi.
”Pienestä pitäen”, Apollon vastasi.
”Lapsesta asti?”
”Emme me ole aina olleet rakastavaisia”, Apollon sanoi. ”Olemme olleet kauemmin ystäviä.”
”Onpa omituista”, Maria sanoi.
”On vai?” Apollon kysyi katsahtaen häneen, mutta käänsi katseensa taas nopeasti tiehen. ”Miksi niin?”
”Harvoin ihmiset tuntevat elämänsä rakkauden lapsesta asti”, Maria sanoi.
”Elämänsä rakkauden?” Apollon toisti selvästi kiinnostuneena.
”No, ettekö te nyt sitten ole? Tai kai te nyt ainakin ajattelette niin, vaikkei se välttämättä olisi totta”, Maria sanoi.
”Yritämme olla ajattelematta asioita liian pitkälle”, Apollon sanoi epämääräisesti.
”Etkö sinä sitten ajattele, että hän on elämäsi rakkaus?” Maria kysyi. Apollonin kasvoille nousi jokseenkin sulkeutunut ilme.
”En tiedä, usein minut jätetään ennemmin tai myöhemmin, eikä Hermes ole kovin aloilleen asettuvaa tyyppiä”, hän vastasi. Jotenkin Marian oli vaikea uskoa, että kukaan jättäisi Apollonin kaltaista miestä.
”Eli tämä teidän suhteenne on… vain hauskanpitoa?” nainen tiedusteli.
”No, ei se nyt ihan niinkään ole”, Apollon sanoi. ”En ole ihan itsekään varma, mitä se on.” Maria katsoi toista tutkivasti ja pohti hänen sanojaan.
”Haluaisitko, että se olisi enemmän? Haluatko asettua aloillesi?” hän kysyi. Apollon rypisti kulmiaan.
”En tiedä, en oikein… en välittäisi puhua tästä”, hän sanoi.
”Ai, aivan, anteeksi. Kyselen ihan liikaa ja liian henkilökohtaisia”, Maria totesi punastuen hieman häpeissään.
”Ei se mitään”, hänelle väläytettiin hymy.
Auto ajettiin sivutielle ja pysäytettiin hiekkaiselle pienelle parkkipaikalle. Aurinko paistoi yhä. Edessä kasvoi puita joen vastarannalla. Joen poikki oli rakennettu pieni matala silta. Maria nousi autosta ja hän tarttui koriin, joka oli laskettu auton takapenkille. Apollon kumartui poimimaan maaleja ja pensseleitä ja kehysten väliin pingotetun kankaan, sekä maalaustelineen. Marialle oli tullut matkalla kova jano, vaikka avoautossa olikin kohtalaisen viileä ilmavirtauksen vuoksi. Hän poimi korista puolentoista litran vesipullon ja avasi korkin nostaen pullon huulilleen.
”Onpa kova paahde”, hän totesi sulkiessaan pullon korkkia.
”Niin on”, Apollon myönsi.
”Pitäisi varmaan levittää aurinkovoidetta. Lähdin tällä tavalla kevyessä mekossa”, Maria totesi katsahtaen paljaita olkapäitään. Mekon hihat olivat ohuet naruolkaimet ja hänen olkansa paloivat helposti.
”Et sinä pala”, Apollon sanoi luottavaisesti.
”Palaminen ja liian auringon ottaminen vanhentaa ihoa, olen lukenut sen jostain”, Maria totesi.
”Niinkö tosiaan?” Apollon kysyi kiinnostuneena. Maria nyökkäsi. Apollon ei sanonut siihen mitään, vaan he lähtivät kävelemään sillalle ja ylittivät sen. Joki virtasi melko verkkaisesti heidän alapuolellaan. Se näytti mukavan viileältä.
”Voi, minun tekisi mieli mennä vilvoittelemaan”, Maria totesi katsoen kaipaavasti joen vettä. Se oli varjossa ja siksi varmaankin ainakin kättä viileämpää.
”Sinun onnesi, että täällä on lähellä ranta. Voimme mennä uimaan, kunhan saamme maalia kankaalle”, Apollon sanoi.
”Ranta? Ajoimmeko me niin kauan?” Maria kysyi hämmästyneenä. Mies nyökkäsi. ”Emme mitenkään voineet.”
”Kyllä me ajoimme”, Apollon sanoi. Hän oli jo noussut joen vastarannalle ja odotteli Mariaa tulemaan perässään. Maria otti askelia toisen eteen ja he kävelivät puiden välistä aukealle. Se oli niitty, jonka toisella puolen sijaitsi vanha kivimuuri. Puiden lehdet havisivat hieman tuulessa heidän ympärillään. Vasemmalla näkyi hieman kauempana matala kivinen talo, joka oli myös aidattu kivisellä muurilla. Maria huokaisi ihastuksesta.
”Ihana niitty!” hän sanoi ja hänen teki mieli kieriskellä maassa.
”Ajattelinkin, että saattaisit pitää. Minä ajattelin, että jos maalaisin tämän ja sinä voisit ehkä, en tiedä, istua muurinharjalla tai jotain. Ajattelin antaa sinulle vapaat kädet siitä, mitä teet”, Apollon sanoi.
”Sinäkö haluat minut kuvaan?” Maria kääntyi katsomaan toista hölmistyneenä.
”Sinähän olet maalausmallini, vai kuinka?” hän kysyi virnistäen. Maria oli ihastuksissaan. Hänestä tuntui, kuin olisi voinut hehkua. Hän oli luullut, että mies oli vain kaivannut seuraa samalla kun maalasi. Hän tunsi itsensä imarrelluksi, sillä maisema ei olisi todellakaan tarvinnut ketään seisomaan tai istumaan.
”Okei, no pystytäpä maalausvälineesi valmiiksi, niin minä kehitän jotain”, Maria hihkaisi ihastuksissaan.
Apollon käveli hieman lähemmäs vastassa tulevaa muuria, ja hän tutkaili maisemaa selvästi pohtien, mikä kulma olisi paras. Lopulta hän pystytti maalausvälineensä ja valitsi sopivia pensseleitä. Maria oli sillä aikaa kävellyt muurin vierustalle ja istuutunut sille puolittain toinen jalka koukussa muurin päällä. Hän yritti tavoitella asentoa, kuin olisi juuri nousemassa muurilta. Hän laski toisen kätensä viereensä ja yritti kääntää kehoaan enemmän maalaustelineeseen päin. Kasvoilleen hän yritti loihtia katseen, kuin olisi nähnyt edessään jotain ihmeellistä. Alhaalla olevan käden hän piteli viehkeän sirosti, eikä vain antanut sen roikkua.
”Onko tämä hyvä?” hän kysyi.
”Oikein hyvä, laske vähän leukaa”, Apollon huikkasi. ”Ja raota huuliasi.” Maria teki työtä käskettyä.
”Nyt?”
”Nyt on hyvä, pysy siinä”, Apollon sanoi. Maria yritti rentouttaa lihaksensa ja tiesi, että oli valinnut melko epämukavan asennon. Hän kuitenkin oli tottunut pysyttelemään paikallaan. Hän oli oppinut nauttimaan siitä. Silloin hän saattoi ajatella mitä milloinkin mieleen tuli ja melko nopeasti hän onnistui unohtamaan jomottavat lihakset ja sen mitä oli tekemässä. Hänellä ei ollut aurinkolaseja päässään, mutta onneksi muuri oli varjossa, niin, että silmiä ei tarvinnut siristellä.
Maria ei loppujen lopuksi tiennyt kuinka kauan istui siinä, mutta Apollon oli todella nopea kädenliikkeissään. Hän onnistui ikuistamaan kuvan ja kun hän pyysi Mariaa lähemmäs, jotta tämä voisi katsoa maalausta, Maria näki, ettei tämän kyseisen työn pikkutarkkuus ollut se mitä toinen oli hakenut. Värit olivat väreileviä ja ne olivat vähän suurin piirtein, vaikka olivatkin täyteläisiä ja vivahteikkaita. Taulu oli todella hieno, Maria jaksoi aina ihastella toisen taiteellisia kykyjä.
”Olet niin lahjakas”, Maria huokaisi katsellen taulua, jonka maali vielä kimalteli kosteana. Apollon hymyili hänen sanoilleen.
”Pidätkö muuten enemmän tällaisesta realistisesta taiteesta, vai sellaisesta vähän surrealistisesta?” nainen kysyi.
”Minulla on kausia. Tällä hetkellä olen tehnyt esittäviä töitä, mutta on minulla lukuisia muitakin”, Apollon vastasi.
”Entä mikä on suosikkivälineesi?” Maria kysyi.
”Ei tuollaista voi kysyä”, Apollon naurahti. ”Eri taidevälineet ovat juuri omiaan tietynlaisiin töihin.”
”Minusta on mukavaa käytellä lyijykynää. Sillä saa hienosti vangittua linjojen kaaret ja toisaalta varjot”, Maria sanoi.
”Haluatko piirtää minulle jotain?” Apollon kysyi uteliaana. ”Haluaisin mielelläni nähdä.” Maria punastui.
”En minä ole läheskään yhtä hyvä. Ja minä enemmän kyllä rustaan runoja tai kirjoitan proosaa”, hän tunnusti.
”Samaa minäkin harrastan”, Apollon totesi kepeästi.
”No, mutta… en minä tiedä”, Maria mutisi.
”Maria”, Apollon sanoi ja tarttui hänen käsiinsä, ”ei taiteilijoita voi laittaa paremmuusjärjestykseen. Kauneus on katsojan silmässä.” Maria tunsi punan kasvoillaan syvenevän katsoessaan miehen ruskeita silmiä.
”No, ehkä minä voin tuoda jotain ensi kerralla kun tulen…”, hän kuuli mutisevansa. Apollonin huulille nousi lämmin hymy.
”Haluaisin todella nähdä ne”, hän sanoi. Maria räpäytti silmiään. Hän puolittain odotti, että jotain olisi tapahtunut. He vain seisoivat siinä ja Marian kädet olivat toisen käsissä. He tuijottivat toisiaan silmiin. Ja siinä samalla Maria tajusi, että se mitä hän odotti, oli että toinen olisi kumartunut suutelemaan hänen huuliaan. Maria käänsi katseensa kiusaantuneena ja veti kätensä irti. Voi hyvä Jumala! Hän oli tekemässä sitä taas! Hän oli pettämässä Hermestä, jos se olikin vain hänen mielessään, se tuntui silti kierolta ja likaiselta.
”Pitikö meidän mennä vielä rannallekin?” Maria kysyi haluten kiihkeästi saada jotain puheenaihetta.
”Älä kuule innostu. Ensin on vielä eväät syömättä”, Apollon virnisti poimien eväskorin maasta hänen eteensä kuin tarjolle.
”Ai niin, minulla onkin kamala nälkä”, Maria totesi. Apollon hymähti.
Mies poimi liinan korin päältä ja ryhtyi levittämään sitä maahan. Maria auttoi häntä levittelemään eväät liinan päälle ja istuutui lopuksi rentoutuneena istumaan kankaan päälle. Apollon oli pakannut heille hyvät eväät. Siellä oli hedelmärahkaa, tuoretta leipää ja tuorejuustolevitettä, viinirypäleitä, mansikoita sekä kroissantteja. Juotavaksi oli vettä, appelsiinimehua tai valkoviiniä, mitä Maria katsoi hieman yllättyneenä.
”Yritätkö juottaa minut humalaan?” hän kysyi.
”Ainahan sitä sopii yrittää. Ajattelin, että saattaisin saada sinusta esiin vieläkin ihastuttavan naurun, kuin selvin päin”, Apollon vastasi. Hän flirttasi. Marian teki mieli läimäistä toista ajatellessaan, että mies oli parisuhteessa, muttei voinut mitään hymylle, joka hiipi hänen suupieliinsä. Hän katseli kuinka toinen avasi pullon korkin ja kaatoi siitä kahteen lasiin. Maria haukkoi henkeään.
”Hei! Sinä olet muuten auton ratissa, joten et kyllä todellakaan vedä lärvejä!” hän huudahti.
”Kyllä minusta on auton rattiin lasillisenkin jälkeen”, Apollon sanoi.
”En ottaisi sitä riskiä”, Maria nuhteli.
”Sinulla ei ole mitään kokemusta siitä, kuinka hyvä olen käsittelemään koneistoja kun olen päissäni”, Apollon sanoi nojautuen lähemmäs uhittelevasti.
”Muutakin kuin koneistoja?” Maria kysyi katsoen toista yhtä intensiivisesti.
”Ehkä.” Maria ei sanonut mitään, nosti ainoastaan lasin huulilleen. Apollon teki saman ja Maria katsoi tätä pahasti.
”Se on sitten sinun syysi, jos me ajamme ojaan”, nainen ilmoitti.
”Eikö se muuten olisi?” toinen tiedusteli.
”Olisi.”
”Silloinhan sillä ei ole väliä vai mitä?” Apollon uhitteli. Maria katsoi häntä purevasti. Hän poimi liinalta palan leipää, jolle oli levittänyt tuorejuustolevitettä. Maku oli juuri oikea tähän hetkeen. Hän joi päälle viiniä ja laskeutui sitten maahan makaamaan katsellen taivasta yläpuolellaan. Hänen oli siristeltävä silmiään kirkkaan valon vuoksi. Hänen yläpuolelleen kohosi kuitenkin nopeasti varjo, kun Apollon istahti hänen viereensä nojautuen käsivarteensa. Maria katseli tämän kasvoja.
”Mitä sinä haluat elämältä?” hän kysyi kysymyksen pulpahtaessa pintaan hänen mielessään. Mies naurahti.
”Olen saanut jo kaiken mitä haluan”, hän sanoi.
”Niinkö?” Maria kysyi nostaen kulmiaan. ”Jo tuossa iässä, onnittelen.”
”Mitä sinä haluat elämältäsi?” Apollon kysyi poimien mansikan kulhosta vähän kauempaa ja laskien huulilleen.
”En tiedä vielä”, Maria vastasi. ”Elän tällä hetkellä päivä kerrallaan.”
”Se on hyvä tapa menetellä”, Apollon sanoi. Tämä oli poiminut toisen mansikan ja ojensi sitä nyt Marian puoleen. Nainen raotti huuliaan ja puraisi sitä. Mies soi lopun mansikasta itse. Aivan varoittamatta hän kumartui ja suuteli Marian huulia pehmeän viivyttelevästi. Maria ehti vastata suudelmaan, kun työnsikin tämän nopeasti kauemmas.
”Mitä sinä oikein teet?” hän kysyi järkyttyneenä. Apollon näytti hämmästyneeltä.
”Suutelen sinua”, hän vastasi. Maria tuijotti tätä.
”Sinä olet Hermeksen kanssa”, hän sanoi.
”Ei hän välitä”, Apollon sanoi. ”Minähän selitin jo.”
”Eikö?”
”Ei”, Apollon tuhahti kuin koko ajatuskin olisi ollut naurettava. ”Hänellä on varmasti itselläänkin satoja tyttösiä joita riepottaa ympäriinsä.” Maria tulistui, hänen poskilleen nousi vihan puna.
”Olenko minä yksi niistä sadoista? Riepotatko sinä vain minua ympäriinsä?” hän kysyi.
”En”, Apollon sanoi. ”Ei minulla ole ketään Hermeksen ja sinun lisäksi.”
”Noin sinä varmaan sanot Hermeksellekin”, Maria nousi istumaan ja risti kädet rinnalleen.
”En minä ole kuten Hermes”, Apollon sanoi katsoen häntä. ”Minä en saa tyydytystä siitä, että tunnen voivani vedättää ihmisiä. Ihmissuhteet eivät ole minulle peliä.”
”Oletko sinä sitten Hermekselle vain peliä?” Maria kysyi tivaten. Mies näytti sulkeutuneelta.
”No, minä toivon, etten ole. Voi olla, että se olen minä jota tässä riepotellaan, eikä kukaan muu”, Apollon sanoi. Marian ilme oli leppynyt. Hän katseli toista tuntien jokseenkin myötätuntoa. ”Mutta jos sinua yhtään auttaa, niin vakuutan, että olen koko ajan rehellinen. Sinä tiedät Hermeksestä, Hermes tietää sinusta.” Maria mietti sitä. Se oli totta, mutta toisaalta Hermes oli saanut heidät kiinni itse teosta. Ja toisaalta Apollon ei olisi ollut niin tyhmä, että olisi maannut hänen kanssaan hänen ja Hermeksen asunnossa, jos olisi halunnut pitää kaiken salassa.
”Olen pahoillani. Tämä kaikki vain hämmentää minua”, Maria sanoi. Apollon hymyili.
”Kyllä minä osaan pitää näppini erossa sinusta, jos koet sen kiusalliseksi”, hän sanoi.
”Minun on paras miettiä tätä vähän”, Maria sanoi väistäen toisen katsetta.
”Tehdään kuten sinusta tuntuu parhaalta”, Apollon sanoi ja vetäytyi hieman kauemmas naisesta.
”Ehkä meidän olisi paras palata takaisin”, Maria sanoi.
”En kai minä nyt pilannut koko retkeä? Kyllä me voimme nauttia antimista ilman, että kähmimme toisiamme”, Apollon hymähti. Maria epäröi, mutta suostui lopulta. Apollon kaatoi hänelle lisää viiniä ja nainen nosti sen hymyillen huulilleen.
Maria nauroi kun he saapuivat Apollonin ja Hermeksen asunnolle. Tavallista kimeämmästä naurustaan hän päätteli, että oli juonut liikaa. Apollon oli ollut sanojensa mittainen ja oli onnistunut käyttelemään autoa aivan yhtä taitavasti, kuin selvinkin päin. Apollon hymyili hänen nauraessaan ja kaiveli avaimia, työnsi sen avaimenreikään. He olivat pakanneet osan Apollonin taidevälineistä tyhjentyneeseen koriin.
Apollon työnsi oven auki ja viittoi Mariaa menemään edellä, joka totteli yrittäessään samalla pidättää nauruaan. Hän pöllähti keittiöön, mutta hänen naurunsa kuoli huulille, kun hänen katseensa tavoitti Hermeksen, joka seisoi keittiön ikkunan edessä puhelin korvallaan. Tämä puhui siihen vakavaan sävyyn, mutta mittaili katseellaan Mariaa ja Apollonia. Viimeksi mainittu käveli Marian ohi aina Hermeksen luokse ja kumartui painamaan huulensa miehen kaulataipeelle. Hermes päästi epämieluisen äännähdyksen ja yritti päästä toisesta kauemmas, muttei työntänyt miestä pois. Maria seurasi kuinka Apollon kohotti huulensa toisen miehen korvalle ja kuiskasi jotain, mikä sai tummatukkaisen suupielet kääntymään ylöspäin. Hermes sanoi vielä jotain puhelimeen, kallisti sen sitten kauemmas itsestään ja kääntyi Apollonin puoleen suutelemaan tätä antaumuksellisesti. Suudeltuaan Hermes palautti puhelimen paremmin korvalleen ja jatkoi keskustelua linjan toiseen päähän. Apollon kääntyi katsomaan Mariaa hymyillen ja nainen vastasi hymyyn.
A/N: En tiedä vihaatteko minua nyt, mutta minä tykkään tästä. Minä tykkään Apollonista ja Mariasta ja Hermeksestä ja minä tykkään tästä asetelmasta. Piste.
BTW. Angelo tarkoittaa enkeliä tai viestinviejää. Minä ajattelin tässä tuota jälkimmäistä.